Part 14

Pian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti pieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas ja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja sotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset paidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri ja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen heittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua nimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden eteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia laumoja kovasti kuormitettuja aasia.

Nyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita kalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja varten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä keittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat harmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit, vaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat, passarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri lähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja joka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan pilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset, jotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla muutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa, hän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli sen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt hänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli häntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies loukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.

Efraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva kädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa lampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista lukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö tarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä, kunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.

Niin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien johtaja antaa vankien lähteä, mutta "teiden avaajat", jotka kulkivat niiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen häneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden jäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.

Joutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta eläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan saakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan ehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin aitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä keihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun tätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran kysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet häntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon kehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan lepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut linkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria, vaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja erityisten joukkojen nimiä.

Monet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko vaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: "Hyvä Jumala! Molempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!" Samalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat niinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan vartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: "Eläköön, onnea ja terveyttä!"

Mutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi, sillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia palkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla, jalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia sekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat taaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen. Heidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa, joita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli ollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän vainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin sotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä takana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset esi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään valta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea katos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja taajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat liehuttelivat.

Sittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja joukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä, oli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet hänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi olleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään päänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto osoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja ennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin silmänsä.

Efraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi osanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä kultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät, kuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.

Ja nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat sulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta ja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset, smaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla täytetyt.

Tuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli uskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen kadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä sotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli kuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin, joita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen papin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin käskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin tarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen, niin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa olivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin paljon kyyneleitä!

Josuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista nuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden puristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: "Hän, hän! Katso tuonne! Hän se on!"

Punastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä samoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki kaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä melkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti, eräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut "huvimatkaksi".

Sotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan, Libyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko jalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta tällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen papin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille liittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle nauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.

Kasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä tulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen seuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään, aivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset matkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies olisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt, ehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.

Hänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä sijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti hänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta Kasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun hän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle. Mutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat ilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan valinta myönsi hänen totta puhuvan.

Muutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä, ympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun, johonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan suurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä kantotuolissa.

Josualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki Kasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen vastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi itseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen onnettomuudestaan.

Mutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla, mitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja hänen äänekästä; "onnea, onnea!" johonka muut vartijat ja vangit yhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat tamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka tuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja. Hän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin tyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin pilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan, vaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.

"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle, että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"

Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"

Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä, prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! -- Hoi, Heten, pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"

Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi, käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.

Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia, jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön, joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja prinssin oli täytynyt myöntyä.

Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.

Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä raskaammin hänen mieltään.

Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa. Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti, vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai avaruuteen.

Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi olisin toisin menetellyt."

"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.

"Kuinka?" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti tuli. "Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta ja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi onnellisista olisit sinä voinut tulla -- minä olen sen nähnyt, mutta sinä, sinä tahdoit toisin."

"Koska velvollisuus niin vaati", vastasi Josua vakavasti, "koska en tahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt."

"Kansaako?" kysyi nuorukainen halveksivasti. "Minä tunnen sen ja sinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä kurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja kalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he keskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan. Minua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua ajatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia. Joka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista."

Silloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän poikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.

Tässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut varoittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle uhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä, nuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän ajatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi mykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin paljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.

Tämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja auttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen samallaisen.

Efraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja eno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua heidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta epätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:

"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla paossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!"

Silloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja muistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta nuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen kosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:

"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?"

"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää."

"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia palkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla innolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa."

"Hän jäi joukkoineen Tanikseen."

"Linnaako vartioimaan?"

"Aivan niin."

"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?"

"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee."

"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme."

"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä kieleen ja ulkonäköön tulee."

"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin sinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa."

"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä -- egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä -- on heprealainen isä."

"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"

"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"

"En voinut nukkua."

"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"

Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä, kuin olisi hän itsekseen puhunut:

"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean, jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan, sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"

Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:

"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi, äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."

Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta, mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:

"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka meidät vapautti niistä?"

"Ole Kasanalle kiitollinen", kuiskutettiin hiljaa takaisin, "mutta vihaa hänen kansaansa."

Silloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan ympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.

Oli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton vanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä lepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului ääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret eksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille, suolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa leipää?

Sellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka sitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon sovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa pojassa.

Vihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei tehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti toista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat kädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.

Josua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat nakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken oli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja katsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.

Henkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa ja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle seuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan huonon tien. -- Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa ainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut nauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita uppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat kädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan kasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti valituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin vanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös sitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?

Sellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto, että hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä, tuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen. Mutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta ja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta täten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan huomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin olisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.

Sentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan elämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin noudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.

Pian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim, jos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.

Hiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen: "Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni ovat vapaat!"

Silloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.

Tämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat aikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen kanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan luuli onnen löytävänsä.

Yhdeksäntoista Luku

Josua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos pohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian sitä peittää.

Ilma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki ja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää heidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka hänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti kaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva maanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja välkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan huomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle pitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle, johonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla, onnistua.