Part 3

Nuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän oli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja kehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.

Sielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja lammikot, -- kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen kotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen nautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa suuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa lapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär. Palvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja häntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin orjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.

Vaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien poiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään, kutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne olivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka oli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen tuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.

Kadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten valitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat häntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin liikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä kaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten tähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli perustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.

Silloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli kuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä, vapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän saanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden vaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana ei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä tuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta kuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli; sillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten lääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä Jumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän oli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim, oli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja serkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen. Tilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä vaikeintakin.

Kasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: "Nuorukais-parka! Jos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan, joka ei tunne vähintäkään surkuttelua -- ei mitään armahtamista! Rakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa kuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu, eikä kukaan uskalla astua sinne!"

Vaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden sitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen poskilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle vain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan käsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja haavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä hieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun punatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja piti itsensä pystyssä.

Kun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän oli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin, nähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja tullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti tiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen ja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla heprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin puoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella kaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle, kaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen enonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa hänen teltassaan.

Nähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten sitomisessa, hymyili hän ja huudahti:

"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla vapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana. Ei sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi saa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim. sotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen vielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan myös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä lampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa! Hänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?"

"Varmaankin!" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon tahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket punaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti Efraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon, pitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle muurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista joukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.

Hosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan kohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän, ystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.

Efraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan ja sanoi: "Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun rumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin käy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean kurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu hänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren polven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa ajattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita; muurin portti tuolla on auki." Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja Efraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.

Hän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi levottomasti: "Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!"

"Oi, ei, ei!" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän polvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen sielun yli levisi huntu.

Kasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja otsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän levottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi poikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli nopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa häntä.

Hän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo pelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti väristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi siten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja toivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta suutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti hän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja ennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve puutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa. Pian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta muuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja mainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä käsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen rinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat kantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle hiekkakummulle meren rannalle.

Viides luku.

Oli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän yksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin etäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.

Hosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat, antanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa, sillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt häntä.

Mutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi Kasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen muutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta sotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä; -- se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään kuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska hän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten taaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä, joilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän veren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi muistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti kunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut. Mirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa oli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä vaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin yritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti häntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.

Lääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun kuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa lääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli sotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle lääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen teltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain tarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.

Liekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat miehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti voittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella. Käskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset kiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä enemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen harteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat ristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia hiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa loistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan ja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta jos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä olivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä, rautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli nyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa käsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää kultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään, herätti hänen pelkoa.

Lännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty muukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa läpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun huoneen.

Vaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut ja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa tuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut tämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli hän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja, ennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän itse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan väitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään hänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan vanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous ja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän vaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen, jonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen lahjoittanut.

Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista, jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen. Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva seuratessaan häntä.

Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.

Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä, hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin, ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin tarkoittavassa sielussaan.

Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän, kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun, kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut, oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa, olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle, joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa, jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa -- olipa ne sitten jumalan palvelijoita tai ei -- olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken luodun summa -- maailman kaikkius -- sen ijankaikkinen syntyminen, joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa. Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija, ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa jumalalle pysynyt uskollisena.

Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä, arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa, neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan, niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana, ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja kaikki egyptiläiset muukalaisia.

Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta olennostaan.

Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä, tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.

Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt. Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.

Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat soraläjissä.

Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään. Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli menestyksestään kiittäminen.

Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.

Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän -- kuinka raskaalta onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä -- kuului syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa. Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.

Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä käskyä.

Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.