Part 23

Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys. Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa. Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta kansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi pysähtyneet, vaan "Ruotsalainen maailma" (orbis terrarum Suecanus) -- kuten siihen aikaan sanottiin -- pyrki epäilemättä leviämään niin avaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä ne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin laventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden korjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen vuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta saavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut mitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi, että Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja että se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille valloituksille.

Samaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka Kaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan valtakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin tantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik XIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin Hugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan kansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa Belgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen erikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden loistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi kaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä tämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja tasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV astui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia Ranskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän aikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin mahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja tarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä. Saksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä eripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja itse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja Kristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta pitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa Stuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä omiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan mannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä hetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen tasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa Itämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita Espanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia tunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli aloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt oli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka, näet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset vastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että paljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan. Yleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus ja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia. Ja loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen päässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden varjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi tasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon pieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle johtavan aseman Euroopan politiikissa.

Niinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin nostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka kahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin, sitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä tarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama tasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että sen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen perintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja melkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut suuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä muita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan voiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta kuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja veristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli ansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden seassa.

Melkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli myöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla semmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään varsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni, että sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden harjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja aikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin mahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli ollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin suuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää edustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden oikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.

Tämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen vuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin historian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa vallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka suurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon politiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia ovat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat uusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi rosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja sovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt ovat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista oikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista yhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein kaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan voittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan astuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain yksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä. Tämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin, pyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan perintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka verisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja kansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota, Silesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin Puolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys. Eikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo levinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille siirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon asiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille kansoille rasittavaan yli-herruuteen.

Jos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate maailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole vastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti pysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli matkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman valtio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen itsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta kyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja väkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja Keski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä enemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita Eurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus oli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi la'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena oli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet, oli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt joutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate tosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta siinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi kehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat omia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa henkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa koettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen monarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin Eurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys tuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet olivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä Romalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi näkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja Katholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää edut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet osittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että Ranska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli Hannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan kuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin kuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa. Kun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa Habsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja Holstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus oli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.

Katsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme melkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä puolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side, jonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut. Ulkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen; sillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen sijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet väistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja sitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan, että myöskin tämä "Valtio-itsekkäisyyden aikakausi" on tehnyt melkoista työtä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että kun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden aatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen rauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin rauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt kun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli tietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän välillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä harrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa -- kansojen "parempana omana-tuntona", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka, jolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli kysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin Husilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka mietti jotakin Euroopan kansain "tasavaltaa" keskinäisen liiton ja sopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen diplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka uskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli aate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi tieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä tunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti noudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin tunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden yllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin tyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin hedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin kehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu kiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja teollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää monenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen ohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin milloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet sanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka tähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus yleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä humaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta, historiallista kehitys-jaksoa.

Ne lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin hätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta jos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo sovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä, joita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita, näet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten ajatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin valtiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka olisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen. Varsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta liikkeestä, joka -- kuten ennen olemme nähneet -- oli alkanut Keski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta koska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin oloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti uudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz, muita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset kysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille kannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten kaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse Kristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa oli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo 17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle vihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja Encyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän, niin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin taipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet Humanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet yleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli yksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt ilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla loukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni näytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati tämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin, jotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian yleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen oikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein huomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut itsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi yhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin, joihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai käytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat yhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen luokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi valtiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.

Erinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen tarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja avara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin mielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan lopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin Rousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta yllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli kokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan epätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka ihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin luonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo olisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus tulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava aate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen kuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme siis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen kansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta elin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta se jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän uuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.

Kahdeksas-kolmatta Luento.

Vallankumous ja kansalliset liikkeet.

Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa, vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni luonnosta lainattua kuvaa, -- aate-virrat sekaantuvat toisiinsa, muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä, joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?

Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia. Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että -- kuten viime luennossa koetin osoittaa -- Uuden aian henkiset herätykset olivat muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty, jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.

Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli, niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen, jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.