Part 11

He eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän, vaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt tätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli hämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen lähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman palkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden, oli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun viereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.

Viidestoista luku.

Pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon hiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka, koettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.

Hän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta, vuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.

Hurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä olivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä lupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman armorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä tuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran avata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen, Hosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta kohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän puolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen vakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja tätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän häntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä sulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään ja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin peitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä se oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.

Sykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut Jumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa; mutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja vanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen sielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja Hurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat laineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi ennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän Jumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman Ephraimia.

Kirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä jälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi levottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn miehen kärsimättömiin vastauksiin.

Vakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän puhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi häntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän tahtoi tietää.

Monenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta Tuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta ja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana mennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään ystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli itseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen silmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt egyptiläisessä huoneessa.

Hosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin saattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä näyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja luottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän uudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa viivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla mielellä aloittaa kertomuksensa.

Sill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli häntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes ja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen. Ainoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu, näkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti tietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän ratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen ja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa Mirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi, ja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime päivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja ikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.

Lentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä keskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi kävivät rypyt hänen otsallaan.

Muutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin ja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen pimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään. Alussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois vaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut hevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat, olivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet juhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla huudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että hänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus olikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät hänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: "Spitaali! Spitaali", kantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja valkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella tuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.

Pian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi kerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi. Molemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset kysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä Memphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla Muutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet omaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata, jonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet uskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata vaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti heprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet vaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat kuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut näyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä olivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan läheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut heidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin, etteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.

Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä, ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet, koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi havaitulla olisi vapaus palata kotiin.

Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa auringonvalossa.

Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.

Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä vallan.

Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan katkerata pettymystä.

Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut, mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista -- niitä ei ole monta -- saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän vertamme, luoksemme?"

Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan laumasta."

"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa ankarasta kuuliaisuudesta."

"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä teille ja suvullenne on soveliasta."

Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea, ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi piiriinsä takaisin.

Mutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös ilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän tulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran ylevänä seisoi Hosea hänen edessään, -- todellakin niin miehekkäänä ja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Kuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta hänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka katkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien sanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa ponnistamalla sai, alkoi hän: "Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin myöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua omiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen, vaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee."

"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin kuulevani", vastasi hän kolkosti.

"Sinä saat sen kuulla" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä muistopatsaalta pois. "Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen miehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä minua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen etkä edes minun vastaansanomistani."

"Mirjam," keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti innokkaammin: "minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru olisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua, ennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion".

"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!"

"Ei, ei!" vastasi hän vilkkaasti. "Vastaus tulisi kuolemaan huulillani! Salli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen sydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa kuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan kuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle."

"Puhu sitten!" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka vaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.

"Kiitos!" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa vasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin maahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:

"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani olin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin, ja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa, niin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat Isis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä, ostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen alttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi ja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he minua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias tulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren, tulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään libyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa, jolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä toin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta sinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten kiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä näytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava rinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla."

"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein olenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja lahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon faraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan, heidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni sydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin kuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen suuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi mieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa suhteissa takapajulla egyptiläisistä."

"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti kaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen hyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka riveissä sinä taistelit."

"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta suojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa kiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista kertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei auringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös ystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa, meidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan."

"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa. Ehtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa valkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat antoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä lähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka komensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden kumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin säestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin ei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat, joiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin minua vain ihailtiin ajattelin sinua, -- livertelin täydestä sydämestä kuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle lauluni oli pyhitetty."

Tässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu oli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös ojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois, hillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.

Kuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän nopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:

"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä Succothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan sielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt tyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa, paimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja surulliselta".

"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi mukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet olla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet sisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja. Nämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi puolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat olivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä lauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja jumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin nautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa joka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui, jota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen, näkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja ihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta mieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi neidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään, joka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni, ja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä itseeni enkä kenellekään iloksi. -- Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut appensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli käynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen minulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut minusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin tehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki."

"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota ei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein minulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski minun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli minulle rakkain kaikista."

"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin ja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja aterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan. Puolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu ja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli laskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani ovesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin, rikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen pakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni."

"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa enemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että hän oli voudin tappanut. -- Tiedäthän!

"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."

Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa, jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin hän puhui _hänestä_ ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.

Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin. Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni puhui minulle ikäänkuin kielillä.

"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi, jonka apu Jehova on -- ja sinä, -- et enään Hosea, ei, Josua tottelit Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."

Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut, jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha, jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"

"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin, Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden -- se tapahtui kolme kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta -- siitä saakka en tiedä enään mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."