Part 10

"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen nyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki? Kehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä niin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä kertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä meidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät vapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa velallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta parempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa? Oi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota -- minä tahtoisin..."

Tässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin hän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän käsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle huutanut:

"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten joukossa!"

Tämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se tulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa, jotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin esiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät sebulonilaiseen, huusi hän: "Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä alttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata, minkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen korkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!"

Sen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain valkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi Hurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja hän pitkitti: "Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin täytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt työpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole häneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on noudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman avulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun poikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena on hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin pidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän hävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan sentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani käytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi."

Tässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja kun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän puoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: "Mikä minua harmitti, Uri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan suuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain mittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin Aaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka on kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti minulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan, lampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun silmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka maailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle, niinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että omassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa kaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei hänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala meille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina saisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme omistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka tahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja matelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme, hän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen tuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun kasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt, mutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen minä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan ja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan, meidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi viholliseksi."

Silloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle kättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut: "Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa. Sinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni. Minullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo häntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään sinun Jumalaasi, joka myöskin on minun."

Niin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen hartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä anomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan kansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta innostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa ja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä hänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin kertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon keskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut saapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo katolle.

Siellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen Milca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä huoneessa.

Jospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan turvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä katon alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan tuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!

Moses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan mukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan ja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle, mihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.

Miksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa omistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja sielun?

Ikäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin hän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä ympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin lapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut ymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka kokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa sylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet ulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.

Silloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa oli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän synkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella mieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.

Syvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä näki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä häntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin paikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä vastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja kapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta veljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä huomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät saisivat vallan, ei hän voinut vapautua.

Hän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta huoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean sankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra itse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka hänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa egyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?

Hän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja käskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä messinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä varoittava huuto ensin oli kaikunut.

Sellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon suuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen ratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää ääntä!

Hänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin, mikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä parhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä oli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän kuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät vahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt. Useimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale, ammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja uuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei ollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään olisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut heitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja veljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen oli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi, missä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.

Salaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa ja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet vaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty jotakin, jota hän toivoi.

Nyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta siellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.

Vielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus, jonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle; mutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui selvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt egyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata naisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän oli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi häntä?

Neljästoista Luku.

Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran pohjaanpäin.

Hosean täytyi sieltä tulla.

Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.

Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.

Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.

Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä, koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.

Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!

Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin, hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.

Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.

Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.

Se oli Hosea, se eli hän!

Mutta hänen seuralaisensa -- hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi kovin -- hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten oli pyytänyt häntä vaimokseen.

Tuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin tähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden ja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.

Tuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman lujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut vähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet sointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui hänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin liki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.

Hur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja Hosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen kanssaan tärkeistä seikoista.

Silloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa, huomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti hän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa näkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla, koska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.

Silloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän naisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä etsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi sykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti tervetulleeksi.

Ei voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen yhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja tervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:

"Tiesinhän sinun tulevaksi!" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella liikutuksella:

"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien äänien seassa oli sinunkin".

Sitten pitkitti hän levollisemmasti:

"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon tietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle. Minä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi häiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin hankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.

"Minä tarkoitan", vastasi tämä, "että jos Moses pysyy päätöksessään viedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta, sillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut käskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta lukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti ratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien päällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen, peljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien maanmiesten joukossa, se tulisi... lyhyesti sanottuna, minun täytyy välttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni pahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä."

"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta", vastasi Hur, "ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle."

"Mihinkä?" kysyi Hosea.

"Se on salaisuus kansan johtajain seassa."

"Niihin kuuluu isänikin."

"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos hän ottaa sinut vihkiäkseen..."

"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa huomenna vaeltavat joukot?"

"Minä."

"Sinäkö?" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:

"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa, mutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on johtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa."

"Sen teen minäkin", vastasi Hosea. "Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka kautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle -- siitä olen varma -- tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun täytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä."

"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa häntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko kumminkin puhua Aaronin kanssa?"

"Onko hän leirissä?"

"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on, muutamien tuntien kuluttua."

"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa ollessa?"

"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen jalo veljensä on säätänyt."

Tässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten lyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:

"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa, mutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen, sinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin..."

"Oi, Hosea!" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja torjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan pitkitti päällikkö innokkaasti:

"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen palvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan minulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle antaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut. Kuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä minut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun Egyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen uhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on tässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse, jolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu; mutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle kuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot korkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua. Kolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt."

Silloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen kysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman todistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla "kyllä".

Silloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: "Minä luulen, että Mirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää, mikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän puun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille ainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun kaltaisellesi sanantuojalle."

"Tunnetko sinä sen?" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.

"En", vastasi toinen, "mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso tänne."

Samalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla käsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti sitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:

"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin muistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin hänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä vartijana, niin teen minäkin. -- Mutta sinua neuvon minä tälle muistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme. Tässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä Hur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun kuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen käskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän meille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja Herra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua kuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen? Ja tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat meitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut lunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?"

Silloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä kumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin, mutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:

"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!"

Silloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin neidon kättä vastasi hän vakavasti:

"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja kieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi ja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun käsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen tullut. -- Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken minäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea, Nunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme, Isäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja päättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen. Minä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja tälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on Herra meidän Jumalamme."

Hur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna tämän puheen vakavuudesta huudahti hän:

"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä tämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki tulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen vakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa syntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen on, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä monissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti olen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi, Mirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana siihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä tämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita sinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan todistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt elämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän olisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän meille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan. Siitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua etsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle, pysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'."

Näin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.