Part 24

Sellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko alenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse. Nyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin sinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa pyhässä paikassa kiinni. -- Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti oli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla reunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen tätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut siinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja naapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa hurskasta liikutusta kuin mieskin.

Vähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon ja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi alakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli saavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen ennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla ja kirillä.

Mitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja kaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään nahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa sisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa, josta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta, sääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.

Täällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja vaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset, joiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle lähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman pisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti ja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä. Ainoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin ja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin matkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi neuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet nääntymästä.

Jos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi heidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon he olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon hän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin nuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.

Kirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin. Missä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli sitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.

Mirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta suosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka kuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja toiset seuranneet häntä.

Vanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.

Molemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses hänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten luo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.

Ukko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän luottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta kosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän käsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.

Josua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat erämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin vaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.

Jälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa pasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan tähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin, määräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen merkitystä, joita heidän tuli seurata.

Uupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon, mutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä velvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale maata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti ihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän seassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun tuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti häntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi, kehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti se kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia puheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui monen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo innostunut huuto: "Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule ketään muuta seuraamaan!"

Mutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi ankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin. Kernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos Moses niin käskisi.

Vielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet kehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin lähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita oli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.

Eteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä, ikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän jokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa taistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä ja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän tarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin kuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä kovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka eivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien miesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä vaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto: "Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!"

Moni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven kappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja hirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa ja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä, suojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä kapinoitsevia vastaan.

Josua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja sadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.

Kun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus kurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin kulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin tunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä miekoilla ja keihäillä takaisin.

Molemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat korkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja loisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti siroteltuihin kvartsikappaleisiin.

Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä, mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia [Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.

Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin, kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.

Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin raikkaan veden löytöä.

Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja mitä vaikuttakaan se uupuneissa!

Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän ohitsensa.

Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.

Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin päämaali oli saavutettu.

Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa. Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle, mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.

Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle, että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.

Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili hämmästyttävässä paljoudessa.

Nähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli helppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä vain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta ollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään korkeimman uutta lahjaa.

Lisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta jumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot ja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin suuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä pakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla innostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja lepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.

Kohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden, uudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen keskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja iloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.

Laulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa pystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen kautta maasta kasvanut.

Taistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai vertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. -- Äidit, jotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät lapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva oli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän veden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen paikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen, ja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat kumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan uskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.

Vanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja tätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa otsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan suojeluksesta.

Toivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla, mihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli kadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen kaikkivaltiaan suojelusherran armoon.

Ainoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan sukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.

Mirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli jakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin saanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien vanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän kuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään sotajoukon johdon Nun'in pojalle.

Tälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista. Kun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä lähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.

Hän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän hänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur ei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi hän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä apulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia kiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.

Hänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät; mutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä levätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit häneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa, nöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi rukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa; mutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan tahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota ajatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi ilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään. Kun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia miesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur, hänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan kutsumusta.

Silloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi sallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut vihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.

Ehtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä kaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.

Sielläkin, missä sanat "luja ja vahva!" kuuluivat, ajateltiin häntä, joka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen tunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen puolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta siitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli riisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa niin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle vielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.

Ehtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä lähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin palajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä harmitti sekä niitä hän halusi.

Hän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa. Mutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset vaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan valtasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän alkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi lähestyvää vaaraa.

Silloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi hän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla -- sillä mattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa -- huomasi hän aivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.

Hän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden katsonut hänen kasvoihinsa.

Niin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä hänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli varovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa hänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.

Se oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin, että hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja painoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa palvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti järjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun, jonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä jäähyväiset.

Sotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä ja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi hän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja huomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän saattanut lähestyä miehiä.

27 Luku.

Ankara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat, oli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta siitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta kuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa kuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!

Vihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta, ja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän ihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä vuodattaa viimeisen veripisaransa.

Josua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen sotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson leveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää sotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.

Hän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen tappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen kapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden leirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän varovalle isälleen.

Hän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt hyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli ennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle, jonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät taistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan kallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi rukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.

Mutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja vanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan ja Josuan valitseman sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" yhdisti sotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja tottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä iskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.

Nyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä amalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun näyttämönä.

Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät. Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.

Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella; sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.

Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa leimahtelivat vastaan.

Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita, norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä. Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.

Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään, jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä, ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa, erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista käyttämästä kaikkia voimiansa.

Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta tunsivat.

Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen, kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä, vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista. He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin heprealaiselta rohkeuden.

Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain ryhtyä taisteluun.

Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä, ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn kulkemaan eteenpäin.

Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan, kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli kallionkieliltä sattui heihin.

Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi taistelutantereen yläpuolella.

Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.