Part 12

"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.

"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä Herralle..." Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."

Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä, oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea, Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle, jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat, uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman kodin!"

Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan, jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"

"Hän lähestyy, hän on täällä!" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa; mutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan tunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.

Kuudestoista Luku.

Peljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä ja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa korkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka oli saanut kokea ja tuntea.

Ensiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli taistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja, kuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai kuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.

Sitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta oli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen esittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi korpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa heille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi. Siellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä, heidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja heidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.

Vihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan heprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan riitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.

Yhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa uudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen vertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin verisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa. Varmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.

Mutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli kuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla ja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun hän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi, veti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin kasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten ikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.

Aavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän luuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä suosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito, Hosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan oikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi päätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies hillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: "Sinä uskot siis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja jättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni, jommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain pilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui palvelukseensa."

Silloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä kyyneleillä: "Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin pakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on sitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella, jonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi, Hosea, Hosea!'"

"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä..."

"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä. "Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat; kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen minä..."

"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella -- kuinka sanoitkaan äsken? -- jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki -- mutta missä on tämä rakkaus? -- Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit. Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi -- sillä mitä on se tähän asti ollut minulle? -- Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani, ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon, vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta, sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."

Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä vavahtelevien kasvojensa eteen.

Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.

Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan, jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea; mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden! Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa, mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus hänen vaatimuksestaan?

Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo, joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!

Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui, ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli pakoittanut itsensä pysymään lujana.

Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen äänekkäästi täytynyt nyyhkiä

Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta, näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua, vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.

Tuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi hän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen olisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä katosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa näkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut neitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla, kansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.

Pikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja kuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle merkitsi.

Mies, jonka hän oli "Josuaksi" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan kansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa korkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut. Sanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta antaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle hän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja selvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää hänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului Hurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut ylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi hänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan kokoontumaan lähtöön.

Tie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei ollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.

Neidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten itsensä loukatuksi ja häirityksi. -- Mutta katsottuaan alas häneen ja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata olentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina, olivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja pyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän voinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin olla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen enemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas itse, kuin rakastettua ja puolisoa.

Ihmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin ohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa häntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: "Minä olen puhunut Herran kanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä sanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?"

Silloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: "Hyvä, niin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle ja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois maahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja missä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko palvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua, johtaa kansasi miehiä."

Silloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa: "Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka kansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka sydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!"

"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni", huudahti Mirjam, "kun rikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme tehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side katkaistu, mikä meidät yhdisti."

Aivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta Mirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen samalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja lampaineen ympäröi kaivoa.

Suuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän ylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille; Mutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla sanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui juhlallisella vakavuudella: "Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!"

Käsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut, astui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut muu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi ja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen silmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.

Hurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli luopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli, pakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen jalkojensa edessä.

Huulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen nauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle; mutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja kätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.

Mutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä tyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi, sanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa kutsuttaa vanhimmat kokoon.

Mutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia esiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi kulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin Josuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta painavasti:

"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi maali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni oli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni, niin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka sinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi kärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana, joka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui, omiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja esittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä voittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua vastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen äänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa vastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin on kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä olet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika tulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat nähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he luopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia, silloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava soaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen johti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut. Ja sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja neitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää isäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta turmioon!'"

Tästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä luo, -- ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:

"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka vastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi tuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän muistokiven päällä sinun pitää vannoa..."

Mutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat turhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven viereen polvilleen.

Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman pian palautetuksi elämään takaisin.

Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä, kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen." Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi. Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"

Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi, jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka olen vannonut."

Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä: "Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".

Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen, joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"

Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa, ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa. Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.

Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.

Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.

Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa; sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne Libyasta.

Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut, että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat, vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi, sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna, valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.

Seitsemästoista Luku.

"Hän, jonka apu on Jehova!" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs kahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun hän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta Taniksesta itään.

Näiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä, joissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.

Lyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi hän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan kaikuivat sanat: "Luja ja vahva" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa jälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi hän tälle: "Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös katsokaamme, tulkoon mitä tahansa!"

"Vaiti marssiessa!" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista, jotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa merkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen kärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin hänkin.