Part 15

Tultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi kysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle itselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta hänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka muutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes takaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen yrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi kuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi Efraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata onnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin kaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon sulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli? Niinpä kuiskasi hän Efraimille: "Minä en saata sinua seurata. Laskeudu oikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä pidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa yskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä vanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano hänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on paras. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!"

Kun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut käsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni ja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua erään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua ja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos yöhön ja alas rotkoon.

Ensin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat ylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän Efraimin sijan tyhjäksi.

Nyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan suojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen pojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin vartijain askeleita ja puhetta.

Mutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin tarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka notkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka liikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti taistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi nuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen valo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa suolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä alhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut ihmisellisen olennon kaltaista.

Olikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän häntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään? Olikohan -- ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen tykyttämästä -- olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä haparoivan?

Kuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä hiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa! Nyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina hiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja Josua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen kuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja nyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut lammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli ylt'ympäri pimeätä.

Syvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan Efraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan vainoojiensa edelle.

Mutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä vaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä: "Schakaali!", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti heidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla kekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti helpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä kahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi pakoon päässyt.

Mutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi palavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle sijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut siteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin, vihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: "Paennut! Heprealainen! Tuo nuori kiharatukkainen!"

Välittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa. Harmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki käsitettiin ja toteltiin.

Sill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja sitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten ja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.

Josua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella Efraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he sitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin, kuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa kuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta esiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli kahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen rannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja noiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen jälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille. Nyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat jäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin hänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä, sillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin tykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä pysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.

Tosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa keveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat vartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä iljettävällä pilkalla.

Tuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta korjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.

Se, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli varmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli sekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän kovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän tahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle tapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen sotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien seisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.

Josua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi kahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän takaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa rukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin, joka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja raa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.

Mutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken tämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin poistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi salata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat, auringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin, tuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.

Nyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta Etham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo olivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.

Efraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he päivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti eteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen ohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien kanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.

Josuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän nopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli harmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen viereensä makaamaan.

Silloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään ja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen veli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin vuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan lähin sukulainen.

Tämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua kuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän hiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka raskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen. Kaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että hän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt olivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että ijankaikkisuudessa.

Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi. Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.

Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava, sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."

Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää, että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.

Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa tilassaan.

Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.

Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen sotajoukon legiooneista.

Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi ihmeellinen rauha hänen sielunsa.

Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa, jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa, puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa, kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.

Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.

Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään, niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.

Ilman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta, kivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen, leveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista. Nämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat murtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä vankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.

Vahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten estämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat sotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen viineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä joukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin kirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun vangituille.

Nyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän laskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.

Täältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat, sillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen katolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet pakolaisen.

Entiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä valmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin mies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa seisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä levyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta eikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin metallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen väkeä tai kutsui sitä esiin.

Tulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään rangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä huolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.

Josuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä linnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin erityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä merkitsee linnatornia.

Täällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi vienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis olla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat "karvaat järvet" ja "ruokomeri", ja kuinka voivat heprealaisten joukot läväistä noita syviä vesiä?

Josuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin nopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti vankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten lähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat joutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä aikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren välillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen, mutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin seitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli ohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt oli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät Pihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle helppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin ei ollut mahdollista päästä pakoon.

Tyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta; sitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti sormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut sotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä ja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan tunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään, joka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö punastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi hänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta tehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että Josuan täytyi sitä kuulla: "Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien kanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä lähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan".

Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:

"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä, vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"

Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.

Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin, jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit marssin kestäessä olivat joutuneet.

Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata, riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui, soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas, vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.

Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan, tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja Jumalan ilmassa.

Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä, ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin. -- Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.

Kahdeskymmenes Luku.

Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse. Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan raivoissaan.

Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin, Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt, tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot, villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.

Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa, kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana, estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.

Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava, huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.

Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies, puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä prinssi Siptah'n telttiä.

Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion ääressä, oli sen vahvistanut.

Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion ääressä; mutta hänellä oli kiire.