Part 7

Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen. Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat, Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on, Jumalalle mikä Jumalan on!" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat "kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa. Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat. Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.

Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan, niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä, saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.

Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti sille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan edistys-jaksossa.

Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli "virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko, joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä, itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa. Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista luennoista kyllin nähtäväksi.

Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada, se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova". Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.

Kymmenes Luento.

Roman-vallan kukistuminen.

Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan. Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä. Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon, s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään. Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan. Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.

Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata, ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.

Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa. Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia, jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina, jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit, Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän väliin: "sinullenhan" -- heidän sanomansa kuului -- "se on sulaksi voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä näyttänyt olevan auttamattomissa.

Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle, alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä. Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi "Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut säilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä ja tointua.

Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset; sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman historiassa alkanut.

Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa. Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää, jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.

Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta, joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen, että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa, jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä ottaa todistaakseni.

Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit, Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää, että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut. Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä, ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka 3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.