Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa

Part 12

Chapter 122,742 wordsPublic domain

Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi. Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus, s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.

Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin, jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.

Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi, ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä. Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden. Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.

Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja -- "ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", -- kuuluvat Hincmar'in sanat, -- saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa. Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.

Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa, niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli lähetys-kreivinsä (Missi dominici) -- laitos joka oli Longobardien valtakunnasta lainattu -- auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne, jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon, ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". -- Samat säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin, joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen, piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt. Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. -- Nämä esimerkit lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset laitokset.

Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa. Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut, ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla. Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.

Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä, tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.

Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit, markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi, anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan, keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.

Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen. Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa. Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta sekasorrosta.

Kuudes-toista Luento.

Kirkollinen parannus-puuha.

Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä, vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta todellakin on tullut.

Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan, feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi periaate, on: _hengellisyyden valta_, ja hengellisyyden nimessä _kirkon johtaja-virka_ ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi aian-hengeksi.

Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty. Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat, otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana valvojana.

Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua, ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian, että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän maalliset toverinsa.

Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä, Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I (vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta, ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta. Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle, oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm. Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan, kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks valtiaaksi.