Part 16

Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan. Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt, kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle, jonka hovimestari hän oli ja Efraim -- sillä hän oli lähettiläs -- oli valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"

Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla. Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.

Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti, niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan kasvojen näköiset.

Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla, oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen rannerenkaan käsivartensa ympäri.

Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.

Mutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla Kasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja pian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.

Hovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi katselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian oli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän Kasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.

Silloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten egyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut Hornechtin tyttären kanssa.

Toinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää ei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli salaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo ylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika, joka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.

Vahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota kukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin yrityksiin.

Hänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet salaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman kohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä murheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet onnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja seurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä, näki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi ajattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten herransa luo.

Keveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla, missä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.

Kovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun hän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun, jota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen, johonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa oli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti monen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella katolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa oli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.

Ettei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa arkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan, millä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen ovi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.

Oliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!

Kokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä, niinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein pyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja hiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen vastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli langennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut Kasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo ja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin olisi hän haudasta noussut.

He olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut joutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja balsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman katon alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta hetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän oli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä, häntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi uneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen kansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui syrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin puhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena naisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin. -- Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan, tämän vielä nuorena ollessa.

Tältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja sentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että hän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen neuvojaan.

Sana "paennut" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi hengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut. Rauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin Efraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen valaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla ulkona oli tavannut.

Vähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut hänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim hänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka hän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään, kysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin tämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä silmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö Efraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä miehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän todella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.

Aina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle oli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin annettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana, hänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin kutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta -- ja pian oli neuvo keksitty.

Ensiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin mahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä hänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain hänelle viittasi.

Kasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja kun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas giraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten itse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän tulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että hänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut huolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.

Hänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen ilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että prinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin oli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen mahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi hänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin tuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista ja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata hartaimman halunsa vuoksi.

Efraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut irroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja kuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan apua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän niin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin imettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.

Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.

Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.

Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.

Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään, missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan hengen ja elämän.

Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!" hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.

Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien, jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.

Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat paljon käytyjä paikkoja.

Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti, että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa, ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt, niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori, voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin antanut hänelle.

Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet Kasanan luo.

Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse, oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.

"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, -- ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.

"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.

"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne hänen balsamillaan."

"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa", vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle. Sitten pitkitti hän taas:

"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"

Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi, mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa, kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.

Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa, katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja, narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi, kauvaksi!... Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". -- ja tässä suuteli hän häntä toistamiseen poskille -- "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"

Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"

Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse, missä Kasana -- nuorukainen kuuli sen hyvin -- tervehti uutta vierasta liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä tulostaan.

Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä ja minun lapseni, Kasana -- oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä! -- kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. -- Kertomuksesi kestäessä olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää, niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka -- lapsellani on kyllä oikein -- joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä -- minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"

Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia, jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja käski hänen mennä levolle.

Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden ja kunnian alttiiksi miehelle, joka -- sen tiesi hän -- oli hänelle vastenmielinen.

21 Luku.

Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.

Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään, niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.

Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.