Part 17

Vanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin levitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen viimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi. Sitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne kasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat vihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se tapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen inhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä tarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa aian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet noudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel tuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta musiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni kohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään yhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon lausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat itsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian yleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen kehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on suuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että yksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen tarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan tätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla varmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty, ennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle historialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa varastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne kaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit mestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen kansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle tarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden johtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan aikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta virastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin, kun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa kansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.

Nämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne historiallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla alkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää muutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien vaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin tässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset keskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa kimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon perää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen omassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä myöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo rauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa ollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian metelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia, jonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa keskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän päiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua, joka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista, niin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä oloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten tapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien ristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta lainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että vasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa täydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta kansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten lähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja vaikutusta.

Pääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme Keski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja Saksaan; -- sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee vasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä edustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä järjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä. Kuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne Romalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina pitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä ole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja ky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan Romalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.

Tavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein jäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu Välimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia tällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman maailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu kirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu kirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille perustettu "Romalais-rauha". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden Italia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä, niin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein jaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse paljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se kansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on satunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin muuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto paavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt vahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla kirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet tämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä kanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden yleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen politiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka tämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska yhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit. Tuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain puolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin aika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja taiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian kaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin lyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään yhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi uudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset taistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen välillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla, niinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä kansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja kirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta valtiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden, josta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.

Mikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan, jota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? -- Olen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä vastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian onnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen vallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä perustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä Keski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten tarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää tämän omituisuuden Italian historiassa.

Lyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen maailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää italialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa, että kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa muistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat aikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa kauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana ollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille poluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen itsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää; mutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian kuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä käsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän. Kirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin muinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä. Pahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen Saksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot liittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian miehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne tiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen majesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka yhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse Dantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, -- kaikki elivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea sija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa uneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman tasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di Rienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman tasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen ohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä keisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa. Näihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt kansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä vuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen elämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla Italian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on nähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.

Vaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen kansallisuus syntyy, -- niin kääntykäämme Ranskan historiaan Keski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin samana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin tuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa ja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen keskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole muuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät alkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena itsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen Etelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta aatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja kuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin. Mahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin Ristiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan on Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat tuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä Capetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan vassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm. Saksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja "kolmannen säädyn" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja Albigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka etelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo kansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen. Feodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä tähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit taipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen vaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena, Ranska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten rajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään Ranskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.

Jos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että Ranskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja tämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen valtakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa irroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan, ja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään kukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka Orleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja Ranskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin ovat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja Saone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat ihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan esivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut. Yli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet itsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla Saksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari vuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan silloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen aikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei ainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan myöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita. Etelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli Ranskan vassalli-alaa; mutta Burgundian "vapaakreivikunta", nyt tunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa, Besançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään. Vielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan maita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita. Näistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen perästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa kasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat 15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa itsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen saakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan kruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n; mutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia vassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä Lothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n ja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä kohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka vaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on pyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.

Ja kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista muutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on ylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden niinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat muualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat varsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että ristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on keski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen vaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen valtio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä avarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan on yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät suinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka paraiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa aja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin Ludovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja Ludovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama kansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen yhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden historia toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan ja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: "oikein ja väärin, kokoon käärin". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva kansallis-tunto.

Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi. Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa, ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi, tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää, että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma: "l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin ponnistuksiin.

Kahdes-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Englanti.

Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa, ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken, eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet, rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.

Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta. Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle; katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän tarpeelliset esille ottaa.