Part 22

Hur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua oli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt kullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.

Lyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna valloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin heidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja spitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen kaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan käskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata voittajia.

Mitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin nuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät kokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka seisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua näyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.

"Onnea päämiehellemme!" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin. "Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme kernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!"

Tähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä siitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja ilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.

Lähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle etusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon vanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat, kansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen sotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.

Tie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se miekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja ruokomeren välillä.

Louhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä polku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla ja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan ja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta Mirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin tovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän jäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.

Täällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka Sin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.

Vuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut heistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua, jota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä näkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä heidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat kalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös hiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina, milloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen, hohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.

Autiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he täällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka ympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä edes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan elähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä ei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä olemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä suuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen itseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan, jonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen, lähestymättömän temppelin pyhästön.

Nuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua jalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta vanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun suojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin silmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.

Josua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo edellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan sinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa tehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana kaikista temppelisaleista.

Vanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta äkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: "Succothissa pystytin minä muistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun välillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta, niinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen läheisyydestään." Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: "Ja minä nostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle, Jehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit todistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit palvelukseesi, että hän olisi miekkanasi".

Korotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi hän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: "Nyt kysyn minä siis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä ja minä teimme kiven edessä Succothissa?" "Minä muistan sen", kuului vastaus. "Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä tunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan kaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen, hänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun kansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä keltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra meidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän nimen".

Silloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:

"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla on todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua, niin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin. Sukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet minut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä itseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin Herraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon johtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen seassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä hyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran palvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat sinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja tietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä ajattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon unohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!" Samalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi avomielisesti:

"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle, nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän, kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"

Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam! Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä, isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla -- vapaasta tahdostaan tuli hän vaimokseni!"

"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle? Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa, vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran sanomaa".

Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.

25 Luku.

Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista riensivät heitä vastaan.

Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa, epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.

Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä, noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina tunsivat Herran pelastavan armon.

Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut vaivalloinen ja hirmua herättävä.

Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.

Kuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja vaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi kohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli mustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja nämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä teoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt kiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla, että nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet maailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi, ennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa tarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan määrätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat graniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä hiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja hiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat kuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät, kummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita, vuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen. Tuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia, heidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että tuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan takaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko tullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.

Ruokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein kohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan kasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki kallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka käynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.

Elim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja ruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in erämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän aikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon kallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja syvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.

Leirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille, ja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään pisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.

Silloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys jälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja vanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät sellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle, olivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja kiroamaan.

Vanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville ilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut Josuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä sanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan heikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten mustissa silmissä.

Mirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä kehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.

Ruben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta tulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon valtaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut ensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon. Kuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen hiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen heiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta; puolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni jälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta, sillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja nähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja ahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.

Niinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli onnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle oli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa Sinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua heidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin oli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle vuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in välillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.

Abidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista palautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten, tuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.

Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen sukukuntansa edellä.

Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu. Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä; sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli kärsinyt.

He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten, vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.

Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa, iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä hetkellä.

Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan, mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli kuollut niin nuorena.

Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet, velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä, joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi kadotettu.

Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.

Mitkä ajatukset!

Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä toiveilta.

Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.

Mitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?

Miksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä vastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että joku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?

Hän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta kiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti hänelle, että Hur häntä lähestyi.

Jo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman Hoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä, ja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin. suututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä tuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.

Iloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta kun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti häntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi, tunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan Josualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan kansan sotavoimaa.

Silloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti hän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten sai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön kanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti peräytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät nuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti yhteen ja jyrkästi huusi hän: "Sinä olet minun herrani eikä minun sovi vastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen määrään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi kohottaa silmänsä hänen puoleensa."

Silloin keskeytti hän häntä kiivaasti: "Hän ei tunne sinua enään ja jos antaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua omaksensa."

"Eikö?" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. "Ja sinun on häntä itseään kiittäminen tästä tiedosta?"

"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän luopuu naisen rakkaudesta", vastasi Hur. Mutta hän huusi:

"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden poistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä etsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan ensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra itse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii sotajoukon johto!"

Silloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän myöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa hehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä kiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka hän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.

Että Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen etunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä; mutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän tunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle, jonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen viittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut vielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu johtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi hänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi: "Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka Moses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun kuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä pidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään."

Silloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes he olivat saapuneet kukkulalle.

Siellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan kovalla riemulla.

Jälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos kohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän tarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset lyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan. He olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä allikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien johtaja oli hänelle ilmoittanut.

Tie johti vuorta alaspäin. "Kiire" on nääntyvän lunnassana, hänen lähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen auringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen ympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat sijainneet.

Tuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian löydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet, jotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen täytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit akasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi lähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen muutokseen.

Solakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta saaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa. Täällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.

Oli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä oli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.