Part 23

Josua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta puolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan ukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja takajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä joukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän uskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja suojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden ja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä olemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli halukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka hän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa tapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo sotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.

Kokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä tunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä seurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa läsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien löytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.

Toisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei hän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli itsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.

Hän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen, mutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.

Hänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän solakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut siihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja tämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä, missä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.

Pelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja yksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi, joita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut, että se syntinä painoi hänen sydäntään!

Niitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja nainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän koskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta Josua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän kerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä tarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun hän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.

Nyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis peräytymään hänen edessään.

Mutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi jalomielisen puolisonsa yli.

Tuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja jonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan pettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen täytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla sen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä jälkeen.

Niin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty nainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut itseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta hänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen egyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden päämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan, jota hän joskus oli rakastanut.

Mutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän halveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon hän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla kysymyksillä vastaan.

Sen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan, että tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut, että hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan itseänsä "Josuaksi."

Silloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että hänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka hän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli hän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana, kuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen eteenkäsinkin kutsuva hänet "Hoseaksi."

Sellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut, mutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin antaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka olivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.

Silloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen puolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli vain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.

Kun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan, hänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa sotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle, oikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi hänelle kätensä.

Nyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla kiihkolla:

"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen. Saatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut faraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi etunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi. Sotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja ne nielivät vihollisen. -- Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi, kunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he olivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin korkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana päivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja tämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole oppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen käsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni -- kuule se toistamiseen -- hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän liiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin pitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet siksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä siitä!"

Silloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä kiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi liikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin, että hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat tuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi valinnut.

Näin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen malttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin tarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen heitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä viittasi hänelle lähemmäksi astumaan.

"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, -- ja sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."

"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua niinkuin sielunsa epäjumalaa."

Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta, Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi, sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"

Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. -- Tuntematta mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää, rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta ja sydämen vapaasta tahdosta."

Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.

Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.

Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni, antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."

"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä annat minun kärsiä siitä!" -- "Häpeä minulle, jos minä annan toisten samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"

Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt ja puhui vielä:

"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut. Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti, kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa, hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä, niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa, ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."

Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen; mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.

Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.

Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.

Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä -- yksinään ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.

Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen suustansa.

Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta, kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.

Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja kuivaneen maan välillä.

Mutta vielä oli aikaa!

Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen sylissään se tuntea.

Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana; sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.

Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?

Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen. Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen, oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso -- hän oli rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.

Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo, mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin tervetulleen korvauksen.

Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana. Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan, kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon ja pimeys piiritti hänen.

Nyt valtasi omituinen pelko hänet.

Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa. Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan, ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja pojanpoikansa luona.

Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän levolle.

Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.

Hur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa

Sitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan miehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän antaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen sukukuntaan kuin hän itse.

Se oli tullut aavistamatta. Hän oli neuvonut heitä Moseksen päätökseen ja hän toivoi vain, että asia kävisi niinkuin hän oli mielessään ajatellut, erittäinkin huomattuaan nuoren vaimonsa itsekkään silmäyksen.

26 Luku.

Virkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna tielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla juoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.

Kuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta varoja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo löydettävän.

Loistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle. Valo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen holvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin. Lemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti vaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.

Miehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin kuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle, että hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä poikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa oltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä. Tervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä, joita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi iloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan takaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat entisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä tässä nimessä oli kätkettynä.

Nuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet egyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli, kuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle, johonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi taistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.

Sen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta tyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat vaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän vaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin napisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon tyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa astuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä puhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.

Niinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia varjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä kummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat virittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja kiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen vapautettu, onnellinen puolisonsa.

Lapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina kuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat niitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä vanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen niissä voiteita, sanoi: "Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää vielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä vettä, niin tulemme karvasta maistamaan!"

Ja liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie, joka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin loivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten ja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä korkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.

Terävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja armahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.

Täällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta pistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana, kuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja miesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut, jolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut heidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.

Karja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa, kunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet voimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta missä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään siimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen asemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään, päästäkseen Alus'en lähteelle.

Tähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko pilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen hämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta tänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa, kunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan pysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja koko matkue seisahtui.

Miehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja sauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty näytelmä veti huomion puoleensa.

Kummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta, jotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen ja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina spitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä seurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä oli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut Mosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja hunajaa.

Ei kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen tiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun, Sinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.

Jos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin oli se tämä!

Niinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi tänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja majesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja laaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini, jota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.