Chapter 4

"Me olimme matkalla toiseen metsä-rinteesen Silas'en kertoessa tätä minulle; ja pahaksi onneksi me seurasimme sitä polkua, joka kulki kalkki-uunin ohitse. Kun me käännyimme kalkki-uunin nurkan ohitse, tapasimme John Jagon, joka oli matkalla Narrabeehen. Minä olin liiaksi vihoissani voidakseni antaa hänen kulkea rauhassa ohitse, se minun on myöntäminen. Minä tiuskasin hänelle. Hänen verensä oli kaiketi myös liikkeessä ja hänkin puolestaan puhui yhtä äkäisesti. Minä tunnustan kyllä, että uhkasin häntä sauvalla; vaan voin vannoa, että en tahtonut tehdä hänelle mitään pahaa. Te tiedätte Silas'en käden haavoittamisen perästä, että John Jago on hyvin kärkäs käyttämään puukkoansa. Hän on lännestä, jossa kaikilla aina on ase valmiina taskussa. Aivan luultava on myös, ett'ei hän minulle aikonut tehdä mitään pahaa; mutta mistäpä minä sen varmaan voin tietää? Kun hän astui minua vastaan ja näytti puukkoaan, nakkasin pois sauvan ja tartuin häneen kiinni. Toisella kädellä tempasin minä puukon häneltä, ja toisella tartuin hänen vanhan takkinsa kaulukseen ja puistelin häntä niin, että luut ruumiissa kolisivat. Suuri vaatekappale jäi käteeni. Minä nakkasin sen vieressä olevaan kalkki-uuniin ja nakkasin sinne puukonkin; ja joll'ei Silas olisi pidättänyt minua, luulen melkein että olisin antanut John Jagon mennä samaa tietä kalkkiin. Nyt hillitsi Silas minua. Silas huusi hänelle: 'Menkää matkoihinne, älkää tulko takaisin, joll'ette tahdo tulla poltetuksi kalkki-uunissa!' Hän seisoi tuokion ja katseli meitä hengähtäessään ja käärien repaleisen takkinsa ympärilleen".

"Sitten hän tuijottaen niin jyrkästi kuin ruumis puhui haudantapaisella äänellä: 'Moni tosi sana sanotaan leikillä, herra Silas', sanoi hän. '_Minä en enää palaa_!' hän kääntyi pois ja meni matkoihinsa. Me seisoimme tuijotellen toisiamme kuni mielipuolet. 'Luuletko tosiaan hänen tarkoittaneen, mitä hän sanoi?' kysyin minä. 'En suinkaan!' vastasi Silas. 'Hän on liian rakastunut Naomiin ollakseen palaamatta'. Vaan mikä sinulla on Naomi?"

Minäkin olin huomannut Naomin säpsähtäneen ja vaalenneen kun Ambrose kertoi hänelle, mitä Silas oli sanonut Ambroselle.

"Ei mitään", vastasi Naomi. "Veljelläsi ei ole oikeus tuolla tapaa käyttää nimeäni. Pitkitä! sanoiko Silas vielä jotakin?"

"Hän katsoi uuniin ja kysyi: 'minkätähden nakkasit, Ambrose, pois puukon?' -- 'Kuinka ihminen voi tietää, minkätähden hän tekee jotaki, kun hän tekee sen kiihkeässä vihassa?' sanoin minä. -- 'Tuo on hyvä puukko', sanoi Silas: 'sinun sijassasi minä olisin sen pitänyt. Minä otin sauvan maasta. Miten voit sanoa, että minä olen sen hävittänyt?' vastasin minä hänelle ja näin puhuttuani kävin minä uunin luo ja rupesin etsimään puukkoa, toivoen helposti saavani sen käsiini lapiolla eli jollaki muulla aseella. 'Anna tänne kätesi', sanoin minä Silas'elle, jotta voin hiukan ojentaa itseni ja minä kyllä vielä löydän sen'. En saanutkaan puukkoa käsiini, vaan olin putoamaisillani palavaan kalkkiin. Höyry kaiketi oli tukehuttaa minut. Kaikki, mitä minä tiedän, on, että minä pyörryin ja päästin sauvan kalkki-uuniin. Minä olisin seurannut sitä varmaan kuolemaan, jollei Silas olisi vetänyt minua takaisin. 'Anna tuo olla', sanoi Silas. 'Joll'en olisi saanut sinua kiinni, olisi John Jagon puukko ollut sinulle kuolemaksi!' Hän talutti minua pois käsivarresta ja me kuljimme yhdessä tiellä metsään, jossa te tapasitte meidät ja istahdimme kaatuneelle puulle. Me puhuimme vielä tuokion John Jagosta ja päätimme odottaa ja katsoa, mitä voisi tapahtua ja sillä välin tuumailla keskenämme. Sinä, Naomi, ja herra Lefrank tulitte luoksemme meidän vielä keskustellessa; ja sinä arvasit oikein päättäessäsi meillä olevan joku salaisuus. Nyt sinä tunnet sen".

Tässä hän vaikeni. Minä tein hänelle kysymyksen, ensimäisen, jonka vielä olen tehnyt.

"Pelkäsittekö te vai teidän veljenne silloin, että teitä syytettäisiin siitä, josta sittemmin on syytetty?" sanoin minä.

"Emme, tuommoinen ajatus ei juolahtanut mieleeni, herra", vastasi Ambrose. "Miten voimme me aavistaa että naapurit tutkisivat kalkki-uunia ja väittäsivät, mitä he ovat väittäneet meistä? Ainoa pelkomme oli, että vanhus kuulisi puhuttavan riidastamme ja tulisi vielä katkerammaksi meitä kohtaan. Minä olin halukkaampi meistä molemmista pitämään asiaa salassa, sentähden että minun täytyi ajatella sekä Naomia että vanhusta. Asettukaa vaan, herra, minun asemaani ja teidän on myöntäminen, ettei minulla suinkaan kotona ollut hauska, jos John Jago tosiaan piti itseänsä poissa talosta ja jos se huhu leviäisi, että se oli minun syyni".

Tämähän oli kyllä selitys hänen käytökseensä; mutta ei tuo minua oikein tyydyttänyt.

"_Teidän_ luulonne mukaan", sanoin minä, "on John Jago siis täyttänyt uhkauksensa olla palaamatta taloon? Hän on siis teidän luulonne mukaan nyt hengissä ja piileilee jossakin?"

"Aivan niin", sanoi Ambrose.

"Aivan niin!" kertoi Naomi.

"Luuletteko sen kertomuksen olevan totta, joka tietää, että hän on nähty matkustavan rautatiellä New-Yorkiin?"

"Minä luulen sen varmaan olevan totta, herra; ja luulenpa myös olleeni hänen jäljillä. Minä vaan olin liian innokas löytämään häntä; ja minä olisin voinut löytää hänet, jos olisi suotu minun viipyä New-Yorkissa".

Minä katsoin Naomiin.

"Sen minäkin luulen", sanoi Naomi. "John Jago piileilee jossakin".

"Luuletteko hänen pelkäävän Ambrosea ja Silasta?"

Naomi epäili.

"Jago ehkä _voi_ peljätä niitä", vastasi hän suurella painolla.

"Mutta ettekö pidä sitä luultavana?"

Naomi epäili taasen. Minä kävin uudelleen hänen kimppuun.

"Luuletteko jonkun muun syyn olevan hänen poissaoloonsa?"

Hän loi silmänsä lattiaan. Hän vastasi vastahakoisesti, melkein kiukkuisesti.

"Minä en voi tähän vastata".

Minä käännyin Ambroseen.

"Onko teillä vielä mitään sanomista meille?" kysyin minä.

"Ei", vastasi hän. "Minä olen sanonut teille kaikki, mitä tiedän asiasta".

Minä nousin ylös puhuakseni lakimiehen kanssa, joka oli auttanut meitä hankkimaan lupaa käydä vankilassa ja oli seurannut meitä sinne. Hän oli istunut syrjäpuolessa ja ollut aivan vaiti, tarkoin pitäen silmillä, minkä vaikutuksen Ambrose Meadowcroft'in kertomus oli tehnyt vankilan virkamiehiin ja minuun.

"Tuleeko puollustuksen pitää kiinni tästä?" kuiskasin minä. "Kyllä, herra Lefrank. Mitkä on teidän ajatuksenne meidän kesken sanottu?"

"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että rauhatuomari lähettää heidät oikeuteen!"

"Syytöksen alaisina murhastako?"

"Niin".

KAHDEKSAS LUKU.

Tunnustus.

Minun vastaukseni asian-ajajalle sisälsivät aivan sitä kuin minä ajattelin. Ambrosen tekemä kertomus näytti minun silmissäni valheelliselta ja näkyi ainoastaan keksityn kumotakseen kanteen selviä todistuksia. Minä tulin tähän päätökseen hiukan vastahakoisesti ja Naomin vuoksi olin pahoilla mielin. Minä sanoin kaikki, mitä minä voin järkyttääkseni hänen vahvaa luottamustaan, jotta vangit tulevassa tutkinnossa julistettaisiin syyttömiksi.

Päivä, jolloin uusi tutkinto oli pidettävä, tuli.

Naomi ja minä lähdimme taasen yhdessä oikeuteen. Herra Meadowcroft ei voinut tällä kertaa tulla. Hänen tyttärensä sitävastoin tuli saapuville. Hän oli yksinänsä käynyt sinne ja istui tuolille itsekseen.

Silas oli tällä kertaa tyynempi ja enemmän veljensä kaltainen. Uusia todistajia ei ollut haastettu. Me rupesimme riitelemään lääkärin antamasta todistuksesta hiiltyneiden luiden suhteen ja saimme jossain määrin voiton. Toisin sanoen, me pakoitimme lääkärit tunnustamaan, että heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaisia. Kolme lääkäreistä tunnusti, ett'eivät olleet aivan varmat asiasta; kaksi väitti sen lisäksi, että luut olivat eläimen, eivätkä ihmisen luita. Me käytimme tätä hyväksemme ja rupesimme sitten puolustamaan Ambrose Meadowcroft'in antaman kertomuksen nojassa.

Me puolestamme emme tietysti voineet tuoda esiin todistajia. Minä en voi sanoa, tämäkö seikka masensi asian-ajajamme rohkeutta, vai oliko hän samaa mieltä kuin minäkin turvattinsa kertomuksen suhteen. Varma vaan on, että hän puhui koneellisesti, ilman epäilemättä koettaen parastansa, vaan tehden ilman todellista vakuutusta tahi voimiaan ponnistamatta. Naomi loi tuskallisen katseen minuun, kun asian-ajaja istahti. Minä tunsin, kuinka tytön käsi, kun minä otin sen käteeni, kävi yhä kylmemmäksi. Naomi huomasi päällekantaja puolueen liikenteistä ja kasvoista selvään, että puolustus ei voisi mitään; vaan hän odotti rohkeasti, kunnes rauhan-tuomari julisti päätöksensä. Minä olin liian selvään aavistanut, mitä hän piti velvollisuutenansa. Naomin pää painui olkapäälleni, kun hän lausui nuo hirmuiset sanat, joiden johdosta Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettäisiin oikeudessa murhasta.

Minä vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta ulko-ilmaan. Käydessäni aidakkeen ohitse, näin Ambrosen, joka oli kuoleman kalvea, katselevan meidän jälkeen, kun lähdimme pois: rauhan-tuomarin päätös oli aivan kukistanut hänen. Hänen veljensä Silas oli pelkurimaisesta kauhusta vaipunut alas vanginvartijan tuolille; tuo raukka värisi ja vapisi, kuten peljästynyt koira.

Neiti Meadowcroft palasi kanssamme taloon ja oli aivan vaiti koko koti-matkalla. Minä en voinut koko hänen olennossaan huomata mitään, joka osotti vankia säälivän tunteen syntyneen hänen tuimassa ja umpinaisessa luonteessaan. Naomi meni omaan kamariinsa, niin että jäimme muutamaksi minutiksi kahden kesken; ja silloin kummastuksekseni säälimätön ja kova nainen osotti, että hänkin oli Evan tyttäriä, joka voi kuten me muutkin tuntea ja kärsiä, vaikkapa tuimalla tavallaan. Hän astui äkkiä luokseni ja laski kätensä käsivarrelleni.

"Te olette asian-ajaja, eikö niin?" kysäsi hän.

"Kyllä".

"Onko teillä ollut mitään harjoitusta ammatissanne?"

"Kymmenen vuotta olen sitä harjoittanut".

"Luuletteko --"

Hän vaikeni äkkiä; hänen ankarat kasvonsa tulivat suopeammiksi; hän loi silmänsä maahan.

"Sehän on saman tekemä", sanoi hän hurmautuneella äänellä. "Minä olen aivan uuvuksissa tämän onnettomuuden vuoksi, vaikka ehkä en siltä näytä. Älkää huoliko minusta".

Hän kääntyi pois. Minä odotin varmasti vakuutettuna, että kesken jäänyt kysymys myöhemmin tahi varemmin tulisi uudelleen hänen huulilleen. Minulla oli oikein. Hän tuli hiukan vastahakoisesti takasin luokseni, juurikuin jonkun vaikutuksen vallassa oleva nainen, jota vaikutusta hän ei suurimmallakaan ponnistuksella voi vastustaa.

"Luuletteko John Jagon vielä elävän?"

Hän teki tämän kysymyksen niin kiivaasti, melkein epätoivoissaan, juuri kuin sanat vasten hänen tahtoansa syöksähtäisivät hänen suustansa.

"Minä en sitä usko", vastasin minä.

"Muistakaa, mitä John Jago on saanut kärsiä veljeltäni", jatkoi hän. "Eikö teillä asian-ajajana ole mitään tukea sille luulolle, että Jago yht'äkkiä on voinut päättää luopua talosta?"

Minä vastasin yhtä suoraan kuin ennen.

"Ei!"

Hän seisoi silmän-räpäyksen ja katsoi minuun ihan kalman kalpeana epä-toivosta; sitten hän vaiti-ollen nyykäytti harmaata päätänsä ja jätti minun. Minä näin hänen katsahtavan ylöspäin käydessään huoneen läpi ovea kohden ja kuulin hänen hiljaa mumisevan hampaissaan: "Kosto on minun, minä olen kostava, sanoi Herra".

Tämä oli John Jagon sielu-messu, jonka piti se nainen, joka rakasti häntä.

Kun toiste tapasin hänet, oli hän taasen verhoutunut naamioonsa. Neiti Meadowcroft oli taasen sama kuin ennen. Hän voi istua sanomattoman tyynenä lakimiehen keskustellessa hänen veljiensä hirveästä tilasta, jossa mestaus-lava mahdollisesti odotteli heitä.

Kun olin jäänyt yksinäni, rupesin olemaan levotonna Naomin suhteen. Minä nousin rappusia, koputin hiljaa hänen ovelleen ja kyselin ulkopuolelta. Raikas, nuori ääni vastasi minulle surullisesti: "Minä koen kärsiä kaikkia: minä en huoli pahoittaa teitä, kun taasen tapaamme toisemme". Minä menin rappusia alas, nyt vasta oikein tuntien, minkä verran pidin amerikalaisesta tytöstä. Minkätähden hänen vastauksensa oli pusertanut kyyneleitä silmiini? Minä kävin ulos yksinäni saadakseni rauhassa olla omissa mietteissäni. Minkätähden soi hänen äänensä alinomaa korvissani koko matkalla? Minkätähden tunsi käteni vielä hänen kätensä kylmän, heikon puristuksen, kun vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta.

Minä päätin äkkiä palata takaisin Englantiin.

Kun palasin taloon, oli ilta. Lamppu salissa ei vielä ollut sytytetty. Sillä aikaa kun minä seisoin ja odottelin totuttaakseni silmiäni sisällä olevaan pimeyteen, kuulin minä meidän asian-ajajamme äänen puhuvan hyvin kiivaasti jollekulle.

"Ei se ollut minun syyni", kuului ääni. "Hän tempasi paperin kädestäni, ennenkuin tiesin aavistaakaan".

"Tarvitsetteko paperia vielä?" kysyi neiti Meadowcroft'in ääni.

"En, se on ainoastaan ote. Jos hän sen kautta rauhoittuu, niin pitäköön hän sen kaikin mokomin. Hyvää yötä!"

Näin sanoen lähestyi asian-ajaja, joka tahtoi käydä pois huoneesta, sitä paikkaa, jossa minä seisoin. Minä pidätin häntä suorastaan: minä olin hyvin utelias saadakseni tietää enemmän.

"Kuka tempasi paperin kädestänne?" kysäsin äkkiä.

Asian-ajaja säpsähti. Minä olin hämmästyttänyt häntä. Se vaisto, joka kuuluu hänen ammatin-mukaiseen äänettömyyteensä, pani hänet tuokioksi vaikenemaan, ennenkun hän vastasi minulle.

Nyt vastasi neiti Meadowcroft huoneen toisesta päästä kysymykseeni.

"Naomi Colebrook tempasi paperin hänen kädestään".

"Minkä paperin?"

Ovi aukeni hiljaa takanani. Naomi näkyi kynnyksellä ja hän vastasi itse kysymykseeni.

"Minä sen sanon teille", kuiskasi hän. "Tulkaa tänne sisälle."

Yksi ainoa kynttilä paloi huoneessa. Minä katselin häntä himmeässä valossa. Minun päätökseni kohta palata Englantiin jäi vastaiseksi sikseen.

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä, "mikä on nyt tapahtunut?"

Naomi kurotti minulle paperin, jonka hän oli temmannut asian-ajajan kädestä.

Se ote, jota hän oli tarkoittanut, oli ote Silas Meadowcroft'in tekemästä tunnustuksesta, kun hän palasi vankilaan. Silas siinä selittää veljensä Ambrosen olevan syypää John Jagon murhaan.

Minä, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, tuskin voin uskoa omia silmiäni. Minä luin toistamiseen viimeiset lauseet tässä tunnustuksessa:

"... ... Minä kuulin niiden äänet kalkki-uunin tykönä. Ne kiistelivät orpana Naomista. Minä kiiruhdin sinne erottaakseni heitä. Minä tulin liian myöhään. Minä näin Ambrosen raskaalla sauvallaan hirveästi lyövän vainajata päähän. Vainaja kaatui sanaakaan puhumatta. Minä laskin käteni hänen sydämelleen. Hän oli kuollut. Minä tulin hyvin levottomaksi. Ambrose uhkasi tappaa minunkin, jos tästä kertoisin sanaakaan kellenkään kuolevaiselle. Ambrose nosti ylös ruumiin ja heitti sen kalkki-uuniin ja nakkasi sinne myöskin sauvansa. Me lähdimme molemmat metsään. Me istuimme metsän reunaan eräälle kaatuneelle puulle. Ambrose mietiskeli, mitä me sanoisimme, jos saataisiin selville, mitä hän oli tehnyt. Hän antoi minun kertoa sanojaan ulko-läksynä. Me vielä hommasimme tätä, kun orpana Naomi ja herra Lefrank tulivat luoksemme. Ne tuntevat loput. Tämä on valani päälle totinen tunnustus. Omasta vapaasta tahdostani minä teen sen, vilpittömästi katuen, etten ole sitä tehnyt ennen.

Silas Meadowcroft".

Minä laskin paperin luotani ja silmäilin vielä kerran Naomia. Hän puhutteli minua ihmeteltävällä tyyneydellä. Järkähtämätöin rohkeus oli luettava hänen silmissään ja kaikui hänen äänessään.

"Silas on valehdellut pelastaakseen oman henkensä", sanoi hän. "Minä näin pelkurimaisen viekkauden ja pelkurimaisen julmuuden tämän paperin jokaisessa rivissä. Ambrose on syytön ja vielä on aika näyttää hänen syyttömyyttään".

"Te unohdatte", sanoin minä, "ett'emme äsken siinä onnistuneet"

"John Jago on hengissä, vaikka hän pitää itsensä piilossa meiltä ja kaikilta, jotka tuntevat häntä", lausui Naomi.

"Auttakaa minua, rakas herra Lefrank, kuuluttamaan sanomalehdissä".

Minä peräydyin sanomattomasta tuskasta: minä myönnän, että luulin tuon uuden surun, joka äsken oli kohdannut häntä, vaikuttaneen hänen aivoihinsa.

"Te ette usko minua", sanoi Naomi. "Sulkekaa ovi!"

Minä tottelin häntä. Hän istahti ja osotti tuolia vieressänsä.

"Istukaa!" pitkitti hän. "Minä olen nyt tekemäisilläni vääryyden; vaan se ei ole autettavissa. Minä olen rikkova pyhän lupauksen. Te kaiketi muistelette tuota kuutama-iltaa, kun tapasin hänet puutarhan käytävällä".

"John Jagoako?"

"Niin. Kuulkaa. Minä kerron, mitä tapahtui John Jagon ja minun välillä".

YHDEKSÄS LUKU.

Kuulutus.

Vaienneena minä odotin sitä selitystä, joka nyt seuraisi. Naomi alkoi kysellä minua.

"Muistattehan käyntiänne vankilassa Ambrosen luona?" sanoi hän.

"Muistan kyllä".

"Ambrose kertoi meille jotakin, jota hänen halpamainen veljensä oli lausunut John Jagosta ja minusta. Muistatteko, miten asia oli?"

Minä muistelin tuota vallan hyvin. Silas oli sanonut: "John Jago on liian rakastunut Naomiin voidakseen olla palaamatta".

"Niin, aivan niin hän puhui", sanoi Naomi, kun minä olin kertonut sanat. "Minä en voinut olla säpsähtämättä, kun kuulin, mitä Silas oli sanonut; ja minä luulin teidän huomanneen sen".

"Minä huomasin kyllä".

"Kummastelitteko, mitä tuo merkitsi?"

"Kummastelin".

"Minä kerron kaikki teille. Tuo merkitsi: Mitä Silas Meadowcroft sanoi veljelleen John Jagosta, ihan sitä samaa minäkin ajattelin John Jagosta samassa silmänräpäyksessä. Minua kummastutti havatessani miehen mielessä oman ajatukseni, jonka mies puolestani toi julkisuuteen. Minähän, herra, olin se, joka olen karkottanut John Jagon Morwickin talosta ja minä sekä voin että tahdon taasen palauttaa häntä."

Hänen olennossaan oli, enemmän kuin hänen sanoissaan, jotakin, joka äkkiä levitti valoa mieleeni.

"Te olette sanoneet minulle salaisuuden", sanoin minä, "John Jago on rakastunut teihin".

"Hurjasti rakastunut minuun?" keskeytti Naomi ja alkoi kuiskailla. Käveltyämme muutaman kerran edestakaisin hiekka-käytävällä, puhkesi hän äkkiä sanoihin, ikään-kuin hän olisi ollut haltioissaan. Hän laski polvilleen; hän suuteli vaatteitani, jalkojani; hän nyyhki ja rukoili rakkauttani. Ollakseni vaimo, herra, minulta ei puutu rohkeutta. Ei kukaan mies ole koskaan ennen muistaakseni pelottanut minua. Mutta John Jago pelotti minua, sen minä myönnän; voi kuin hän säikähytti minua? Minä olin sydän kourassa ja polveni vapisivat. Minä olin ääneti ja pyysin hänen nousemaan ylös ja menemään matkoihinsa. Ei; tuossa hän yhä oli polvillaan ja piti kiinni hameestani. Sanat virtana vuotivat hänen suustaan; enpä tiedä sen parempaa vertausta kuin että sanat tulvasivat kuten vesi pumpusta, hänen autuutensa ja elämänsä, hänen toiveensa taivaassa ja maan päällä ja Jumala tiesi mitä kaikkia riippui minun yhdestä ainoasta sanasta, sanoi hän. Minä rohkaisin itseni, muistuttaen häntä, että olin luvannut ruveta Ambrosen vaimoksi. 'Minusta teidän pitäisi hävetä tunnustaessanne olevanne niin halpamielinen, että tahdotte rakastaa minua, vaikka tiedätte, että olen luvannut rakastaa toista!' Näin puhuttuani alkoi hän laulaa toista nuottia: hän alkoi häväistä Ambrosea.

"_Tämäpä_ teki minun kovaksi ja jäykäksi. Minä tempasin hameen hänen kädestään ja huudahdin: 'Minä vihaan teitä! vaikka en olisikaan kihloissa Ambrosen kanssa, en kuitenkaan rupeaisi vaimoksenne: en, vaikkapa koko mailmassa ei olisi ketään muuta miestä, joka minua kosisi. Minä vihaan teitä, herra Jago! Minä vihaan teitä!' Hän hypähti ylös ja alkoi taasen puhua tyynesti. 'Te olette kyllin puhuneet', vastasi hän minulle. 'Te olette musertaneet elämäni. Minulla ei nyt enää ole mitään toiveita tulevaisuuden suhteen. Minä ylpeilin taloista, neiti, ja työstäni; minä en piitannut orpanainne vihasta minua kohtaan; minä palvelin uskollisesti herra Meadowcroft'ia; kaikki teidän tähtenne, Naomi Colebrook -- kaikki teidän tähtenne! Nyt on kaikki lopussa ja myöskin elämäni talossa on päättynyt. Minä en koskaan enää vaivaa teitä. Minä menen matkoihini, kuten kipiät eläimet, jotka piileilevät johonkin nurkkaan ja kuolevat. Tehkää minulle viimeinen palvelus! Älkää saattako minua naapuriston naurettavaksi. Sitä minä en voi kärsiä! Minä tulen hulluksi paljaasta tuosta ajatuksesta. Luvatkaa minulle, ett'ette koskaan puhu kellenkään ihmiselle, mitä minä olen sanonut teille tänä iltana -- luvatkaa sitä pyhästi miehelle, jonka elämän olette musertaneet!' Minä tein, kuten hän pyysi: kyynel-silmin minä lupasin hänelle. Niin on asianlaita. Sanottuani hänelle, että vihasin häntä, itkin hänen onnettomuuttansa. Herra Jumala, kuinka me naiset olemme mielettömiä! Mikähän siihen lienee syynä, että me aina olemme valmiit säälimään miehiä? Hän ojensi kätensä minulle ja sanoi: 'Hyvästi ijäksi päiviksi!' -- ja minä säälin häntä. Minä sanoin: 'Minä otan kätenne, jos te vuorostanne annatte minulle lupauksen. Minä pyydän teitä, ett'ette luovu talosta. Kuinka enoni tulee toimeen, jos te lähdette täältä pois? Jääkää tänne ja olkaa ystäväni, unohtakaa ja antakaa anteeksi, herra John'. Hän lupasi minulle (hän ei voi minulta kieltää mitään); ja hän vielä uudisti lupauksensa, kun tapasin hänet seuraavana aamuna. Minä en tahdo tehdä hänelle vääryyttä, vaikka vihaan häntä! Minä luulen, että hän totisesti aikoi pitää sanansa, niin kauan kuin minä katselin häntä. Vasta kun hän tuli itsekseen, kiusasi perkele häntä syömään sanansa ja luopumaan talosta. Minä olen kasvatettu uskomaan perkeleen olevan olemassa, herra Lefrank; ja siitäpä selviää kaikki, kuten minä huomaan. Antakaa minun saada selville, mihin Jago on joutunut ja hän on palaava, sen minä takaan, ja on vapauttava Ambrosea siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hänen halpamielinen veljensä on tehnyt hänet. Tässä on kynä ja paperia ja läkkiä. Kuuluttakaa hänen perään, rakas Lefrank; ja tehkää se pian, minä pyydän minun tähteni!"

Minä annoin Naomin jatkaa puhettaan, kunnes hän lopetti, enkä yrittänytkään kumota hänen päätöksiään. Kun olin saanut kynän käteeni, aloin minä kirjotella kuulutusta yhtä mielelläni, kuin minäkin uskoin John Jagon olevan hengissä.

Minä olisin kelle toiselle hyvänsä suoraan tunnustanut, että minun vakuutukseni yhä oli sama kuin ennenkin. Joll'ei mikään riita kalkki-uunin tykönä olisi ollut, olisin minä käsitykseni mukaan ollut valmis uskomaan, jotta John Jagon katoomiseen oli syynä tuo hirveä isku, jonka Naomi kiellollaan oli antanut hänelle. Sama naurun-alaiseksi joutumisen pelko, joka oli saattanut hänet väittämään, ettei hän huolinut Naomista, kun hän ja Silas olivat kiistelleet minun makuuhuoneeni ikkunan alla, voi myöskin saattaa hänet salassa ja äkkiä väistymään surkean tappion tantereelta. Mutta kalkki-uunin luona tapahtuneiden seikkojen perästä en minä voinut uskoa Jagon vielä elävän, sillä silloinhan olisi minun pitänyt uskoa Ambrose Meadowcroft'in kertomuksen todeksi.

Minä en alusta alkain ottanut uskoakseni tuota kertomusta; ja minä yhä olin samaa mieltä. Jos minun olisi tullut päättää, kumpiko oli todenmukaisempi, Ambrosenko puolustuksekseen tekemä kertomus, vai Silas'en tekemä tunnustus, niin minun olisi täytynyt, jos kohta vastahakoisestikin myöntää, että mielestäni tunnustus oli toden-mukaisempi.

Voinkohan minä sanoa tuota Naomille? Mieluummin kuin sen olisin sanonut, olisin kirjottanut viisikymmentä kuulutusta John Jagon perään; ja te olisitte tehneet sen saman, jos olisitte olleet yhtä mieltynyt häneen kuin minä.

Minä kirjotin tähän tapaan kuulutuksen, joka oli painettava "Morwickin Sanansaattajaan":

Murha. -- Kaikki sanomien toimittajat Yhdysvalloissa kehoitetaan julkisesti ilmoittamaan, että Ambrose Meadowcroft ja Silas Meadowcroft ovat haastetut oikeuteen, syytettyinä John Jagon murhasta, jota nyt kaivataan sekä talossa että seudussa. Jokainen, joka voi antaa jonkulaista tietoa, missä mainittu Jago oleskelee, voi heti tätä ilmoittamalla pelastaa kahden syyttömän miehen hengen. Jago on noin viisi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hän on laihan-kalpea; hänellä on tummat, kiiltävät ja levottomat silmät; musta, paksu parta ja viikset peittävät hänen kasvojensa ala-osaa. Miehen koko katsannossa on jotakin levotonta ja arkaa.

Minä kirjotin lisäksi päivän ja paikan. Vielä samana iltana ratsasti eräs palvelija Narrabeehen toimittamaan, että kuulutus tuli sanomalehden ensi numeroon.