Part 21

Tämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen suhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan voittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä taiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat viljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että pyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista lisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä kiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen aikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt ja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden varsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka Cluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen. Uskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat Kristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista lahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi pääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja askeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei uskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi kiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan, hävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti keskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät pyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, -- Lutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä, Calvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja että pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät paavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, -- Lutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka auttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen laitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.

Mutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään Uskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen aian-vaiheen johtavana aatteena? -- Minä en voi sitä ehdottomasti myöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa, ett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei salli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi. Tietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian tapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen siveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi senkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja panevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi sielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan kanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia oloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen sieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa, joista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä Uskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset kysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta yhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli viitattu: -- kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat päästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet opin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi välikappaleiksi; mutta monessa paikoin -- voisin esimerkiksi mainita Ruotsin valtakunnan -- tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen hengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai kansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat olivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle tehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa aikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen skhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon side katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta vähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että Englanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin toimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua kansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen herätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in puhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä vuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja erhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi, että Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia vastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi saattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä. Voisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther itse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut ja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen mies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus "Saksan kansakunnan kristilliselle aatelistolle" v. 1520 oli vetoominen aikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus nostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti poltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit. Uskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut kansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan, niin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei suinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse dogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.

Samaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät Uskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee jotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat saarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli oikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi paljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista mullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä konservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi vastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on, että 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää mahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää totista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa vuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa ylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat väärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen siveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha nyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat luostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden nimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja levittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset säännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen yksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin ansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa. Kuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa opin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt Katholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista. Uskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen tuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi tehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä voitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa vanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon uskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale oli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän kunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat vanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen puoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen vuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä käytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu sijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes tutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon kaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata henki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu Protestanttisuutta vastaan.

Tunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä sitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa Protestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on synkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin asialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi. Heidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen, ainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän järjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta Katholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein on ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin silmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja alttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin jostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä, jostakin suuresta "tarkoitusperästä", joka heidän käsityksensä mukaan "pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet". Tämä tarkoitusperä oli Kristikunnan eheyden säilyttäminen.

Me, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan Protestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka syvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse Protestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen häiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia Ruotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta; Stuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä tapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen dogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli Uskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus, että maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan, korkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita ilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa "pyhä yhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta" pantu ikäänkuin Kristin-opin perus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka tehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti purjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain revittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman menoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin häviö? -- Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet antaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi käsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.

Epäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme tulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu dogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta luonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän ehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja antavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta, kuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten ratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä. Uskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on perustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja vaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut ihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin dogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin mekhanillinen kuin hengellinen.

Tätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian yksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos sitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö täytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut alkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? -- Tätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.

Aivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja kangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle esteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita kirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä kahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli vallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä. Itse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi tätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät perus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen "tutkia raamatuita", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin milloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut ihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien aikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja kansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin voimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä ja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi kokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä syystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä kaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin huomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian haarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista periaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja Katholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti ihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan, jonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä muodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi luvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain oli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta ei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan oman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen oppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä mureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli tarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon ohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen vallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti tasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään maallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli suvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia vastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen heille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei tosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut muuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän täytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa joskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa, että politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon ainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit Protestanttisuuden historiasta -- kuka ei muista Servet'in polttamista Geneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai Saksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin Episkopali-kirkon julmia verituomioita -- kaikk nämä esimerkit todistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan varsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä tunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut päästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan ainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa, mutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen säilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne, joka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa, ei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, -- juuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle elämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen dogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä kuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen nimeä.

Kumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen että Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä. Katholinen puolue tosin asetti kirkollisen "traditionin" itse Raamatun tasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta niin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen pysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin olivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän; kaikki uusi kehitys oli "anathema". Protestantit taas eivät tunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin apostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin Kristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai valtiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät inhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi säilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat olivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt sallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan juurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta historian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista. Vastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla tuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla muodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella taistelevien tarkoituksia.

Tutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee Uuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys "Uskonpuhdistuksen aikakausi" ei läheskään vastaa sen historialliseen merkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää "yleiskirkollisuuden kukistumisen aiaksi", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se muistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka tapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli ruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian suunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen toimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset eivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä sisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta, jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.

Kuudes-kolmatta Luento.

Protestanttinen taistelu.

Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen -- sillä ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet tarkoittivat --, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena. Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.

Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua. Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa. Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon. Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa, mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519 valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran; itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan sukeumaisillaan.