Part 26

Koskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen, mutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään, että he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa vertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut egyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!

Jokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet egyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi mielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun yönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.

Mikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi kuin hän oli!

Valheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä hänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen totuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä halpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.

Iloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen, jota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa yhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti ylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget ympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa liian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä ja käsittämään sitä.

Ja tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava epäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin pojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa sankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti häntä hänen avustaan.

Olla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää omalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei hän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä säihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui hänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään sovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.

Tosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli toivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen sielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta, niin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt ajatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän tunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona ratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata kaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.

Mitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan kadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi antanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna, joka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat toinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan koskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.

Vielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja hän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen johtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo vapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan päätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä parantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta, vaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa heille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja hyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän halusi muodostaa heidät.

Taistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui päivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: "Jumala ja minun kansani!" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta korkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson. Niinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita kiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.

Loppu.

Leirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.

Telttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät ja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas juhlallista ehtooateriaa varten.

Missä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta isää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja hänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta riemuitsevaa ukkoa.

Mirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan tavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella sydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti ja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.

Ennenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka juuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja sanoi:

"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun elämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut ja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät rauhaamme Dophkassa -- ja sinä sanot niin tehneesi -- pysykäämme liittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen toistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys kuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja siitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni siitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden kanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun eläimen puoliskojen välitse."

Ja Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli ensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha Nun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän, joka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen omisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka kumpikin nyt olivat tehneet.

Tämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset, jotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt mielellään kutsui "Josuaksi", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä, lähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin hän oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Tuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen olennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja tämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona katkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut häneltä suljettuna.

Samana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs uskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat toisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä nauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen herraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt Tanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö oli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.

Vanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär olivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu vanhuksen aasilla.

Nun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan vaimoksi.

Niin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja sittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.

Valkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen ajalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä taistelua.

Usein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut vihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai kieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.

Sellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja vetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät tunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi, liittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia itselleen oikeutta.

Tuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi välittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän läheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean valokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta; sentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja pian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja kauhulla ja toiset taas murheella.

Voiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.

Se tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen kotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten seassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää muutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina tälle jumalalle.

Aivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan Sethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut mukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.

Monet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä. Heidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän sielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän isäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut kansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin, mutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla nähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää, että savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen notkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.

Nähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit heittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä vastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin leirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli ja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.

Totellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia luopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki kaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat monet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota he kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan poikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi moni käsi kohonnut häntä vastaan.

Niinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli saattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja Mirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä tieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi tuottava hänen veljelleen.

Josuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt. Hän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin tapahtunutta.

Hänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan, kaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta ja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta kuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän suuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi tai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.

Hänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin ja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina oli varma.

Mikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään lankeemuksella!

Ja kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean työn, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat hänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli suojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät olisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle suuruudelleen.

Mutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa kuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta leirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.

Hän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian kuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään, alistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten löytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana niissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin oloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?

Sellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien laskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta ja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään niinkuin eilenkin.

Pian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja sittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat sotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.

Päivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa hehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren majesteetillinen hahmo.

Lähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja rotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun ympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo kultasi hohtavalla loistolla.

Niinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon pysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa hartaudessa kätensä ylös rukouksessa.

Sitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen huusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia mustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.

Tuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen viheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta vihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä: juoksevan veden kohina.

Se virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren valtava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu peitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla hämmästyksellä.

[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme vasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi. Mielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius ennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin selvitettyinä teoksessamme: "Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja kirjastosta." 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]

Varovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös voitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.

Mutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina erämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa hävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa autioina.

Silloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen, etteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli tehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta, vuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja kaukaa vihollista.

Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit kaunistivat autiota erämaata.

Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.

Se oli Moses.

Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.

Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata...

Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.

Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa kohti.

Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän ollut löytänyt vastausta. -- Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:

"Hillimättömyys leirissä -- niin, se turmelee minun kansani! Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä, joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"

Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.

Sittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi Josua vaikenemisen ja kysyi: "Ja mikä on tämän voiman nimi?"

Silloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta huulilta:

"Laki!"

Ja sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.

Sitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti tarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä varjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.

Ne olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia asuinpaikkoja.

Vielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he etääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.

"Laki!" kertoi hän kertomistaan itsekseen

Niin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä mahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet, kansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen kaikkia muita kansoja maan päällä.

Tässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä ääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia vasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.

Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä tarvinnut.

Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille, jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi. Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli nähnyt sen tiellä kaivoksiin.

Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?

Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana, viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli lemmikilleen lahjoittanut.

Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä valitsemaan toisen.

Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli heiluttanut.

Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut, ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.

Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.

Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä kestävyyttä.

Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on jokaiselle tunnettu.

Tuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä eräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika oli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.

Mutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut tulkita, olivat: "Rakkaus, armo, lunastus!"