Part 2

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; -- ja minkä merkityksen mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala, antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin, niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen, mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli tullut, -- kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille. Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen, erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin. Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.

Kolmas Luku.

Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen poikansa Hosea --".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa -- tiedäthän -- olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta, vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan: "Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt nostaa se kättään... Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja, sillä päänsä on täynnä kähäriä ja -- auringon säde tunkeuupi kellariin -- käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas, ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien, tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa. Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle, missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta; mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin saat sinä _hänen_ kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita, jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle oikeampia ajatuksia. Käskeä -- ihana päämaali nuorisolle! Vahinko vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa. Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen: "Minä en ole mikään lemmen lähetti"; -- ja pappi, jota tämä rohkea vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa. Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet. Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu komentaa. Tänä aamuna -- Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja -- sano hänelle sekin -- hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa, siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja! Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko hän sitten oikea heprealainen? -- Pidätkö arvossapidetyn sotilaan tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin, että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella hänen ansionsa, -- Kasana on häneen mieltynyt..."

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen. "Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena? Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä -- jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla -- sain hänet luopumaan? Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti -- sinunkin läsnäollessasi kerskaisi hän siitä -- oli egyptiläinen, erään virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."

Neljäs Luku.

Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa, ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta, verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku, josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän, sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt; ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa. Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä, kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt, vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään. Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita, vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin. Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle, joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa, enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän, että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut. Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä hänen enonsa kanssa.

Silloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen lähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä tunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän koskaan ollut ajatellutkaan.