Part 19

Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli, ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.

Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.

Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.

Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai pidättäisi heitä.

Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille, jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän voimiansa kaksinkertaisiksi.

Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui, sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto, ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.

Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"

Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta. Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta kielsi Jumala niitä palajamasta.

Kaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; -- se oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen tästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä jokaisen pääsemistä eteenpäin.

Aina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi Efraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle: "Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee laineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin, että tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan punaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä seisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!"

Sitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan, ja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion kopsetta.

Mutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä hän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain laineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.

Vaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät hyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella tiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina kuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, -- mutta kuitenkin nopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.

Egyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen kansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään peljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua erämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut eikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa hän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti vihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi Efraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä hänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän jälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli hän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä, mikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista. Mutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja valittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai sysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja meri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua alaansa.

Ihmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa riveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen supistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla puolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse -- Kopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain komennushuutoja.

Mutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim huomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi aina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin syvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.

Pimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista ja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa voimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja huusi vieruskumppanilleen: "Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa vain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes ennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin Anno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme vanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin ollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska muka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!"

"Siptah'n äiti!" keskeytti toinen hänen puhettaan. "Ja kuitenkaan ei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä velvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet ruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin järkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja lautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!"

Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli, kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta henkikin!"

"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on, niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me olemme aivan heidän kantapäillään! -- Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"

"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi! Olisipa vain kirkkaampi --"

Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.

Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista, sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut mereen.

Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä, jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.

Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän keltaisen lasiseinän läpi.

Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.

Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.

Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.

Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.

Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.

Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista, kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen; mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.

Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä, korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen karjaan saakka rannalle.

Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.

Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle, alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon, jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.

Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien takaa-ajavilta egyptiläisiltä.

Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.

Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi pohjaan eikä lounaasen, vuoti -- se oli ensimäisen aamuvartion aikana -- hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen. Faraon sotajoukon nielevät laineet!"

Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä tuomiolle vihollistesi kanssa!"

Tässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses väsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien toisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin -- ja suusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin todenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.

Moni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin ja yhä aina pohjaan.

Rankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain vielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja etelässä kirkastui taivas.

Vihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja sen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden rannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.

Riehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi, joka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt kallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä juurella.

Niin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän paaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että kuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi kallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja reunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä timanteista hopeisissa kutouksissa.

Sill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan loistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa pikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui kumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli lähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa olevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi ja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja tytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:

Laulaa tahdon Jehovalle; -- sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!

Ylistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; -- hän on Jumalani -- ja häntä tahdon ylistää!

Hän, joka isäini Jumala on -- häntä lauluni ylentäköön!

Faraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen -- vaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.

Yli heidän levisi meren virta -- ja niinkuin kivet vajosivat he syvyyteen.

Sinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, -- sinun oikea kätesi viholliset ruhjoi.

Kukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat -- ja vihasi, jonka irkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.

Veteen kun puhalsit, kohosivat he ylös -- tulvat nousivat ja virrat mereen valuivat.

Vihollinen huusi: "Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme saaliin -- rohkeuteni minä heissä vilvoitan -- ja käteni heidät on kukistava:

"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä -- ja niinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.

"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?

"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä -- peljättävä kunniassa ja ihmeitä tekevä!

"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat -- ja voimallasi viet sinä sen pyhään asuntoosi."

Vaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: "Laulaa tahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; -- hevoset ja vaunut syöksi hän mereen!"

Tämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi ja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena parempia, onnellisempia päiviä.

23 Luku.

Ylistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte lakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota aamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä väkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen latvoja lähteitten luona.

Pelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin ja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun pyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon järjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.

Nyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten rosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he tänä yönä olivat ryöstäneet.

Eipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä ihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä rantaan.

Siellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa; sillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet vaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä hopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään otettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja muukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta jalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset paisuneista sormista.

Korpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana olivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen tuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka haistin heitä veti.

Mutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli lähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva riita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli oikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei hänestä välitetty.

Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet, oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.

Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla lupasi antaa.

"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" -- "Hukkukoot!" -- "Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" -- "Te olette ajaneet meidät lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" -- Sellaisia huutoja kuului kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä nähtävää näytelmää.

Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.

Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.

Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta, joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin erittäin kallista.

Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen. Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut hyvyyttä, -- kunhan he vain kuulisivat häntä.