Part 13

Millainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma: "Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!" oli kansan kauheimpia kirouksia eikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun valtiovangin.

Kaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat. Terveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla, nääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen voimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen piinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin oli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan, ja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen pakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena, kuin pyövelin käsiin joutuminen.

Josuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun muutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut vaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi solakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla liikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen, kunnes tien pöly peitti ne silmistä.

Nuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim luuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut ja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.

Ja nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut Kasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo hänen imettäjänsä.

Vähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain lehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon odottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit jälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien allapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi hänelle vankien lähestyvän.

Nyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta varten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen johti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja viitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa, mitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen ja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat hänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.

Tosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä anomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne jälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi: "Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää terveinä maan alle!"

Sitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: "Sinä olet kyllä monia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille kumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän kanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!" Sitten löi hän kätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta puutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät itseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan ja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun, kahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.

Pieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti portaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä liikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään ja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.

Myöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki. He voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän jäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut kuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on yrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään -- niin rakasti hän kutsua tulevia kaivostyöntekijöitä -- pettää hänen valppauttaan.

Tuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle, joka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli kutsunut jo paljon jaloimpia miehiä "myyrikseen" ja jos tuo hunnullinen vaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se hänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa kummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan, mitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen sekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen faraon sotajoukon marssia.

Mitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään keskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä katsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut hän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot! Ja tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa vaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen huntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä kulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!

Nyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta mahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!

Tuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa vain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti nostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja seisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes kättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa kuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka suutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.

Taikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt hänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas häneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori omistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt sen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä suljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.

Mutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi varmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon onnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona maantiellä.

Eikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi kiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti, ja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa ja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan vuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja kirouksella huulillaan häntä vastaan.

Sen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi tien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä ilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa oli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin ja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen tiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut hänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot, vaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean egyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta hyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.

Tämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta ja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon pienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä kuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä rakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei hänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita häntä.

Ja Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei mikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi puhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen sivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi ja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle onnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.

Kohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana päivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen. Nyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt Faraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan, jota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet. Myöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli sotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin oli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan, jotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi tekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin josko ne olivat hyväksytytkään.

Kun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao -- tiesihän hän sen aivan hyvin -- vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä silmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin ja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi ylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen henkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi; myöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi salaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli niinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi uskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa vastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja koroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli hänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi itse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin voimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.

Kasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran lakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.

Mutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt ulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt pahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta Kasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen tyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.

Tässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt hänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän tulisi olemaan tervetullut vävy.

"Ja sinä?" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.

"Minun", lausui vanki, "täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle rakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä, jotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani."

Silloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: "Sentähden ettäs rakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti Efraimin luoksesi!"

Mutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: "Sinä erehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!"

"Mutta silloin", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja katsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: "miksi olet sinä -- oi suo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?"

"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi", vastasi hän sydämellisesti ja laski kätensä hänen päälaelleen. "Kaikella minulle mahdollisella lämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen toivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää minua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset halajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni, niin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua."

"Mutta kuinka monet", sanoi Kasana, "kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja iloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon alla."

"Niinpä niinkin", vastasi hän vakavasti, "mutta minua kutsuvat erityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen kansani poika!"

"Ja sitä aivot sinä palvella?" kysäsi Kasana "Oi minä käsitän sinut hyvin. Mutta kuitenkin -- miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi antauduit faraon valtaan?"

"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka", sanoi hän suopeasti.

"Vala", huusi Kasana, "joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja niiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella! Oi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja kiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala kurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä, jota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut ja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa poika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen, tuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen! Sellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä, sanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin esikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja villaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan uhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!"

"Nyt on hänellä poika", vastasi Josua, "joka kahleitten kytkemänä menee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin ne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on kadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä heidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa. Menephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen minä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat hyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän onnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin ovat rikkoneet, heille kaikille..."

"Älä kiroo heitä!" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.

Mutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: "Olisinko minä mies, jos minä unohtaisin kostaa?"

Silloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja puhui: "Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan ei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni viholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti vie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni hän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja minä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa kapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen aarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen sana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja ulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein ennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä tuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen papin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä he vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki toimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis auttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei unohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin sinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina helpoittamaan pakoanne."

"Tiedän sen", keskeytti Josua häntä synkästi, "ja isäini Jumalaa tahdon minä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä vahvemmin sulkisivat vankilan portit meille."

Silloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: "Olisinko minä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi minussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii; mutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan sääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta kuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin totta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta eilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan menneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka liittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene."

"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!" huusi Josua liikutettuna. "He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat hänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan, tahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille vapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun vertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin saastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin heidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät kaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua."

Silloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin ja johtajaan ja sanoi hiljaa: "Säästä isääni! Prinssi -- mikä herätti hänen vihollisuuttaan sinua vastaan..."

"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut tietää, että sinä tahdot minulle hyvää", keskeytti sotilas häntä.

Mutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi: "Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi, niin ankarasti valvoa ylitsemme."

"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki", huusi toinen. "Mutta salli sen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti, että sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni ajattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin kukoistavan!"

"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?"

"Mielelläni, aivan mielelläni." Silloin tarttui nuori vaimo intohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta Josua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen ja sanoi surullisesti: "Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä ei kiellä kerjäläiseltäkään!" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä suoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti aurinkoon: "Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet pyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun sanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden, jota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen."

Viehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit kasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Oi, onnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää! Kuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta joka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä miehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava egyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen minä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja halveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut."

Siiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen jälleen ja sanoi: "Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole ketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota minä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on jaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran onnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen huonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä, kuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan..."

"Mitä aiot sinä tehdä?" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän ei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja huusi, lyöden käsiänsä yhteen: "Eteenpäin, te myyrät!" ja "Rivakkaasti tielle!"

Silloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja pikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa ja päätä, kuiskaten hänelle: "Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme maksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme; mutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan muuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö meitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin tälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä uskollinen, sinä rakastettu lapseni!"

Hän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan tuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.

"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat vankeja.

Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä sumentivat kunkin yksityisen sielua.

Kahdeksastoista Luku.

Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien, vuorikaivosseudulle.

Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt heidän ohitsensa.

Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä perille, niin oli se sotajoukon syy.

Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.

Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän "myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää hyvän aikaa.

Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa, tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin inhottavaa huutoa.

Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.

Vielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja ja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot leivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja oluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä tuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille jätetyt.