Chapter 5

Kun me illalla erosimme toisistamme oli Naomi melkein yhtä heloittava ja iloinen kuin koskaan ennen. Koska kuulutus nyt oli matkalla painoon, tunsi hän olevansa aivan herkkä-verinen: hän oli varma asian menestyksestä.

"Te ette arvaa, kuinka suuria toiveita olette herättäneet minussa", sanoi hän suoralla, ystävällisellä tavallaan, kun sanoimme toisillemme jäähyväiset. "Kaikki sanomalehdet painattavat kuulutuksen ja me saamme kuulla puhuttavan John Jagosta ennen viikon loppua".

Naomi kääntyi pois aikoen mennä matkoihinsa, vaan palasi jälleen luokseni.

"Minä en koskaan anna anteeksi Silas'elle, että hän on kirjottanut tuon tunnustuksen!" kuiskasi hän korvaani. "Jos hän joskus vielä tulee asumaan saman katon alla Ambrosen kanssa, niin -- minä tosiaan en usko meneväni naimisiin Ambrosen kanssa! Aivan niin!"

Naomi jätti minut yksinäni. Yöllä minä valvoin useita tuntia ja ajattelin hänen viimeisiä sanojaan. Että hän vissien asian-haarain vuoksi ajatteli olevan mahdollista olla naimiseen menemättä Ambrosen kanssa, tuo kehoitti minua -- minä häpeen sitä tunnustaa -- vissiin toiveisin, joita jo salaa pidin mielessäni. Seuraavan päivän postissa minä sain asia-kirjeen. Minun kirjurini kysyi, oliko mitään toiveita minun palaamisestani Englantiin kyllin aikaisin voidakseni olla oikeudessa tulevan käräjä-ajan alussa. Minä vastasin kohta, että minulle oli mahdotoin määrätä, minä päivänä minä palaan. Naomi oli huoneessa minun kirjottaessani tätä. Mitähän Naomi olisi vastannut, jos olisin puhunut hänelle suoraan ja sanonut, että hän oli syypää kirjeeni sanoihin?

KYMMENES LUKU.

Tuomari ja vankilan tirehtööri.

Aika oli nyt suuresta arvosta Morwickin talossa. Kuuden viikon sisään rikosoikeuden Narrabeessa piti ruveta istumaan.

Tällä ajalla ei mitään merkillistä tapahtunut.

Monta arvotonta kirjettä tuli meille, jotka koskivat John Jagon kuulutusta; mutta emme saaneet mitään varmaa tietoa. Ei vähintäkään jälkeä Jagosta ilmaantunut; ei ollut epäilemistäkään, ettei hänen ruumiinsa ollut hävinnyt kalkki-uunissa. Silas Meadowcroft yhä piti kiinni siitä kauheasta tunnustuksesta, jonka hän oli tehnyt. Hänen veljensä Ambrose vakuutti yhtä varmasti syyttömyyttään ja kertoi uudelleen saman kertomuksen kuin ennenkin. Muutamia päiviä minä seurasin Naomia, kun hän kävi Ambrosen luona vankilassa. Aina sen mukaan kuin oikeuden käyntiä varten määrätty päivä läheni, näkyi hän horjuvan päätöksessään; hän tuli surulliseksi ja epäluuloiseksi vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen. Tämä muutos ei välttämättömästi osottanut, että hänellä oli paha omatunto: se osotti ehkä ainoastaan aivan luonnollista tuskaisuutta, aina sen mukaan kuin oikeus-päivä lähestyi. Naomi huomasi tämän muutoksen lemmityssään. Tämä lisäsi suuressa määrin hänen tuskaansa, vaikka hän ei koskaan muuttanut mieltänsä Ambrosen suhteen. Siihen aikaan, josta nyt on puhe, olin minä melkein aina tytön kanssa. Neiti Meadowcroft tutki huoneessaan sanomalehtiä, jotta hän jos suinkin saisi jotakin tietoa John Jagosta; herra Meadowcroft ei suvainnut nähdä muita kuin tyttärensä ja lääkärinsä ja vieläpä joskus myöskin jonkun vanhoista ystävistään. Siitä ajasta saakka minulla on syytä uskoa, jotta Naomi meidän ystävällisen seurustelun kestäessä huomasi niiden tunteiden oikeata laatua, joita hän oli minussa herättänyt. Vaan hän ei siitä hiiskunut mitään. Hänen kohtelunsa minua kohtaan oli yhä vaan sisaren; hän ei hituakaan koskaan poikennut säädyllisyydestä.

Oikeuden istunnot alkoivat. Kun suuri jury (valamiehistö) oli kuullut todistukset ja tarkastanut Silas Meadowcroft'in tunnustuksen, päätti se, että tutkinto olisi pidettävä molempien vankien kanssa ja määrättiin sitä varten ensi päivä nousevalla viikolla.

Minä olin edeltäpäin kyllä sanonut Naomille, mikä suuren juryn päätös tulisi olemaan. Hän kärsi rohkeasti tuota uutta iskua.

"Joll'ette ole kyllääntyneet", sanoi hän, "seuratkaa minua myöskin huomenna vankilaan. Ambrose on silloin pienen lohdutuksen puutteessa". Hän vaikeni ja silmäili kaikkia päivän kuluessa tulleita kirjeitä, jotka makasivat pöydällä. "Ei vieläkään mitään tietoa Johnista", sanoi Naomi. "Kaikissa sanomalehdissä löytyy kuulutus. Minä olin aivan varma, että me jo aikoja sitten saisimme tietoa hänestä".

"Oletteko vielä varma siitä että hän elää?" rohkenin minä kysyä.

"Yhtä varma kuin koskaan ennen", vastasi hän vakavalla äänellä. "Hän piileilee jossakin: ehkäpä hän käyttää vale-pukua. Mutta joll'emme, kun oikeus alkaa istua, tietäisi hänestä enemmän kuin nyt tiedämme? Jos jury" -- Naomi itse katkaisi puheensa kauhistuksella. Kuolema -- häpeällinen kuolema mestauslavalla -- voisi olla kauhistava seuraus juryn neuvottelusta. "Me olemme jo kyllin kauan odottaneet tietojen saapuvan luoksemme", jatkoi Naomi. "Nyt meidän itse täytyy etsiä John Jagon jälkiä. Vielä kuluu viikko, ennenkuin tutkinto alkaa. Kuka tahtoo auttaa minua etsimisessäni? Tahdotteko te, rakas Lefrank?"

Turhaa on kaiketi lisätä, että minä suotuin ehdotukseen, vaikka tiesin, ettei siitä olisi mitään apua.

Me suostuimme nyt käyttää päivän käymällä vankilassa ja, tavattuamme Ambrosea, kohta ruveta aivottuun etsimiseen. Kuinka tämä etsiminen olisi tapahtuva, siitä en minä, eikä liioin Naomi ollut selvillä. Me päätimme aluksi kääntyä poliisin luo pyytäen, että tämä auttaisi meitä John Jagon etsimisessä ja sitten menetellä asianhaarain mukaan. Onkohan koskaan kellään ollut enemmän toivotonta programmia kuin tämä?

"Asian-haarat" olivat kohta vastaisia. Minä pyysin, kuten tavallisesti, luvan saada käydä vankilassa ja nyt ensi kerta kiellettiin, eivätkä liioin asianomaiset huolineet ilmottaa mitään syytä tähän kieltoon. Vaikka kysyin miten tahansa, en minä saanut muuta vastausta kuin: "Ei tänään".

Naomin ehdotuksesta lähdimme vankilaan, jotta siellä ehkä saisimme pyydettyä selitystä. Virkaatekevä vanki-nihti ulko-portin luona kuului Naomin suureen ihaillja-joukkoon. Hän ilmasi varovaisesti salaisuuden kuiskauksella. Tuomari ja vankilan tirehtööri puhuivat juuri silloin Ambrose Meadowcroft'in kanssa hänen kopissansa: ne olivat nimenomaan kieltäneet laskemasta ketään muuta kuin heitä vangin puheille.

Mitähän tuo merkitsi? Me palasimme kummastellen taloon. Naomi tuli sattumalta puhuneeksi erään naispalvelijan kanssa siellä ja huomasi muutamia seikkoja.

Varhain aamulla samana päivänä oli eräs Meadowcroft'in vanhoista ystävistä tuonut tuomarin Morwickiin. Pitkä keskustelu oli ollut herra Meadowcroft'in, hänen tyttärensä ja sen virkamiehen välillä, jonka ystävä oli sinne tuonut. Tuomari oli lähdettyään talosta suoraan mennyt vankilaan ja yhdessä tirehtöörin kanssa käynyt Ambrosen koppiin. Koetettiinko yksityisesti voimakkaasti vaikuttaa Ambroseen? Melkein näytti siltä. Jos täten tosiaankin koetettiin vaikuttaa, voipi kysyä: Mikä oli sitten tarkoitus? Me voimme ainoastaan vartoa ja tehdä havaintojamme.

Meidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset ilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä puolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.

Ambrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän oli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan tirehtöörin läsnä-ollessa!

Minä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä. Lyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka hän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen kiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa murhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus tapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen hyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa välttääkseen häpiällistä kuolemaa -- mestaus-lavalla? Tuomari ja tirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä puhumaan.

Kuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia surullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi tiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin vastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in tunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli tapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen: neiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.

Minä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft ei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä tyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan kautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville, missä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut tavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen huoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin muutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden. Minä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään huoneestansa.

Hän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin häntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa vasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.

"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä", puhuin minä ystävällisesti. "Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?"

Hän koki vielä päästä irti minusta.

"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?" puhui hän matalalla, sortuneella äänellä. "Antakaa minun mennä!"

Minä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin luo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.

Hän vaipui alas penkille ja väänteli käsiään helmassaan. Hänen maahan luodut silmänsä yhä välttivät jäykästi kohdata minun silmäyksiäni.

"Voi!" sanoi Naomi itsekseen, "minkälaisissa houreissa minä olen ollut? Onkohan mahdollista, että minä koskaan olen voinut alentaa itseäni rakastamaan Ambrose Meadowcroft'ia?"

Hän säpsähti, kun tämä ajatus tuli hänen huulillensa. Kyyneleet valuivat hiljakseen pitkin hänen poskiansa.

"Älkää halveksiko minua, herra Lefrank!" sanoi hän matalalla äänellä.

Minä koetin vakaisesti selittää Ambrosen tekemää tunnustusta niin edullisessa valossa kuin suinkin oli mahdollista.

"Hänen mielevyytensä ei ole pitänyt ryhtiänsä", sanoin minä. "Hän on tehnyt tämän, koska hän epäili voimansa näyttää syyttömyytensä toteen ja pelkäsi mestaus-lavaa".

Naomi nousi ylös ja polki jalkaansa kiivaasti lattiaan. Hän käänsi kasvojansa minuun päin, häpeän puna poskilla ja suuret kyyneleet riippuivat hänen silmä-ripsistään.

"Minä en enää tahdo tietää hänestä", sanoi Naomi ankaralla äänellä. "Joll'ei hän ole murhamies, mikä hän sitten on? Valehtelija, ja arka raukka! Kummassako näistä omaisuuksista on hän minulle enemmän vastamielinen? Minä olen ainaiseksi erilläni hänestä! Minä en tahdo koskaan enää puhua hänen kanssansa!"

Naomi työnsi minun kiivaasti luotaan, kävi muutaman askeleen oveansa kohden, seisahtui ja palasi luokseni. Hänen jalo luonteensa ilmaantui näissä hänen sanoissaan:

"Minä en ole kiittämätön _teitä_ kohtaan, rakas Lefrank. Nainen minun asemassani on ainoastaan nainen; ja kun hän häpee, kuten minä, tuntee hän sen syvästi, katkerasti. Antakaa minulle kätenne! Jumala siunatkoon teitä!"

Hän kohotti käteni huulilleen, ennenkuin huomasinkaan, ja suuteli sitä sekä kiirehti takaisin huoneisinsa.

Minä istahdin sille paikalle, jolla hän äsken oli istunut. Hän oli luonut silmäyksen minuun suudellessaan kättäni. Minä en muistanut Ambrosea ja hänen tunnustustansa, minä en muistanut lähestyvää oikeuden-istuntoa, minä en muistanut virkani toimia ja englantilaisia ystäviäni. Minä istuin siellä, mielipuolen itseluodussa Onnelassa, ajattelematta mitään muuta kuin Naomin kasvoja siinä silmänräpäyksessä, kun hän viimeksi oli katsellut minua.

Minä olen jo maininnut, että olin rakastunut Naomiin. Minä tässä sen sanon toistamiseen vakuuttaakseni teitä, että olen puhunut totta.

YHDESTOISTA LUKU.

Piikivi ja ikkuna.

Neiti Meadowcroft ja minä olimme talon perheen ainoat edusmiehet, jotka olivat läsnä tutkinnossa. Me lähdimme kumpiki erikseen Narrabeesen. Paitsi tavallisia tervehdyksiä aamuin illoin neiti Meadowcroft ei ollut sanonut sanaakaan minulle sittenkun sanoin hänelle, etten uskonut John Jagon olevan hengissä.

Tahallani minä en ole huolinut täyttää kertomustani kaikenmoisilla lakitieteellisillä yksityis-seikoilla. Minä aivon nyt niin lyhyesti kuin suinkin kertoa puollustuksen laatua.

Me sanoimme ensiksi kanteen olevan laittoman kummankin vangin suhteen. Sen perästä ilmotimme tyytymättömyyttä oikeuden laillisuuden suhteen. Me vedimme väitteemme perusteeksi vanhan englantilaisen lain, joka sanoo, ettei ketään voida tuomita murhasta, ennenkuin murhatun henkilön ruumis on löydetty tahi varmoja todistuksia on saatu ruumiin hävittämisestä. Me väitimme, ettei riittäviä todistuksia ole voitu hankkia siinä jutussa, joka nyt oli oikeuden tutkittavana.

Oikeus neuvoteltuaan julisti sen päätöksen, että tutkinto tulee jatkettavaksi.

Me ilmotimme toistamiseen tietämättömyyttämme, kun syytettyin tunnustukset tuotiin esille. Me väitimme, että joko pelko tahi sopimaton houkutteleminen ovat pakottaneet näihin tunnustuksiin; ja me viittasimme muutamiin erityisseikkoihin, joissa molemmat tunnustukset poikkesivat toisistaan. Muuten oli meidän puollustus tässä tilaisuudessa ylimalkaan samanlainen, kuin rauhan-tuomarin edessä tapahtuneessa tutkinnossa. Oikeus neuvotteli vielä uudelleen eikä hyväksynyt muistutuksiamme. Tunnustukset olivat oikeuden mielestä todistusten arvoisia.

Yleinen päällekantaja puolestaan toi esiin uuden todistajan syytettyjä vastaan. On turhaa kuluttaa aikaa tämän todistuksen kertomisessa. Kuulusteltaessa tämä todistaja puhui kahdella tavalla. Me osotimme selvään, ettei tähän todistajaan ollut luottamista, vaikka hän oli valansa vannonutkin.

Oikeuden puheenjohtaja kertoi nyt lyhykäisesti, mitä oli asiassa selville tullut.

Hän sanoi tunnustusten suhteen, ettei voida pitää mitään lukua sellaisesta tunnustuksesta, jota joko toivo tahi pelko on saanut aikaan; sekä jätti juryn päätettäväksi, olivatko sellaiset tunteet aikaan saaneet nämät tunnustukset. Tutkinnon kestäessä olivat syytettyin asian-ajajat toteen näyttäneet, että tuomari ja vankilan tirehtööri Ambrosen isän tiedolla ja suostumuksella olivat Ambroselle sanoneet asian olevan hänelle hyvin arveluttavaa laatua; ainoa mahdollisuus perheen pelastamiseen Ambrosen häpeällisestä kuolemasta mestauslavalla oli, että Ambrose tunnusti ja että perhe, jos hän tunnustaisi, tekisi, mitä suinkin voisi, saadakseen hänen tuomionsa muutetuksi elinkautiseen vankeuteen. Mitä Silaseen tuli, oli myöskin näytetty toteen, että hän kauheasti pelkäsi, kun hän teki hirveän kanteensa veljeänsä vastaan. Me olimme turhaan viitanneet näihin molempiin asianhaaroihin saadaksemme oikeuden kumoamaan tunnustukset; vielä kerran me olimme pettyneet toiveissamme, että tämä vaikuttaisi juryn tuomioon ja lieventäisi sitä. Oltuaan tunnin poissa palasi jury saliin, julistaen molemmat vangit "syyllisiksi".

Kun Ambroselta ja Silaselta asianomaisella tavalla kysyttiin, oliko heillä mitään sanomista tuomionsa lieventämiseksi, vakuuttivat he juhlallisesti olevansa syyttömät ja tunnustivat suoraan, että heitä oli houkuteltu tunnustamaan, kun heille oli uskoteltu, jotta he tunnustamalla pääsisivät pyövelin käsistä? Oikeus ei huolinut heidän puheestansa. Kumpikin vanki tuomittiin kuolemaan.

Kun minä palasin taloon, en tavannut Naomia, neiti Meadowcroft ilmotti hänelle, kuinka juttu oli päättynyt. Puolen tuntia sen perästä jätti muuan palveliattarista minulle kirjeen, jonka kuorelle Naomi oli kirjoittanut nimeni.

Tämä kuori sisälsi kirjeen ja paperiliuskan, johon Naomi kiireissään oli kirjoittanut nämät sanat: "Jumalan nimessä, lukekaa tämä kirje, jonka teille tässä lähetän ja käyttäkää se kohta hyväksenne".

Minä silmäilin kirjettä? Muuan henkilö New-Yorkissa oli kirjoittanut sen. Tämä oli edellisenä päivänä sattumalta nähnyt kuulutuksen John Jagon perään, joka kuulutus oli leikattu sanomalehdestä ja liisteröity erään ystävän kirjaan, johon oli koottu kaikenmoisia eris-kummallisuuksia, tämän johdosta kirjotti hän Morwickin taloon ilmottaakseen, että hän oli nähnyt erään henkilön, joka oli aivan John Jagon kuvan kaltainen, vaikka hänellä oli toinen nimi ja palveli kirjanpitäjänä eräässä kauppamiehen konttorissa Jersey-Cityssä. Koska hänellä oli ollut hyvin aikaa, ennen postin lähtöä, oli hän palannut takaisin konttoriin vielä kerran silmäilläkseen miestä, ennenkuin hän pani kirjeensä postiin. Kummastuksekseen sai hän tietää, että kirjanpitäjä ei sinä päivänä ollut saapunut pulpettinsa ääreen. Hänen isäntänsä oli lähettänyt tiedustelemaan hänen kortteeriinsa ja siellä saanut tietää, että hän yht'äkkiä oli sullonut vaatteensa kapusäkkiinsä luettuaan kuulutuksen aamiais-pöydässä; hän oli kyllä maksanut hyyrynsä ja lähtenyt pois teille tietämättömille!

Oli myöhään illalla, kun minä luin nämät rivit. Minulla oli miettimisen aikaa, ennenkuin tarvitsin toimia.

Pitäen kirjeen oikeana ja muistaen Naomin selitystä, mistä syystä John Jago salaa oli mennyt matkoihinsa talosta, tulin minä siihen päätökseen, että olisi paras etsiä John Jagoa ainoastaan Narrabeessa ja sen lähiseuduilla.

Sanomalehti aamiaispöydässä oli epäilemättä antanut John Jagolle ensimäisen tiedon suuren juryn päätöksestä ja tutkinnosta, joka oli vast'edes tapahtuva. Kokemukseni ihmisluonnosta sanoi minulle, että Jago, asiain näin ollen ja rakkaudesta Naomiin viehätettynä, tulisi takaisin Narrabeehen. Kokemukseni sanoi minulle myöskin, minun on ikävä sitä tunnustaa, että Jago kokisi käyttää Ambrosen vaarallista tilaa pakottaakseen Naomia suostumaan naimis-tuumiin. Hän oli talosta lähtemisellään osottanut kauheinta väliäpitämättömyyttä siitä loukkauksesta ja niistä kärsimyksistä, joita hänen lähtönsä voisi aikaansaada muille. Sama väliäpitämättömyys vielä suuremmassa muodossa voisi ehkä pakottaa häntä salaa tekemään ehdoituksiansa Naomille ja vaatimaan niiden hyväksymistä palkaksi Ambrosen hengen pelastamisesta.

Pitkien mietintöjen perästä tulin minä tähän päätökseen. Minä olin Naomin vuoksi päättänyt saada asiassa selkoa; mutta minun on suoraan tunnustaminen, että tämä kirje ei poistanut niitä epäluuloja, kuin minulla oli John Jagon hengissä olon suhteen. Minä en luullut kirjeen olevan muuta kuin tunnotonta narrailemista. Salin kellon lyönnit herättivät minua mietiskelemisistäni. Oli yö-sydän.

Minä nousin ylös mennäkseni huoneeseni. Kaikki muut talossa olivat, kuten tavallisesti, menneet levolle jo tuntia tätä ennen. Syvin hiljaisuus vallitsi talossa hiipiessäni huoneen läpi, tulin sattumalta vilkasemaan pihalle. Kaunis kuutama kohtasi silmiäni; kuutama oli sen onnettoman illan kuutaman kaltainen, jona Naomi oli kohdannut John Jagoa hiekkakäytävällä.

Sänkykamarini kynttilä seisoi pöydällä: minä olin äsken sytyttänyt sen palamaan. Minä olin juuri lähtemäisilläni huoneesta, kun ovi äkkiä aukeni ja Naomi itse seisoi edessäni!

Kohta minä hänen tuijottavista silmistään ja kalpeista poskistaan huomasin, että jotakin tärkeää oli tapahtunut. Hän oli heittänyt hartioilleen väljän viitan ja sitonut valkean nenäliinan pään ympärille. Hänen hiuksensa olivat epä-järjestyksessä; hän oli nähtävästi äsken noussut ylös pelosta ja kiireesti.

"Mitä nyt?" kysyin minä ja menin häntä vastaan.

Naomi tarttui täristen käsivarteeni.

"John Jago!" kuiskasi hän.

Te ehkä luulette, että minun itsepintaisuuteni oli ääretön. Minä tuskin nytkään saatoin uskoa hänen sanojansa.

"Missä?" kysyin minä.

"Takapihalla, sänkykamarini ikkunan alla", vastasi Naomi.

Tämä oli liiaksi tärkeää saattaakseni pitää mitään lukua jokapäiväisen elämän pikkuseikoista.

"Antakaa minun nähdä hänet!" sanoin minä.

"Minä olen tullut tänne noutamaan teitä", vastasi Naomi suoralla tavallaan. "Tulkaa mukanani!"

Naomin huone oli toisessa kerrassa ja oli ainoa makuuhuone, jonka ikkunat olivat takapihalle päin. Astuessamme ylös portaita, kertoi hän minulle, mitä oli tapahtunut.

"Minä olin pannut levolle", kertoi Naomi, "vaan en vielä nukkunut, kun kuulin kiven kilkahtavan ikkunaa vasten. Minä odotin, kummastellen, mitä tuo olisi. Kivi nakattiin uudelleen. Minä hämmästyin, vaan en pelännyt. Minä nousin ylös ja riensin ikkunan luokse katsoakseni pihalle. Siellä seisoi John Jago kuutamossa ja katsoi ylös minuun päin!"

"Näkikö hän teitä?"

"Kyllä. Hän sanoi: Tulkaa alas, jotta saan puhua kanssanne. Minulla on jotakin tärkeää sanomista teille!"

"Vastasitteko te hänelle?"

"Hengähdettyäni sanoin minä: odottakaa vähän! ja kiiruhdin alas portaita luoksenne. Mitä minun nyt on tekeminen?"

"Antakaa _minun_ nähdä hänet ja minä olen sanova teille".

Me astuimme Naomin kamariin. Minä asetuin varovasti akuttimen taakse ja katsahdin ulos.

Tuossa hän oli tosiaan! Hän oli ajanut partansa ja viiksensä ja hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Mutta ei voinut erehtyä, kun katseli hänen tuimasti tuijottavia ruskeita silmiänsä tahi hänen laihankälpiän ruumiinsa liikenteitä, kun hän verkalleen käveli edes takaisin kuutamalla ja odotteli Naomia. Minä silmänräpäykseksi jouduin tunteitteni valtaan. Minä olin varmaan luullut, ett'ei John Jago enää ollut hengissä.

"Mitä minun on tekeminen?" kysyi Naomi toistamiseen.

"Onko meijerin ovi avoinna?" kysyin minä.

"Ei; mutta halkoliiterin ovi nurkan takana ei ole suljettu".

"Hyvä. Näyttäkää itsenne ikkunassa ja sanokaa hänelle: Minä tulen kohta!"

Ripsas tyttö totteli minua ilman vähintäkään arvelemista.

Minä en voinut laisinkaan olla kahdella päällä hänen silmiensä ja käyntinsä suhteen; hänen äänensä minä myöskin tunsin, kun hän alhaalta vastasi:

"Laittakaa niin, että hän puhuu teille siitä paikasta jossa hän nyt on", sanoin minä Naomille, "kunnes minä ehdin kiertää toista tietä halkoliiteriin. Sanokaa silloin pelkäävänne, että tulette herättämään huomiota meijerissä, ja viekää hänet nurkan ympäri, jotta minä voin kuunnella oven takana".

Me lähdimme molemmat asuinhuoneesta ja erkanimme hiljaa. Naomi seurasi neuvojani naisen nopealla älyllä. Minä olin tuskin ollut minuutinkaan verran halkoliiterissä, kun kuulin hänen puhuttelevan Naomia oven toisella puolen.

Ensiksi John Jago alkoi selvitellä, mistä syystä hän salaa oli luopunut talosta. Nöyryytetty ylpeys -- suuresti nöyryytetty Naomin ylenkatseellisen kiellon ja Ambrosen solvauksen kautta -- oli syynä hänen lähtöönsä Morwick'ista. Hän tunnusti lukeneensa kuulutuksen ja että kuulutus tosiaan oli yllyttänyt häntä pitämään itseään piilossa!

"Tultuani nauretuksi, solvatuksi ja ylönkatsotuksi", sanoi tuo raukka, "olin minä iloinen huomatessani, että muutamilla teistä oli tärkeitä syitä, joiden vuoksi te toivoitte minun palaavan. Teistä, neiti Naomi, nyt riippuu pidättää minua täällä ja houkutella minua pelastamaan Ambrosea nimeni ilmottamalla".

"Mitä te tarkoitatte?" kuulin minä Naomin kysyvän ankaralla äänellä.

Hän puhui hiljemmin; mutta minä kuitenkin voin kuulla hänen puhettansa.

"Luvatkaa minulle, että tahdotte ruveta vaimokseni", sanoi hän, "ja huomenna minä menen tuomarin luokse ja näytän olevani hengissä".

"Mutta jos kieltäisin?"

"Silloin minä taasen katoan, eikä kukaan teistä saa selkoa minusta, ennenkuin Ambrose on hirtetty".

"Oletteko kyllin ilkeä tehdäksenne, mitä sanotte, John Jago?" kysyi tyttö ääneensä.

"Jos te rupeatte meluamaan", vastasi hän, "tulette, niin totta kuin Jumala on taivaassa, tuntemaan käteni kurkussanne! Nyt on minun vuoroni, neiti; eikä minun kanssa ole leikkiä laskeminen. Tahdotteko minua mieheksenne -- sanokaa jaa tahi ei?"

"Ei!" vastasi Naomi korkealla ja vakavalla äänellä.

Minä potkasin ylös oven ja tartuin häneen kiinni, juuri kuin hän kohotti kätensä Naomia kohden. Jago oli minua väkevämpi. Naomi pelasti henkeni. Hän survasi Jagon pistoolin syrjään, kun Jago vedettyään pistoolin lakkarista tähtäili päätäni. Luoti meni ilmaan. Samassa minä paiskasin Jagon kumoon. Pistoolin laukaus oli herättänyt koko talonväen. Naomille ja minulle onnistui pitää häntä kiinni, kunnes apua ehti saapua meille.