Part 17

Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin, että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä putosivat, hän oli -- sen tunnusti hän punastuen -- tehnyt äsken ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi, loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.

Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa -- eihän ollut muu mahdollista -- ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!

Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!

Aukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä tapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään. Useammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella tenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt telttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten tuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.

Häntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut vihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän pitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen sysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei ollut vielä kenellekään tapahtunut.

Imettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta odotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!

Kerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin hänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat pakottivat häntä jälleen kuulemaan.

Alussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että hän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa telttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko lauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä yhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se oli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä häntä kauhisti.

Kasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti häntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun, ja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija hänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli. Selvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää, sillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire -- ja hän keskeytti usein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka käteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta rakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat aikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta alkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja luettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa osalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi sai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin, jonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen itsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä -- ensikerran tänä kauheana hetkenä -- että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran kohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi hänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut. Jota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi totisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän enonsakin sanat: "Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella sinua muutoin kuin kunnioituksella, -- silloin saat kantaa pääsi korkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa haarniskassa."

Vuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä kouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden kurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen mielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli peiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan sitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa herraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä kantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta, mutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän aikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa salaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka pimeydessä kaivaa maata.

Tuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli hänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen, oli se vaimo -- sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä -- se vaimo, jonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli kunniallista, hyvää ja kallista.

Jumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat niissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä. Efraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin avonainen kirja.

Käärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi kirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen Siptah'n äidiltä.

He odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että syrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli linnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin ylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin vartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka oli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos farao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja tappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja, salaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että hän pidettäisiin helpossa vankeudessa.

Muuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian aikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä kuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen ilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia ja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti kiirehtimään.

Sotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset keinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa, aavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä takaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat Siptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu, jos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.

"Minun on nyt vain enään", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla niinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, "muutamassa tunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata itseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin tulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota he perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin ja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa väkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah enään palaja Ramseskaupunkiin."

Toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin äiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn mahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä voitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen taistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti hän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä hetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä laskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi sallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.

Hän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi ylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle suosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa kuolemaan.

Tämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut, kutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa iloisesti hieronut käsiään.

Kavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten väärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja istuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt ja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää faraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin hänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin pelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.

Prinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa jumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä juuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut kunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä yhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän uhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa hiljaisiin sadatuksiin.

Ei hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa täyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan pääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi Kasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä halajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua jumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.

Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä inhoittavia asioita.

Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin nainen auringon alla.

Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet murhaan ja häpeään.

Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille, mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.

Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä odotteli hänen palajamistaan.

Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään; sillä nuoruus tarvitsi unta.

Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus -- se oli hänen omansa -- teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja rauhaa hiljaiseen miettimiseen.

Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.

Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma. -- Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä, mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä, että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.

Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen, vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja nautittiin.

Sillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului äänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä hartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.

Kasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota nopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita seurasi toiset samallaiset.

Prinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan mennäkseen Tanikseen täyttämään "kuolevan" toivetta.

Kohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski hänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle, että lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.

Sitten läksi hän matkalle.

Häiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan erämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi lakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka kalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon, tuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa, täytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi avaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä hetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran tuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin antanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen edustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen paimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.

Hän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se oleskeli, siellä oli hänen kotinsa.

Niinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla lähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.

Uudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä, mikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi hänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen jäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä lyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.

Jos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa luo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän pysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän rakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.

Vieläpä enemmänkin!

Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu lennähtää.

Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille. Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.

Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.

Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia kansan johtajilla oli antaessaan kansan -- prinssi oli sen kertonut Kasanalle -- leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.

Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?

Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan, sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä kummallista sekasortoa hiekalla.

Se oli hänen kansansa leiri.

Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!

Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.

Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin, mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen. Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.

Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.

Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä. Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.

Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.

Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin -- olipa se kuka tahansa -- vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.

Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa, puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta, sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa murskaksi.

Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka arvasi vaaran koko suuruuden.

Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa taivasta kohti.

Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne. Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja pylväitä keltahiekkaa edellään.

Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren rintansa kaiken voiman myrskyyn:

"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri, etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen, Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä. Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni, jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot, valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen kautta annoit kansallesi.

"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua, Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he sinne päästä?"