Part 25

Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan. Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä käskystä."

"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset", kuului Moseksen vastaus.

Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:

"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii, johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."

Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa, ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.

Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman amalekilaisjohtajan.

Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.

Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!

Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti, rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.

Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista vastaan.

Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi. Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä harvoin loistanut.

Mutta mitä se oli?

Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan myöskin naisista ja lapsista.

Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.

Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.

Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle, kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.

Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa, nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.

Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin. Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.

Vanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti leiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan, että Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet vastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä apua. -- Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle päämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli kunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten valittujen kanssa isänsä avuksi.

Silmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin oli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä hänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen joukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.

Ensiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista; mutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt syntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja itse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren miehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.

Täälläkin korotti hän sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" ja syöksi samalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli valloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.

Teltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat amalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä kuului surkeita hätähuutoja.

Lentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle näytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran telttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja amalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla huomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden kädet viholliset olivat sitoneet.

Miehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta eräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja mustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan, puhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla syttymään ilmivalkeaan.

Kauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi telttaan.

Täällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan palvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua ja pelastusta.

Heidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen vihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.

Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita, epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia. Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet, ihmeteltävä sankariolento.

Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis hänen sydämelleen.

Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.

Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa, kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen niskaan.

Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.

Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä katkaistu leijonan valtavalla voimalla.

Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.

Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä sitoi.

Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä miestä vastaan oli rikkonut.

Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä hän oli hänelle velkaa.

Hänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja sentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan; mutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut, eivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta rinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:

"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja tahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä karkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!"

Enempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin -- ja sitäkään ei hän tulisi koskaan unohtamaan -- olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen silmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin lempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen lapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä, anteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut häntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.

Mirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa, ettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.

Sotahuudolla: "Jehova meidän lippumme!" oli hän vihdoin kääntänyt selkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen sotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.

Vihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain, ettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja katkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista lupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.

Mutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun melskeessä.

Toinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista vastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä raivoisammin riehuvaa taistelua.

Josua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla he vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur katseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän vaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.

Hänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta hänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla hyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja olisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.

Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä, pasunain ja torvien toitotuksista?

Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila heprealaisten takimmaisiin riveihin.

Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.

Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento, joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta, kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.

Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa, teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin vuori olisi heidät niellyt.

Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.

Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.

Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.

Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille onnistui ankara hyökkäys.

Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä, joka johtaa taisteluja.

Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa oli rukous.

Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista vaaroista.

Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.

Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.

Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.

Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi, laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.

Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.

Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat tulleet.

Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti: "Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"

Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla, ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"

Sitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän silmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi amalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa, sill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia veljiään kohti.

Sotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä kautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti taistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen kuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja linkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.

Kahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat Amalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä vuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä heidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi ja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat höyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille käymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat, mutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat Josualle ilmoittivat.

28 Luku.

Suurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna taistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan heimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat jättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.

Kuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta ei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.

Mutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi eteenpäin.

Itse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin vaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.

Lisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan ylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut pimeässä tappeleminen.

Mitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli lepoa aamuhämärään.

Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon, ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.

"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä, sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"

Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.

Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet taistelutantereella.

Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat estäneet.

Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.

Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja pantterien ulvomiseen.

Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.

Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.

Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli tänään turhaa ja arvotonta.

Sitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas voi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä oli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten joukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?

Tuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt ylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi tai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän kunnioituksen ansainneina.

Egyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.

Vielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen kansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä turmeltunut hylkyväki.

Laumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa arvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että hänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen tuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen kiitolliselta pojaltaan.