Part 21

Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta sukulaistaan.

Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi häntä pysymään tässä päätöksessään.

Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin; mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita tarvittaisiin vuorikaivoksissa.

Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen hänelle lepoa.

Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.

Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa heikompia tovereitaan.

Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.

Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta maasta.

Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä, levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi, poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan kaivoksille.

Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää lasikuonaa Egyptiin.

Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari, joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.

Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.

Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja kotiin, ei, ei varmaankaan!"

"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen. "Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää. Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."

Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä, joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi: "Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä. Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"

Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren, jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti vuorikaivoksiin.

Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa, jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa, pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille, jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.

Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.

Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan hengitystä.

Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.

Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa, se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.

Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa sokeasti minua!"

Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.

Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä. Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan jokainen, joka koettaa paeta!"

Mutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän, ennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: "Hänen kimppuunsa!"

Samalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon etunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni hänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän tiesikään mistään.

Tosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi, irroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja hänen kahletoverinsa kiinni hänestä.

Pikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen oli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen egyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson seinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut ampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka vaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.

"Nosta kahle oikealla kädelläsi", kuiskasi sotilas toiselle, "minä pitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen vuoriseinää myöten ylöskäsin".

Hänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän pitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti kaikuvalla huudolla: "Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!" lähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.

Ei ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan, uskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä, jota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi kajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim nuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.

Ihmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat kantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin sekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi ympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.

Efraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti hän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja vihollisten joutsimiesten väliin.

Nyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin iloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten kilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon esiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja hänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien toisten kanssa kahlehti vankein johtajan.

Tämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin menehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin hänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä silmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen harmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa velvollisuuksiaan.

Ukko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo kadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti hänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta hänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli vihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.

Mutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta kohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään tuli sen johto Josuan huoleksi.

Kiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta alakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla urhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan aikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko aseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt turkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat muutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he ennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.

Tämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä Josua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän täytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat heitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka hänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta vuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden lähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti rauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään, vihollista vastaan.

Vihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita keskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.

Tämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella erään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka arvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään kasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista sanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.

Sill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle ja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen tuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä ilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.

Hänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi hän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan vähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä, että vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä huudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys anastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan liejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja ruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein päälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen alentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n kanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin kultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen huoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet kuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa olla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia perustettavia legiooneja varten.

Nämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua, että hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien kuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa Dophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada suosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka heikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa odotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona hänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien perästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen ruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti vasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet heprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.

Viipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen egyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä tehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja sadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset, jotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen, nostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.

Se oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen erämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen leiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden armahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.

Vihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui kuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla kytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.

Jo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat kallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa ulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja pakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.

Tänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin temppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan puolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he olisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä, ellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä kaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään, joiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota tarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.

Kun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista kallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän ulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja saapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään lopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin syvyyksiin.

Meluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin tottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen, ähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies oli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla maahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja ennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman kohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin ruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.

Noudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän valoon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka kahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti sekaantui.

Pelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä epätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden onnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat ennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea elämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet hyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista, mitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla -- nämät silmät räpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos rotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian säihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.

Alussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään kohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä estäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata kahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat sotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina olivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät omituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata nimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä, jotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he yhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet aikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja syöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden aseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään sitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut, ja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta väkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja huolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen päälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja pilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa hänen päälleen.

Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana kaikista kahleista, etsisi uhriansa.

Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset kietoutuivat toisiinsa.

Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja pudistelivat nyrkkiänsä.

Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä niskaan.

Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis hänen suojeluksensa alla.

Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat useimmat hirvittävistä haavoista.

Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli, mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.

Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.

Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin, että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona, jotka olivat hänen palvelijoitaan.

Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista ruumistaan.

Voiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen joukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen joukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.

Efraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa tiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten kadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen linnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen, mutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja ellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he toimittamattomin asioin sieltä pois.

Silloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella mentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat Efraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka hän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli hänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja kulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan, turkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka vankien huoneet päättyivät.