Part 20

Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat rantaan.

Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.

Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin Baïn puolison.

Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:

"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"

Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse, tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!" Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.

Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului yltympäri: "Kostoa, kostoa! -- Meille, jotka olemme vaimon löytäneet, meille yksin kuuluu saalis!" -- "Kuinka uskaltaa tuo rohkea efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" -- "Missä sopii egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" -- "Niinkuin Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" -- "Hänen kimppuunsa!" -- "Temmatkaa tyttö häneltä!"

Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee! Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta, joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"

Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin, jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän, kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan pidän itse!"

Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo: "Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen lemmityn"!

Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen, mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi löytävänsä uuden saaliin.

Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.

Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä pikemmin oli saavutettavissa.

Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue lähestyi häntä.

Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.

Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki, jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten -- hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla -- oli ukko lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille, -- ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.

Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.

Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän, tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.

Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän ennen saattoikaan.

Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi kypsynyt lapsi.

Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa, jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista kasvoihin.

Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.

Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen tekoon!

Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään, mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:

"Haava kirvelee -- ja kuolema... täytyykö minun jo kuolla?"

Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti: "Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä, mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."

Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt, sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.

Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"

Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään huolta kärsivistä kansassani."

Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän: "Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen", pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit kuitenkin toisen!"

Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän ajatellut jotakin vaikeata asiaa.

Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla te seisotte ja te saatte elää... Mutta minä, -- -- minä... Oi, kuinka kamalaa on jättää valo... Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten..."

Tässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä; mutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua. Mutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa kiiruhtamaan.

Silloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti kuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata vartaloa: "Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? -- Sinäkö?!"

Jonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi, että oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja ikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: "Niin en voi lähteä täältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki... Täytyykö minun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka on käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti pienenä ollessani -- minä rakastin, sitä kovin -- ja sinä Efraim, poikani, teille tahdon kaikki uskoa."

Tässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta hengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä, josta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä, jotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut: "Mutta sinä tuolla -- sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet lääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja minultakin... Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä... olet ruvennut toisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen... Niinpä; Sillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi... Minä en tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan... Mutta yhden tiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin se on liian myöhäistä... Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä rakastavat, ja minä -- kuuletkos? -- minä rakastan häntä, rakastan häntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on puoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet -- sanothan sinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua jättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet vastenmieliset; -- mutta sinä, -- sinun äänesi, sinun silmäsi -- se kuristaa sydäntäni -- ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua, niinkuin minun kuitenkin täytyy... Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa! Mutta ennenkuin menet -- olethan lääkäri -- anna minun kuitenkin tietää vielä yksi seikka: -- minulla on monellaista sanottavaa hänelle, ennenkuin minä kuolen... onko puhe oleva minulle kuolemaksi?"

Silloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: "Sinä sanoit sen!" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.

Kun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja kuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan Nunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän kumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman katkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun päivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei hän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli hallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen täytyi peräytyä toisen edessä.

Niin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän ja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen polvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen päänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:

"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo... Nuo kolkot yhteenkasvaneet silmäluomet... Nuo yönpimeät silmät; -- ne hehkuvat niin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät... Tämä vaimo... Onko Hosea häntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy turhasta uteliaisuudesta!"

"Hän kunnioitti häntä", vastasi ukko murheissaan, "niinkuin jokainen kansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa hänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut lapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä."

Silloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän silmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.

Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.

Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä, ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet, Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi. Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni oli niin täysi hänestä, niin täysi... Vieläpä sittenkin, kun he pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."

Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen, ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin, ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?... Vaimo -- minä kuulin sen Efraimilta -- tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten... O, Nun sinun poikasi... Se oli, vaikeinta!... Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle tarjosi... Oi, kuinka se teki pahaa!... En voi enempää!... Anna minulle juotavaa!"

Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen, pitkitti hän kuitenkin:

"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä -- tiedäthän sen. Efraim --. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo paha, tuo iljettävä... jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää... Eihän minulla koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa... Mitenkä alkaisinkaan? Prinssi Siptah -- tunnethan hänet, isä -- tuo kurja mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt salaliiton... Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"

Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla silmäyksillä.

Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa, jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä Siptah ei ole kuninkaan poika."

"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti, niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"

Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle. Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea... Oi, viimeksi oli hän niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti... Ja silloin -- silloin... Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä, hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa laahusti eteenpäin, tuli mieleeni..."

"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi, hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"

Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa: "Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin inhoittava. Ja häpeä, pilkka -- oi kuinka kauheata se oli!"

"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"

Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."

Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen vartijansa!"

"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."

Mutta hänen äänensä loppui -- kuolevan kasvoista oli kaikki tuska kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa: "Hyvä, kaikki hyvä... Ainoasti yksi seikka vielä... Ruumiini... Palsamoimatta... Ilman pyhiä kaluja..."

Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."

Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen nukkumistaan sydämelle.

Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!

"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"

24 Luku.

Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan hitaasti eteenpäin.

Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.

Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona toinen samallainen rajunnut -- sama, mikä faraon sotajoukolle oli perikadon valmistanut -- ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi. Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.

Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.

Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea hänen harmiansa.