Part 18

Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet, kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa myrskyn kanssa saanut siivet.

Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.

Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat maasta.

Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky, sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen tyrskyävät laineet. Nyt -- lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista lähdöstään -- saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet, jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin ulkopuolella.

Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.

Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista niinikään monet olivat kukistuneet.

Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia, äitivainajansa ja Josuan isää.

Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.

Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.

Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä kasvavan myrskyn kotiin.

Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen kivien suojassa.

Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla, heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa, pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi, vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun ja ruumista rasittavan murheen näky.

Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen käsivarresta, mikä häntä turvasi.

Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.

Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä, pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua, ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.

Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.

Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.

Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi -- merentuntijat fenisialaiset sanovat niin -- vielä edemmäksi mereen. He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän oli huonosti asiat, poikani!"

"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko -- ensimäisestä viimeiseen mieheen kulki se ohitseni -- on valtava ja voittamaton. Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä, hevosia ja vaunuja..."

"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"

Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla peitettynä.

Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri, kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla, he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha, muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut! Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; -- mutta minä otin huolekseni kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis! Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään; kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"

Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan yhteen, jota myrsky peloitti.

Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin, telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi paarille ja vaunuihin.

Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli joutunut niin vaaralliseen tilaan.

22 Luku.

Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla hakatuiksi maahan.

Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla, silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema oli tullut niin monelle egyptiläiselle.

Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet, niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat, uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat pakotetut jättämään paon etelään.

Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.

Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan, tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa, oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur, puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika, sinun uskollista palvelijaasi!"

Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.

Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.

Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.

Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa, toivorikasta ihmistä.

Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain, muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.

Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla, Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.

Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin sukukuntain edellä, lounasta kohti.

Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.

Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva, sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella, olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri, kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden oli kaikki viivytys vältettävä.

Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän, virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen mielessään liikkui.

Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää. Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä, mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi antanut hänelle aikaa ajatella häntä.

Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.

Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan, ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.

Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan aikoi toteuttaa.

Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut. Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan, uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin, ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.

Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.

Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen sielunsa.

Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala korkeudessa! Sinä tiedät -- sillä olenhan minä sen sanonut sinulle ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä pimeästä yöstä -- millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"

Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.

Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut ratansa korkeimman kohdan.

Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin, missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.

Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat hänen omiakin vihollisiaan?

Ei, ei, tuhannen kertaa ei!

Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!

Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!

Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.

Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain lähestymistä.

Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten merkitsi?

Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia pelastaakseen!