Part 2

Jokaisen katse lausuu sen, Mi täyttää tuntehen. Ja lemmenliiton seppeleen Me muodostamme näin, Ja kaikki vierekkäin Nyt tanssin huimaan pyörteeseen Näin käyvät neitoineen.

KUORO:

Me kuljemme laulaen, tanssien näin, Me juhlahan saavumme seppelepäin. Kun huilut ja torvet ja symbaalit soi, Ken muuta kuin tanssia, riemuita voi!

ESILAULAJA:

Sen omaksensa ottaa voi, Min sydän valikoi. Ei salaa kenkään voittoa lain, Min lempi valloittaa. Se veren kuumaks saa, Kun tanssin huumaan rakastain Näin käymme rinnakkain.

KUORO:

Me kuljemme laulaen, tanssien näin, Me juhlahan saavumme seppelepäin. Kun huilut ja torvet ja symbaalit soi, Ken muuta kuin tanssia, riemuita voi!

JOKAMIES:

Hyvät herrat ja neidot, terve tuloa! Jokamiehen peijaille suokaa suloa.

MUUAN NEITO:

Sepä outo tervehdys, oikein karmi.

PAKSU SERKKU:

No hiis, hyvä serkkuni Jokamies, Mitä nyt, mitä moinen tervehdys ties?

MIELITIETTY:

Mikä on sun, mistä on sulla harmi?

JOKAMIES:

Se tuli äkkiarvaamatta kielelle, — Siis terve, te saatte mun riemumielelle.

MIELITIETTY:

Nyt pöytään teidät mun pyytää suokaa! Käsivettä, poikaset, joutuin tuokaa! — Mitä noin sa julmana tuijotat?

JOKAMIES:

He kuolinpaidoissa istuvat!

MIELITIETTY:

Mikä vaivaa sua, olet sairas kait?

JOKAMIES:

Hahhaa! mist' aatoksen moisen sait? Ma juon nyt, armas, viiniä tilkan, Se vie mun päästäni houre-pilkan.

MIELITIETTY:

Sa istu ja suo sana ystävän heille!

JOKAMIES:

Te ettekö paikkahan väärään tulle? Kovin vierailta kaikki näytätte mulle.

(Vaitioloa.)

LAIHA SERKKU:

No peijakas! Serkku, tää muka meille Poishäädön merkkikö jo lie?

PAKSU SERKKU:

Se ei käy helpolla, hitto vie, On siksi kokkisi liian hyvä Ja viinisi oivaa ja kannusi syvä, Kun kerran istun, niin syön ja juon.

JOKAMIES:

No niin... se vain... ma muistin tuon, Kun äsken yllätitte meidät, Ma ostaa voisin kaikki teidät Ja myöskin jälleen teidät myydä, Enk' enempää ma tarvitse tuohon seikkaan, Kuin jos ma kynnestä lastun leikkaan.

MUUAN VIERAS:

Hän meitä pitääkö pilkkanansa?

MUUAN NEITO:

Mitä tarkoittaa hän puheillansa?

PAKSU SERKKU:

Ei muulloin moista hän suustaan syydä.

MIELITIETTY:

Mua tarkoittaako juttusi myös?

(Jokamies katsoo häneen.)

MUUAN VIERAS:

Rikas mies vain ylpeydessään Noin julkea on kieleltään.

MIELITIETTY:

Sun silmäsi jäykkinä, kauheina palaa, Mua mistä rangaista mielesi halaa?

JOKAMIES:

Sua, armas? Ei mieleeni moista herää, Sua rakastan kuin silmäterää, Tulin aatelleeksi vain sattumalta, Mitä nähdä saisin sun hymysi alta, Sua tieto jos kohtais oottamaton, Tää että mun viime hetkeni on.

MIELITIETTY:

Pyhä Neitsyt, missä on sulla mieli, rakas mieheni, armas, mit'on tää kieli? Olen luonasi, tässä, katsohan vaan, Omas oon ma nyt ja ainiaan!

JOKAMIES:

Jos kysyisin: Luokseni jäätkö silloin, Siell' luonani ootko kuin ennen illoin? Mua tahdotko seurata tuolle puolen, Jääkylmälle vuoteelle, kun ma kuolen? Sun jalkaini juureen pyörtyvän arvaan, Katumuksen saisin ma tehdä karvaan! Sua tielle jos kuitenkin houkuttaisin, Veren suoniisi hyytyvän nähdä ma saisin; Se vast' olis mulle tuska ja piina, Ja kolkompi paljon kuin käärinliina, Kun nähdä saisin, jos hautani aukee, Miten kaikki sun suloiset valasi raukee, Kätes kuinka sa, matkalle lähteissäni, Manan portilla irroitat kädestäni, Ja huulesi kuinka mun huuleni hylkää, Et enää lemmi sa Tuonen ylkää. Voi!

(Hän huokaa.)

MIELITIETTY:

Rakkaat ystävät, pöytäkunta, Tää mulle on kuin pahaa unta, rakastettuni on kovin kummalla päällä, Ken vois mua neuvolla auttaa täällä?

(Jokamies tuijottaa eteensä ja ottaa seppeleen hiuksistaan.)

Ei hälle seura, ei riemu maista, On puheensa myös perin kummanlaista, Hänt' en ole koskaan nähnyt noin, Mikä hällä nyt lie, mitä tehdä voin?

LAIHA SERKKU:

Hiis vieköön, serkkuni Jokamies, Melankoolinen onko mielesi, Vai miksi on myrkkyisä kielesi?

PAKSU SERKKU:

Nuo tunnen kyllä ma taudit nuivat, On alla otsan aivot kuivat, isäukkoni sairasti usein tuota. Paras lääke siihen, sa minuun luota, Hyvä viini on, sitä ällös säästä, Se karkoittaa pahat höyryt päästä.

MUUAN NEITO:

Väkilientä toiset joukkoon määrää, Seost' orvokin, pärskäjuuren ja hampun.

PAKSU SERKKU:

Hoi, pojat, viiniä päällä lampun Te hehkuvaksi keittäkää, Myös kanelia, inkiväärää Te pannuun höyryävään heittäkää.

(Pojat kiehauttavat -perällä viiniä pannussa.)

TOINEN NEITO:

Kivi muuan kuuluu tepsivän, Jota pääsky kuvussansa kantaa, Sen viisaat lääkärit rohdoks' antaa. Se on Chelidonius nimeltään.

LAIHA SERKKU:

Kai Calcedonia neiti tarkoittaa? Moni on sitä mulle kiittänyt. Surumielen se kohta karkoittaa.

KOLMAS NEITO:

Ma neuvoisin keinoksi sympatian, Jos on myrkky-henkäys siittänyt Tai ilkeä silmäys moisen vian. Oma rakkaani jos noin sairas oisi, Sitä koettamatta en olla voisi.

TOINEN:

Mitä koettaisit?

KOLMAS:

Se on salaista, vait! Sen jos joku toinen kuulla saisi, Salamahtinsa siitä se kadottaisi.

TOINEN:

Sa mistä sen keinon kuulla sait?

KOLMAS:

Sit' en ilmaise, kun se on tiedossain. Sanon hälle sen hiljaa korvaan vain.

(Nousee ja kuiskuttaa Mielitietyn korvaan. Samaan aikaan puhelevat useat pöydän päässä seuraavasti.)

MUUAN VIERAS:

Ylellistä ken viettää elämätä, Veren häitä se viimein tahmentaa, Ketä vainonnut on köyhyys, hätä, Surumieli ei häntä valtaan saa.

MUUAN NEITO:

Miks ei ole käsketty soittoniekkain Sorapillejä, viuluja, huiluja soittaa; Se aina synkeän mielen voittaa.

TOINEN NEITO:

Iloksemme nyt jotain laulakaamme, Siten varmasti riemua seuraan saamme.

VIERAS:

Ei laulaa saa kuin siivolla suulla.

TOINEN:

Hän ei muuta kuin hienoa anna kuulla.

ENSIMÄINEN VIERAS:

Te tunnetteko laulun tään? »On riemussa hetket menneet meiltä.» Ken vain sen kerran kuulla saapi, Heti kohta se hänet parantaapi.

ENSIMÄINEN NEITO:

Ei, olkoot rauhassa pappislaulut Ja huomensaarnat ja huoneentaulut!

VIERAS:

Papeista kaukana on sen tahti, Sitä laulaa aamuisin torninvahti.

ENSIMÄINEN NEITO:

Ma tunnen toisen, se laulakaamme.

TOINEN NEITO:

No?

ENSIMÄINEN VIERAS (suudellen häntä):

No, kun sataa, vettä saamme.

TOINEN NEITO:

»Metsät kukkii kaikkialla» — »Mun kultani kulkee maailmalla.»

ENSIMÄINEN VIERAS (matkii häntä):

»Metsät kukkii kaikkialla» — »Hänen kultansa kulkee maailmalla.»

SAMA NEITO:

»Hän ratsasti kaukomaille» — »Jäin yksin, lempeä vaille!»

TOINEN VIERAS (yhtyy lauluun): »Nyt metsät kaikki viherjöi», »vaan kultaansa tyttö ikävöi».

(Jokamies on tällä välin tyhjentänyt hehkuviinimaljan ja katselee iloisin ilmein ympärilleen.)

JOKAMIES:

Hyvät serkut ja ystävät, riemuitkaatte, Pahan vointini anteeksi antaa saatte, Teki viini mun terveeksi sairahasta, Nyt tervehdän teitä pöytääni vasta. Suli raskas paino mun rinnastain, Elonriemuni kaksin kerroin sain, ilo nähdä on teidän seuraanne taas, Se viinin parhaimman maljaani kaas. Sydän tulvii täynnä mun rinnassani, Vaan tulkita taida en tunteitani. Miten paljon onkaan riemua maista, Kuink' onkaan elämä ihanaista! Ylin kaikest' on rakkaus, ystävyys, Niiss' on paras autuus ja iäisyys. Kun viel' ilon kruunaa viinillä, soitolla, Muu liika jo kaikki olkoon loitolla! Te rakkaat serkkuni, vieraani, juokaa, iloitkaa, älkää hylkikö ruokaa! Myös laululle sija kunnian suotakoon, Ulos laulu, sisälle viini vuotakoon! Nyt äänet soimaan soinnuin yksin Ja laulakaa näin sylityksin! Siten nauttia hetkeä ihanaa Käsin, silmin, suin ja sydämin saa. Rakas serkkuni, kuinka on kurkkusi laita, Älä nyt ole taidoistasi saita!

PAKSU SERKKU:

Nyt laiha serkkuni — ah, mua säästä! — Virittää laulunsa kylmästä jäästä.

(He laulavat nauraen.)

LAIHA SERKKU (laulaa):

Oi, liennä tuskaa, Lempi, Oi, liennä tuskaa, Lempi! Ei sydän poltteisempi Voi olla yhdenkään! Sulattaa voi tää palo Jo kylmän, kylmän jään. Mua auta, Lempi jalo, Tulesta tuskan tään!

(Kaikki laulavat mukana. Laulun seasta kuuluu kumeata kellonsoittoa. Jokamies sysää lasin kädestään.)

JOKAMIES:

Mitä moinen kellojensoitto on? Ma luulen, se enne on onneton, Kuin kuolinkellot ne jylhinä soivat, — Pelon, ahdistuksen ne rintaani toivat. Mitä näihin aikoihin soitetaan?

MUUAN VIERAS:

Ei kuulu soittoa laisinkaan.

TOINEN:

Joku onko kuullut kellonsoittoa?

MUUAN NEITO:

Mitä, soittoa, vai? En kuulla saata.

TOINEN:

Ei messua ennen aamunkoittoa!

MIELITIETTY:

Te älkää antako laulun laata.

VIERAS:

Joku onko teistä soittoa kuullut?

TOINEN (nauraen):

Ei soittoa kuullut eikä luullut.

MIELITIETTY:

Hyvät ystävät, laulua jatkakaas!

JOKAMIES:

Ma anteeksi pyydän, täss' ei hätä peri. Sit' en enää ma kuule, nyt on hyvä taas.

PAKSU SERKKU:

On kaikkeen syynä hidas veri. Lasin viiniä annan sulle keittää.

JOKAMIES:

Suur' kiitos, serkku, voit huolesi heittää.

(Hän istuutuu jälleen, Mielitietty painautuu hänen puoleensa. Pöydän alapäässä lauletaan:)

»Metsät kukkii kaikkialla» — (j.n.e. kiertolauluna.)

(Heidän laulaessaan tulee Jokamiehen hyvä ystävä ja asettuu pöydässä olevalle tyhjälle paikalle. Laulun vaimentuessa kuullaan useitten äänten huutavan):

ÄÄNET:

Jokamies! Jokamies! Jokamies!

(Jokamies hypähtää levottomana pystyyn.)

JOKAMIES:

Hyvä Jumala, ken mua huutaa noin? Tuo huuto, se mistä mahtoi tulla? Ilonhetkeä ei ole koskaan mulla.

YSTÄVÄ:

Jokamies, olen jälleen tullut luoksesi.

MIELITIETTY:

Jokamies, kas ystäväs tullut on vuoksesi.

JOKAMIES:

Hyvät ystävät, sanoa voitte kenties, Kuka huusi kolkosti »Jokamies»?

LAIHA SERKKU:

Sa ehkä huutavanääneksi luulit, Kun heidän laulunsa kaiun kuulit.

JOKAMIES:

Ei, ei! se karjasi kauheasti, Ei hiljaa, vaan perin mahtavasti. Jokamies! Jokamies! se huusi noin, Vaan toisin kuin minä huutaa voin. Perin vieraalta, vaan myös tuttavalta Se kaikui aivankuin maan alta. Manan kutsua tuota unhota kai Ei koskaan hän, ken kuulla sen sai. Nyt, nyt! jo taas! no, kuulkaahan vaan, »Jokamiestä» kuin julmasti huudetaan!

(Kuullaan samat huudot kuin edellä.)

MIELITIETTY:

En mitään ma kuule.

PAKSU SERKKU:

En äänen raikua.

LAIHA SERKKU:

En kuule ma edes hiljaista kaikua.

(Ystävä astuu Jokamiehen luokse.)

YSTÄVÄ:

Soi korvasi vain, olet voinnilta heikko, Sinut saatanko kotiin, sairas veikko?

JOKAMIES:

Heti, teihin kun ma katson vaan, Takaisin voimani ma saan. Tuo huuto, tuskin kertaa toista Se kaikunee maan onkaloista. Valoa kynttelien rakastan, Hyvä ystävä, viereeni istuhan, Ja te vieraani kaikki, juokaa, syökää, Koko kummitusjuttu leikiksi lyökää! Kun saan ma aikaa huomenna, Kysyn lääkärin mieltä ja neuvoa, Hänen taitonsa eikö vaivaa moista Mua kiusaamasta poista.

MIELITIETTY:

Rakastettuni, lupaathan tehdä niin! Taas huonommaksi jos vointisi kääntyy, Sydän multa tuskaan ja huoleen nääntyy.

(He murkinoivat kaikki edelleen ja seurustelevat rakkaasti. Jokamies nousee tuskaisena.)

JOKAMIES:

Sano, rakkaani, tää mitä merkitsee! Valo kynttelien miks himmenee? Ja ken mun taakseni hiipii konna? Niin ei käy ihminen kuulumatonna.

(Kuolema seisoo hänen takanaan jonkun askeleen päässä. Vieraat kavahtavat pystyyn.)

KUOLEMA:

Jokamies! sinä kait elit riemun humussa? Liet Luojasi vallan unhoittanut?

JOKAMIES:

Miks nyt kysyt multa seikkaa moista? Mitä sulle se kuuluu? Ken sa olet?

KUOLEMA:

Sun Luojasi Majesteetti minut Sua noutamaan on lähettänyt, Ja kiire on: siks seison tässä.

JOKAMIES:

Mua noutamaan, sa niinkö sanot?

(Painaa sydäntään.)

Voi sydän raukkaa, sun tääll' ois hyvä!

KUOLEMA:

Vaikk' et sa häntä kunnioita, Hän taivaassansa muistaa sinut: Ja millä tavoin, sen tiedät kohta.

JOKAMIES (peräytyy askeleen katse maahan luotuna):

Mitä tahtoo Luojani minulta?

KUOLEMA:

Sen sulle näyttää tahdon, Jokamies. Tilinteolle vaatii hän sinut. Ja heti!

JOKAMIES:

En valmistunut vielä laisinkaan Ole moiseen tilintekoon ankaraan. Minut sielun hätään saattaa Luoja. Sua tunne en liioin, ken oot, sanantuoja?

KUOLEMA:

Olen Kuolema, en pelkää ketään, En ketään säästä, käyn kaikkien luo.

(Useat pakenevat.)

JOKAMIES:

Mitä? näinkö viet minut liian varhain, Et armoa hetken vertaa suo, Yhtäkkiä viet, kun on elo parhain? Kies' auta! tää on peliä kieroa, Sua moisesta alkavat kaikki vieroa, En viel' ole valmis, en jouda nyt, Ei viel' ole tilini päätetyt, Jos annat kymmenen, kaksioista vuotta, Ne siksi jo järjestykseen saisin, Ettei mua valtaa pelko laisin, Ettei mene armonaikani suotta. Siks armosta Luojan suo mun olla, Ett' oisin valmis ma tuomiolla!

KUOLEMA:

Ei auta tässä nyt pyynnöt, ei porut, Heti matkaan vain ja heitä lorut.

JOKAMIES:

Oi armon Herra, Valtijas taivaan, Alas säälien katso mun vaikeaan vaivaan! Sa etkö tälle matkalleni Suo mulle muita seurakseni? Mun täytyykö kulkea Tuonen mailla Ypöyksin, kunnon seuraa vailla? En yksin koskaan ollut täälläkään, Nyt aivan seuraako vaille jään?

KUOLEMA:

Pidot päässä on nyt, sua seuraa ei kukaan, On turhaa kätten vääntely tuo, Käy joutuin nyt Herran istuimen luo, Saat siellä palkkasi ansion mukaan. Sa narreilta kaiketi lienet kuullut, Ett' elämäs tää ja mammonas mainen ikiomaksi sulle ois annettu vainen?

JOKAMIES:

Siten ain' olen toden teolla luullut.

KUOLEMA:

Ei sull' ole mitään, se kaikk' oli lainaa. Se toiselle joutuu, sa kun olet vainaa, Ja toinen kun ehtii viime hetkelle, Hänen täytyy se jättää ja lähteä retkelle. Ma saavun kohta.

JOKAMIES:

Vain yksi päivä! Tämä yö edes, kunnes aamu koittaa, Ett' ehdin ma katua, syntini voittaa, Papin suusta kuulla siunauksen Ja tehdä vaatimas parannuksen.

KUOLEMA:

Ken sellaista minulta pyytää tohti! Kun astun ma ihmistä kohti, Hänet viikatteellani maahan lyön, Ei tietää anneta hetkeä työn.

JOKAMIES:

Voi kauhua, voi! Nyt on itkun aika!

KUOLEMA:

On itkusi tässä vain turha taika.

JOKAMIES:

Voi, ethän hetkeä lyhyttä kiellä, Ett' etsin jonkun, ken saattaa tiellä, Ett' yksin, kaukana kumppaneista Ei tarvitse tuomarin eessä seista?

KUOLEMA:

Sa luuletko saavasi kumppanin mukaan? Sanon sulle sen, ei tule kanssasi kukaan.

JOKAMIES:

Ei yksin, ei, Kristuksen armon tähden! Vain hetkinen viel', olen pyörällä päästä, Vähän miettiä, pohtia suo! Mua säästä!

KUOLEMA:

Oli menneeksi, luotasi hetkeksi lähden, Sitä nyt älä tuhlaa, kuin elonaikasi kalliin, Vaan käytä se kunnon kristityn malliin.

(Nousee ylöspäin ja katoaa.)

JOKAMIES (astuu ystävänsä luo):

Hyvä ystävä, tiedäthän —

YSTÄVÄ:

Ma tiedän. Olithan aivan lähelläin, Kun Kuoleman luoksesi saapuvan näin! Ma haastelunne kaiken kuulin Ja sydämeni pakahtuvan luulin! Rikas mies olit, ain' elit iloisesti, Ja terveytes tähän hetkeen kesti, Nyt liikutus tunteesi kaikki turtaa, Sun onnettomuutesi mieleni murtaa.

JOKAMIES:

Hyvä ystävä, kiitos sanoistasi.

YSTÄVÄ?

Sano pian, mikä vielä on taakkanasi.

JOKAMIES:

Tosi ystävä ain' olet ollut mulle, Sen uskollisemmaks ei ystävä tulle.

YSTÄVÄ:

Ma seuraan uskollisesti sua, Sun tiesi vaikka, sa usko mua, Veis hornan tuuttiin päätä pahkaa, On tässä mies, jok' ei säästä nahkaa.

JOKAMIES:

Rakas mies, sua Herra palkitkoon, Mill' ansainnut moisen ystävän oon!

YSTÄVÄ:

Nyt ansiost' ei ole kysymys, Olis mulle se suurin häväistys, Jos sanoja suuria käyttäisin Ja kehnosti työni täyttäisin.

JOKAMIES:

Hyvä ystävä!

YSTÄVÄ:

Tiedän: et liikoja ano! Mikä mieltäsi painaa, se suoraan sano, Olen luonasi viime hetkeen saakka, Ja'a kanssani suurten huoltesi taakka.

(Jokamies aikoo avata suunsa.)

YSTÄVÄ:

Valituksesi viiltää sydäntäni. Sen kaiken, mikä alla taivaan Sinut saattaa murheeseen ja vaivaan, Ma huollan kuin oman elämäni. Sano, loukannut sua onko ken, Vihamiehesi kaikki rankaisen, Ma heitä vastaan tartun miekkaan, Vaikk' itse kaatuisinkin hiekkaan!

JOKAMIES:

Sen kaltaista en sure, ystävä hyvä!

YSTÄVÄ:

Siis siitä sulla on murhe syvä, Veli, rikkautesi kelle jää, Kun sulla ei ole perijää.

JOKAMIES:

Ei, rakkaani, ei!

YSTÄVÄ:

Sana riittää vain, Sinut ymmärrän kuin itseni oman. On kauppakirja hallussain, Ja huomaan lemmittysi soman Niin paljon voin rikkauksistasi liittää, Ett' iäksensä hälle riittää.

JOKAMIES:

Rakas ystävä, ei, mua kuule hetki.

YSTÄVÄ:

Älä tuhlaa aikaa, Jokamies, On kohta päättynyt sun ties.

JOKAMIES:

Ah! aivan toinen on tuskani aihe, Sisempi huoli mun sieluuni saihe.

YSTÄVÄ:

Sano pois, pian anna kuulua tuo, Sana ystävän sentään lohtua suo.

JOKAMIES:

Niin, ystäväni!

YSTÄVÄ:

Sa etkö haasta? Pian hetket sulta loppua voi!

JOKAMIES:

Ois katkera tuska se mulle, oi!

YSTÄVÄ:

Jokamies, pura joutuin huolesi pois. Mitä ystävyytemme muuten ois?

JOKAMIES:

Jos avaan sydämeni sulle, Ja sa, sa käännät selkäsi mulle Ja harmistut mun puheilleni, Ois kymmenkertainen mureheni!

YSTÄVÄ:

Lupaukseni aina täyttänyt oon.

JOKAMIES:

Niin Luoja siis sua palkitkoon! Heti lähteä täältä ma käskyn sain, Tie pitkä ja täynnä vaivaa on, Ja lisäksi vaatimus horjumaton: Mun on tilikirjani mukanain Heti käytävä korkeimman tuomarin luo Ja rikkauksista ja toimista elon Saan Herralle tehdä ma ankaran selon. Siks, ystävä, matkani vaivat ja'a, Tule kanssani Kalman porttien taa!

YSTÄVÄ:

Kas, siinä jo taisi asia tulla. En lupaa ja kiellä, se tapana ei mulla, Veren kuohuksiin jo se aatos saa.

JOKAMIES:

Oo sinä!

YSTÄVÄ:

Vaan ennenkuin retkeen ma yhdyn, Ma tarkkaan mietintähän ryhdyn.

JOKAMIES:

Mitä? etkö sa luvannut äsken vielä Mua seurata elämän, kuoleman tiellä, Jopa hornan tuuttiin suoraa kättä.

YSTÄVÄ:

Oikein, niin kuuluivat sanani juuri! Vaan tiedäthän itsekin epäilemättä, Ett' on ero toden ja leikin suuri. On asia ankara, vakaa aivan. Jos kestäisimmekin matkan vaivan, Niin milloinka pääsemme palaamaan? He, vastaa, sano!

JOKAMIES:

Ei milloinkaan. Ei ennen viimeisen tuomion päivää.

YSTÄVÄ:

Jos niin oli käsky, sa jonka sait, Niin silloin jään minä tänne kait, En matkalle moiselle kanssasi lähde.

JOKAMIES:

Et lähde?

YSTÄVÄ:

En, jos moiset on ehdot. Sanon sulle, mikä on tässä mieleni, Ja tiedäthän, että on suora kieleni. Se on sanottu, matkalle en lähde, Mua ykskään sielu ei sille saisi, Ei kantajani, ei eloni tuoja, — ikirauhan suokoon heille Luoja.

JOKAMIES:

Voi Herra! Ja mulle sa vannoit toista!

YSTÄVÄ:

Hyvin muistan! Tein sen vakaalla miellä, Ja jos mihin muuhun sa houkuttaisit, Naisjuttuun, vaaroihin seikkailutiellä, Tai siihen malliin, kumppanin saisit Ja rinnallas minut näkisit siellä, Niin kauan kuin ollaan päivän valossa Tai myöskin yöllä soihtujen palossa. Sen kaikessa ystävyydessä sanon.

(Laittautuu lähtemään.)

JOKAMIES:

Ah, nyt jos koskaan tarvitsen sua, Nyt pyydän: ystävä, muista mua!

YSTÄVÄ:

Olinpa ystäväs, tai en, se ei tee tenää, Nyt en ota kanssasi askelta enää.

JOKAMIES:

Sua pyydän, hyväkseni siis sen verran Tee armosta Kristuksen, taivaan Herran, Ett' oot mulle lohtuna matkallani Edes kaupungin portille.

YSTÄVÄ (riistäytyy irti):

Ei, sit' en tee, En myötäsi hievahda paikaltani, Vaikk' uuden juhlapuvun työntäisit. Jos hiemankin aikaa mulle myöntäisit, Ma uhrautuisin sun vuoksesi, Vaan nyt en voi ma jäädä luoksesi.

(Yli olkansa.)

Ma toivon sulle joutuista matkaa, Ja rauhaisa, arvokas loppusi olkoon. Mun täytyy kiireesti tietäni jatkaa.

JOKAMIES (ottaen askeleen hänen jälkeensä):

Mihin, ystäväin? Minut aijotko jättää kokonaan?

YSTÄVÄ:

Mun täytyy. Heitä sielusi Herran haltuun vaan!

JOKAMIES:

Hyvästi, ystäväin, ylen murheelliseksi nyt mieleni jää. Hyvästi iäksi! En sinua enää koskaan nää.

YSTÄVÄ:

Hyvästi, Jokamies, mun kättäni vielä kerran paina, Ero karvas on, sen tämän jälkeen muistan aina.

(Lähtee.)

JOKAMIES:

Ah, minne nyt käännyn, mistä nyt apua saan? Oli ystävä silloin, kun hauskaa riitti, Suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. Olen ennen kuullut tästä kaskun, Se minuun koskenut ei lain, Vaan nyt sen itse kokea sain. Se tietää todeksi sananlaskun: Kun ihmisellä on onni myötä, On ympärillä tungos ja hoppu, Vaan kun onni on loppu, Niin ystävät: hyvää yötä! Ah! siltä kohtaloni näyttää, Nyt kauhea tuska rintani täyttää.

(Hän huomaa serkut, jotka seisovat syrjässä, ja hänen kasvonsa kirkastuvat.)

Sukulaiseni, serkkuni rakkahat Mua tuossa vielä oottavat. Oi, kiitos teille, että jäitte! Mik' onkaan lausetta ihanampi Tätä: veri on vettä sakeampi! Nyt itse sen todistitte ja näitte, Kun rohkealla mielellä Mua autatte kädellä, kielellä.

PAKSU SERKKU:

Veri tyynnä, serkkuni Jokamies, Veri tyynnä, ken muuta neuvoksi ties!

JOKAMIES:

Jätä ettekö mua —

PAKSU SERKKU:

Veri tyynnä vain! Ei jättämisest' ole puhetta laisin, Sinut jättääkö, siitäpä häpeän saisin!

LAIHA SERKKU:

Sinut jättääkö, vai, mitä meistä sa luulet? Sun kanssasi ja'amme tuiskut ja tuulet.

PAKSU SERKKU:

Kuten sanottu, niin — — sa meidän tässä Näät seisovan uskollisina lässä.

JOKAMIES:

Ma sydämestäni kiitän teitä!

PAKSU SERKKU:

Veri velvoittaa ja vaatii meitä!

JOKAMIES:

Te näitte sanansaattajan, Joka ilmoitti Herran sanoman.

PAKSU SERKKU:

Niin — — kuulin sen, serkkuni Jokamies — — Vaan seikka se on sillä lailla, Ett' olen vallan neuvoa vailla.

JOKAMIES:

Ma käskyn matkalle lähteä sain.

PAKSU SERKKU:

Kuten sanottu —

JOKAMIES:

Tältä matkaltain — —

PAKSU SERKKU:

Niin, veri on vettä sakeampi!

JOKAMIES:

Niin, tältä matkalta, tiedän sen, Ei koskaan palaa ihminen.

PAKSU SERKKU:

Ei koskaan! Niin, miss' on tyhjää vaan, Siit' ei voi ottaa keisarikaan!

JOKAMIES:

Hyvä serkkuni, kuulitko puheeni lainkaan?

PAKSU SERKKU:

Et kuuroille korville haastele vainkaan.

LAIHA SERKKU:

Ehei, se totta on, Jokamies.

JOKAMIES:

En sieltä palaa minäkään.

PAKSU SERKKU:

Sa väärin ymmärsit kenties?

JOKAMIES:

Ma väärin —?

PAKSU SERKKU:

Matkan ja määränpään Sa oivalsitko täydellisesti?

JOKAMIES:

Ma oivalsinko? —

PAKSU SERKKU:

Sen vielä sanon — Toden totta, kutsumaton kesti. Hm, serkku.

LAIHA SERKKU:

Ma Herralta armoa anon —

PAKSU SERKKU:

Ma pyydän Häntä myös armonsa suomaan. Jokamies, rakas serkkuni, Herran huomaan! En muuta neuvoa tiedä, sen sanon.

JOKAMIES:

Te serkkuni, jääkää, kuulkaa mua!

EAIHA SERKKU:

Joku seikkako vielä vaivaa sua? Sano suoraan, pelkosi karkoita.

JOKAMIES:

Tilit täytyy mulla selvät olla, Kun siellä seison ma tutkinnolla, Ja siell' on tuomari mahtava, Joka tieni kaikki katkasi, sulki.

PAKSU SERKKU:

Tilit mitkä, meille ne sano julki.

JOKAMIES:

Tilit kaiken maallisen vaelluksen: Miten Herran käskyt olen täyttänyt, Ja kaiken synnin ja rikkomuksen, Miten päivät ja yöt olen käyttänyt; Siis seuratkaa mua luokse Herran Ja auttakaa mua viimeisen kerran!

LAIHA SERKKU:

Vai sinne, sinnekö käy sun ties? En lähde kanssasi, Jokamies, Et saa mua sinne sa millään pelin. Mulle mieluisampi on vankilan soppi Ja kymmenvuotinen vesi-leipäkoppi.

JOKAMIES:

Oi, että synnyin ja synnissä elin! Mies murtunut, rinnassa raskas suru, Kun hukkui viimeinen toivonmuru!

PAKSU SERKKU:

Mitä nyt! Suru pois! Pysy miesnä vaan! Älä veisaa virttä Jeremiaan! Sen tahdon vain ma sulle sanoa, Ett' on mua suotta sun matkaasi anoa!

(Lähtee.)

JOKAMIES (laihalle serkulle):

Sinä serkkuni, etkö sa seuraa mua?

LAIHA SERKKU:

Hiis vie, sai kouristuksen varvas! Jokamies, se tauti on varsin karvas, Voi jalkani vaikka halvaantua.

PAKSU SERKKU (pysähtyy vielä ja sanoo olkansa yli):

Et houkuta meitä, sen tiedän varmaan, Vaan multa saat sa lapsen armaan. Sa ehkä taakkasi helpoitat, Jos hänet matkaasi kelpoitat, Hän mielellään on retkellä, Hänet saat vaikka tällä hetkellä.

JOKAMIES:

Ei, vastaa, mik' on mieli sulla! Sa etkö itse voi seuraksi tulla? Näin valtaan ankaran tuskan ja vaivan Sa voitko hyljätä minut aivan? Sa jäätkö vai lähdetkö kerallani, Sen tietää tahdon ma kuollessani?

PAKSU SERKKU:

Ma jään. Nyt onnea matkalle vaan! Näkemiin, jos joskus kohdataan!

(Lähtevät.)

JOKAMIES:

Ah, Jeesus, näinkö päättyy kaikki! He suuria, koreita sanoja käyttävät, Ja näinkö he lupauksensa täyttävät!

LAIHA SERKKU (kääntyy takaisin ja tulee vielä kerran Jokamiehen luo):

Tapa huono on pyytää toista näin Mananmatkalle seurakseen suin päin, Ei hienoa vaatimus ole moinen, Ja käytössä on tapa hieman toinen. Maaorjia, renkejä liuta on sulla, He matkaasi kyllä joutavat tulla. Vaan rakkaita heimolaisiasi Älä vaadi retkelle kerallasi.

(Lähtee.)

JOKAMIES:

Maaorjani, renkini, mitäpäs heistä, Ma vaikka mukaani moiset saisin, Ei lohtua heistä lähde laisin!

(Katsahtaa ympärilleen.)

Iloatria päättyikö, riemuko tuhkaa, Ypöyksinkö jäin ja kuolema uhkaa?