Chapter 3

Naomi tarttui käsivarteeni.

"Tulkaa rukoukseen", sanoi hän. "Ambrose on siellä ja minä kyllä löydän sopivan tilaisuuden puhuakseni hänen kanssa".

Ei Ambrose, eikä Silaskaan ollut ruoka-salissa, kun tulimme sinne. Herra Meadowcroft'in turhaan odotettua kymmenen minuutia, käski hän tytärtään lukemaan rukouksia. Neiti Meadowcroft luki loukatun naisen äänellä, joka väkirynnäköllä valloittaa arvo-istuimen ja vaatii oikeuksiansa. Aamiainen seurasi, ja veljekset yhä olivat poissa. Neiti Meadowcroft katsoi isäänsä ja sanoi:

"Yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä minä sanoin teille, isäni?"

Naomi tuli kohta vasta-myrkyllä:

"Pojat kaiketi ovat viipyneet työssänsä, enoni". Hän kääntyi sitte minun puoleeni. "Tehän haluatte katsella taloa, herra Lefrank. Tulkaa auttamaan minua poikien etsimisessä".

Enemmän kuin tunnin aikaa kävelimme talon toisesta osasta toiseen löytämättä kaivatuita. Vihdoin tapasimme heidät erään suuren metsän reunalla, jossa istuivat kaatuneen puun päällä, haastellen keskenänsä.

Silas nousi ylös meidän lähestyessä ja meni metsään, lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi. Hänen noustessaan ylös näin hänen veljensä kuiskasevan hänelle jotakin korvaan; ja minä kuulin hänen vastaavan.

"Ambrose, merkitseekö tuo, että teillä on joku salaisuus?" kysyi Naomi ja läheni hymyillen rakastajaansa. "Oletko käskenyt Silas'en olla vaiti?"

Ambrose potkasi ynseästi irtanaisia kiviä, jotka makasivat hänen jalkainsa ympärillä. Kummastellen minä tein sen muistutuksen, ettei hänellä ollut lempi-sauvaansa kädessä ja ettei se liioin ollut hänen vieressään.

"Ne ovat minun ja Silas'en keskinäisiä asioita", vastasi hän Naomille, vaikkapa ei juuri tarinollisesti. "Meillä on kyllä salaisuus, jos välttämättä tahdot sen tietää".

Naomi jatkoi kysymyksiään, kuten vaimon sopii, huolimatta siitä, mitä vihastunut mies piti hänen kysymyksistään.

"Minkätähden ette kumpikaan tulleet aamu-rukoukseen ja eineelle?" kysäsi hän sitten.

"Meillä oli liian paljo tekemistä", vastasi Ambrose vihaisesti, "ja paitse sitä olimme liian kaukana kotoa".

"Hyvin kummallista", sanoi Naomi. "Semmoista ei ole koskaan ennen tapahtunut, sitten kun minä tulin taloon".

"Kuta kauemmin eletään, sitä enemmän opitaan. Nythän tuo kuitenkin on tapahtunut".

Se ääni, jolla hän lausui nämä sanat, olisi kehoittanut jokaista miestä jättämään hänet rauhaan. Mutta sellaiset välilliset varoitukset ovat joutavat, kun ne tarkoittavat naisia. Kun naisella vielä on mielessään jotakin, lausuu hän sen.

"Oletteko nähneet John Jagoa tänään aamulla?"

Ambrose oli pahalla tuulella ja hän suuttui silmittömäksi -- mahdotoin oli sanoa minkä vuoksi.

"Kuinka moneen kysymykseen minun vielä pitää vastata?" puhkesi hän kiivaasti puhumaan. "Oletko sinä pappi, joka luettelet minua katekismuksessa? Minä en ole nähnyt Jagoa ja minulla on omat työni tehtävät. Oletko tyytyväinen nyt?"

Hän kääntyi pois kiroillen ja seurasi veljeänsä metsään. Naomin kauniit silmät katsoivat minuun, tulistuneena vihasta.

"Mitähän hän ajattelee, herra Lefrank, joka tuolla tavoin puhuttelee minua! Kuinka raaka ihminen! Kuinka hän uskaltaa niin käyttää itsensä?" Tässä vaikeni hän, muuttaen äkkiä äänensä ja kasvonsa. "Tuommoista ei ole koskaan ennen tapahtunut, herra. Onko jotaki tullut epäjärjestykseen? Minä en voisi mitenkään tuntea Ambrosea, niin muuttunut on hän. Sanokaa, mitä te arvelette?"

Minä koetin vielä esittää asian paraimmassa valossa. "Jokin seikka on saattanut hänet raivoon", sanoin minä. "Vähäpätöisinkin asia voi joskus saattaa miehen raivoon, neiti Colebrook. Minä puhun kuten mies ja tiedän sen. Suokaa hänelle aikaa ja hän on tuleva pyytämään anteeksi ja kaikki on taasen hyvä".

Minulle ei onnistunut ollenkaan puheellani rauhoittaa kaunista sukulaistani. Me palasimme kotia. Päivällis-tunti tuli ja veljekset saapuivat. Isä puhui heidän kanssa poissa-olosta aamu-rukouksesta ja puhutteli heitä mielestäni liiallisella ankaruudella. Pojat puolestaan närkästyivät muistutuksista ja lähtivät pois huoneesta. Tyytyväisyyden imelä hymyily lepäsi neiti Meadowcroft'in ohuilla huulilla. Hän katsoi isäänsä; sen perästä hän alakuloisesti kohotti silmiään kattoon päin ja sanoi:

"Me voimme ainoastaan rukoilla niiden puolesta, isäni".

Naomi katosi päivällisen jälkeen. Kun jälleen tapasin hänet, oli hänellä muutamia uutisia kerrottavina minulle.

"Minä olen puhunut Ambrosen kanssa", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt minulta anteeksi. Me olemme sopineet asiasta, herra Lefrank. Mutta ... mutta..."

"Mutta -- mitä neiti Naomi?"

"Hän ei ole näköisensä, herra. Hän ei tahdo myöntää sitä; vaan minä en sille voi mitään, minä luulen hänen salaavan jotakin minulta".

Päivä kului; ilta tuli. Minä taasen rupesin lukemaan franskalaista novelliani. Mutta ei itse Dumaskaan voinut kääntää huomiotani puoleensa. Minä en voi sanoa, mitä muuta minä ajattelin. Minä en voi selittää, minkätähden olin pahalla tuulella. Minä halusin takasin Englantiin; minä suutuin ilman syyttä Morwickin taloon.

Kello löi yhdeksän; me kokoonnuimme taasen kaikki illallispöytään paitsi John Jago. Häntä odotettiin kotia siihen aikaan ja me viivyimme hänen vuoksi neljänneksen tuntia herra Meadowcroft'in omasta kehoituksesta. Mutta John Jagoa ei näkynyt.

Yö tuli ja kaivattu ei palannut. Neiti Meadowcroft tarjoutui itse istumaan ja odottamaan häntä. Naomi vilkutti silmiänsä hänelle, hiukan pahan-ilkisesti, sen minun täytyy myöntää, kun molemmat naiset sanoivat toisilleen hyvää yötä. Minä nousin ylös huoneeseni, vaan en nytkään voinut nukkua. Auringon noustessa kävin taasen uloshengittämään aamu-ilmaa.

Portailla tapasin neiti Meadowcroft'in, joka silloin oli menossa huoneisinsa. Ei ainoa kutrikaan hänen karkeista, harmaista hiuksistaan ollut epä-järjestyksessä; ei mikään tuossa naisessa osoittanut, että hän oli valvonut koko yön.

"Eikö herra Jago ole palannut?" kysyin minä.

Neiti Meadowcroft puisti hiljaa päätään ja loi minuun synkän katseen.

"Me olemme Jumalan hallussa, herra Lefrank. Herra Jagoa on varmaan pidätetty Narrabeessa yötä".

Ateriat seurasivat jokapäiväisessä, muuttumattomassa järjestyksessänsä. Aamiainen tuli, päivällinen samoin, eikä John Jagon hahmua näkynyt Morwick'in talon ovissa. Herra Meadowcroft ja hänen tyttärensä tuumailivat keskenänsä ja päättivät lähettää väkeä hakemaan kaivattua. Eräs uskollisimmista työmiehistä lähetettiin Narrabeehen kuulustelemaan.

Hän palasi myöhään illalla, tuoden kummallisia uutisia. Hän oli käynyt kaikissa ravintoloissa ja liikepaikoissa Narrabeessa; hän oli kuulustellut lukemattomia kertoja kaikilla suunnilla ja tahoilla, aina vaan samalla menestyksellä; ei kukaan ollut nähnyt John Jagoa. Kaikki vakuuttivat, että John Jago ei ollut käynyt kaupungissa.

Me katselimme kaikki toisiimme, paitsi molemmat veljekset, jotka istuivat yhdessä eräässä huoneen pimeässä loukossa. Johto-päätös näkyi olevan välttämätön. John Jago oli kadonnut.

KUUDES LUKU.

Kalkki-uuni.

Herra Meadowcroft alkoi ensin puhua.

"Jonkun pitää hankkia selko Johnista", sanoi hän.

"Ilman silmänräpäyksenkään viivytystä", lisäsi tytär.

Ambrose astui äkkiä esiin pimeästä loukosta.

"Minä lähden etsimään", sanoi hän.

Silas seurasi häntä.

"Minä lähden kanssasi", sanoi hän.

Herra Meadowcroft väliytyi isällisellä vallallansa.

"Toinen teistä on kylliksi, ainaki tätä nykyä. Mene sinä Ambrose. Sinun veljeäsi ehkä tarvitaan sitten. Jos joku onnettomuus on tapahtunut -- josta Jumala varjelkoon! -- tulee meidän hakea usealla suunnalla. -- Silas, sinä jäät taloon siksi".

Molemmat veljekset menivät pois -- Ambrose hankkiakseen lähtöänsä, Silas satuloijakseen jonkun hevosista hänelle. Naomi hiipi ulos heidän perässä. Minä olin nyt yksin herra Meadowcroftin ja hänen tyttärensä kanssa, joita kumpiakin suru ahdisti ja he kokivat peitellä tätä suruansa hurskaan nöyryyden varjolla -- eikä minun tarvinne lisätä, että minäkin lähdin pois huoneesta, niin pian kuin kohteliaisuus sen salli. Kun minä kävin alas portaita mennäkseni huoneeseni, huomasin Naomin, joka istui puoleksi kätkettynä eräässä piilopaikassa, jonka muodosti eräs vanhanaikuinen ikkuna-istuin ala-kerrassa. Pieni, kaunis ystäväni oli surullinen ja alakuloinen. Hän piti esiliinan kasvojensa edessä ja itki katkerasti. Ambrose ei ollut sanonut hyvästi tavallisella hellyydellä. Hän oli enemmän kuin milloinkaan ennen vakuutettu siitä, että "Ambrose salasi jotaki häneltä". Me odotimme kaikki levottomasti seuraavan päivän. Tämä teki salaisuuden vielä kummallisemmaksi.

Sen hevosen, jolla Ambrose oli kulkenut Narrabeehen, toi taloon takaisin muuan tallirenki eräästä hotellista. Hän jätti kirjeen Ambroselta, joka pani meidät hämille. Kun Ambrose tarkemmin oli kuulustellut, oli hän saanut selville, että kaivattu ei koskaan ollut käynyt Narrabeehen lähellä. Ainoat tiedot, jotka saatiin hänen olopaikastaan, perustuivat hyvin horjuvaan ja epäluotettavaan ilmoitukseen. Kerrottiin, että John Jagon näköinen henkilö oli edellisenä päivänä nähty rautatie-vaunuissa, jotka olivat matkalla New-Yorkiin. Tämän vaillinaisen tiedon johdosta oli Ambrose päättänyt saada varmuutta asian totuudesta ulottamalla tiedustuksiaan New-Yorkiin saakka.

Tämä tavaton hanke herätti minussa epäluuloa, että jotakin väärää tosiaan oli tehty. Minä pidin kuitenkin epäilykseni itseäni varten, vaan tästä hetkestä minä varoin John Jagon katoomisen matkaan saattavan hyvin ikäviä seurauksia.

Nämä seuraukset tulivat samana päivänä itsestään.

Kyllin aikaa oli nyt kulunut, jotta tapaukset talossa olivat ehtineet levitä seudussa. Naapurit, jotka jo ennestään tunsivat miesten keskinäisiä riitoja, olivat nyt arvatenkin läsnäolevaisten työmiesten kautta saaneet tietää siitä ikävästä tapauksesta, joka oli tapahtunut sänkykamarini ikkunan alla. Yleinen mielipide Amerikassa lausuu ajatuksensa ilman vähintäkään arvelutta tahi huolimatta seurauksista. Yleinen mielipide julisti myöskin tässä tilaisuudessa, että kaivattu oli joutunut jonkun ilkityön uhriksi ja katsoi toisen tahi molemmat veljekset Meadowcroft edesvastauksen-alaisiksi hänen katoomisesta. Myöhemmin päivällä vahvistui yleisö tässä ajatuksessaan asian ikävästä luonteesta erään kummallisen ilmi-saaton kautta. Kerrottiin, että eräs metodisti-saarnaaja, joka äskettäin oli tullut Morwick'iin ja joka seudussa pidettiin suuressa arvossa, oli nähnyt unta, että John Jago oli murhattu ja että hänen luunsa pidettiin kätkettynä Morwick'in talossa.

Asiain nykyisessä hirveässä tilassa osoitti herra Meadowcroft vanhempi sellaista terävyyttä ja toimeliaisuutta, jota en olisi odottanut.

"Pojilla on vikansa", sanoi hän, "vieläpä suuret vikansa; ei kukaan tunne niitä paremmin kuin minä. Minun poikani ovat käyttäneet itsensä pahasti ja kiittämättömästi John Jagoa kohtaan; minä en tahdo sitä kieltää. Vaan Ambrose ja Silas eivät ole murhamiehiä. Pitäkää tutkintoja; minä pyydän sitä; vieläpä minä vaadin sitä, koska on semmoisia puhuttu, jotta oikeus tapahtuisi perheelleni ja nimelleni!"

Naapurit ottivat hänen sanoistaan kiinni. Amerikan kansan Morwickilainen osasto järjestyi kohta. Itsevaltainen kansa kokoontui, puheita pidettiin, kelvollisia henkilöitä valittiin edustamaan yhteistä hyvää ja seuraavana päivänä alkoivat tiedustelemiset. Nämä omituiset ihmiset suorittivat koko toimen, joka lain kannalta oli naurettavan luonnoton, niin vakaisella ja ankaralla oikeudentunnolla, juuri kuin korkein oikeus maassa olisi sen vahvistanut.

Naomi oli tässä onnettomuudessa, johon perhe oli joutunut, yhtä nerokas kuin hänen enonsa. Tytön rohkeus paisui yhä, kuta enemmän se oli tarpeen. Hän oli ainoastaan levoton Ambrosen suhteen.

"Hänen pitäisi olla täällä", sanoi Naomi minulle. "Halpa-mieliset ihmiset näissä seuduin ovat kyllin pahoja väittääkseen, että hänen poissa-olonsa on tunnustus hänen rikollisuudestansa".

Hänellä oli oikein. Kansan nykyisessä mieli-alassa oli Ambrosen poissa-olo itsessään epäluulon-alainen tosi-asia.

"Lähettäisimme sähkösanoman New-Yorkiin", sanoin minä, "kunhan vaan tietäisimme, missä sähkösanoma mahdollisesti tapaisi hänet".

"Minä tiedän, missä ravintolassa Meadowcroft'in perheellä on tapana asua New-Yorkissa", keskeytti Naomi. "Minä lähetettiin isäni kuoleman jälkeen sinne odottamaan, kunnes neiti Meadowcroft toi minut Morwick'iin".

Me päätimme lähettää sähkösanoma ravintolaan. Minä kirjoitin sähkösanoman ja Naomi seisoi ja katsoi hartiaini yli, kun äkki-arvaamatta vieras ääni kuului takanamme.

"Vai niin, onko tuo hänen adressinsa?" kuului ääni. "Sitä me juuri tahdoimme tietää".

Puhuja oli tuntematon minulle; vaan Naomi tunsi hänen olevan erään naapureista.

"Minkätähden tahdotte tietää hänen adressinsa?" kysyi Naomi terävästi.

"Minä luulen löytäneemme John Jagon kuolevaiset jäännökset, neiti", vastasi mies. "Me olemme jo vanginneet Silas'en ja tahdomme myöskin vaatia Ambrosea käsiimme, ne ovat epäluulon-alaisia murhasta".

"Se on häpeällinen vale!" sanoi Naomi vihoissaan -- "ilkeä vale!"

Mies kääntyi minuun.

"Viekää hänet lähimäiseen huoneesen, herra", sanoi hän, "ja antakaa hänen hiukan miettiä".

Me menimme molemmat viereiseen huoneesen.

Siellä näimme ankaran ja jäykän neiti Meadowcroft'in istuvan nurkassa isänsä vieressä, jonka kättä hän piti, ja itkevän. Vastapäätä niitä huomasimme Silas Meadowcroft'in, joka istui kyyristyneenä ikkunalaudalla ja harhailevilla silmäyksillään sekä voimattomasti alasriippuvilla käsillään selvästi ilmoitti olevansa peljästynyt mies. Muutamat niistä, jotka olivat puuhailleet hänen etsimisessä, istuivat hänen läheisyydessä ja pitivät häntä silmällä. Useimmat läsnäolevista vieraista seisoivat kokoontuneina pöydän ympärillä keskellä huonetta: Ne vetäytyivät syrjäpuoleen, kun minä Naomin kanssa lähestyin ja antoivat meille siten tilaisuuden katsella jonkun osan pöydällä olevista esineistä.

Pää-esine kokoelmassa oli pieni kasa hiiltyneitä luita. Niiden ympärillä oli puukko, kaksi metalli-nappia ja sauva, joka osaksi oli palanut. Työmiehet olivat tunteneet tämän puukon olevan sen, jota John Jagolla oli tapana kantaa vyössään -- saman puukon, jolla hän oli haavottanut Silas Meadowcroft'ia käteen. Naomi itse selitti nappien olevan samaa mallia, kuin Ambrose ennen oli hänelle näyttänyt olevan John Jagon takissa. Mitä sauvaan tuli, minä helposti tunsin sauvan taiteellisesti leikeltyä nuppia. Tämä oli sama raskas pyökki-sauva, jonka minä olin temmannut Silas'en kädestä ja jättänyt Ambroselle, kun hän vaati sen omaisuutenaan. Kun minä kuulustelin, sanottiin, että luut, puukko, napit ja sauva olivat kaikki tyynni löydetyt eräässä kalkki-uunissa, jota silloin käytettiin talossa.

"Onko tuo suuri-arvoista?" kuiskasi Naomi minulle käydessämme pöydän luota.

Olisi ollut hirveätä pettää häntä.

"On kyllä", kuiskasin minä vastaukseksi, "tuo on suuri-arvoista".

Tutkimuskomitea menetteli suurimmalla säännöllisyydellä. Oikeus haastatti asianomaisia oikeuteen. Silas vietiin samana iltana vankeuteen ja eräs virkamies lähetettiin New-Yorkiin panemaan Ambrosea rautoihin.

Minä puolestani koetin hyödyttää, minkä voin. Herra Meadowcroft'in ja hänen tyttärensä suostumuksella lähdin minä Narrabeehen ja hankin siellä paraan asian-ajajan kuin oli kaupungissa. Kun tämä oli tehty, ei ollut muuta tehtävissä, kuin odottaa uutisia Ambroselta ja rauhantuomarin edessä tapahtuvaa tutkintoa. En huoli kertoa talon voivotuksista näinä odotuksen päivinä: näiden kertomisesta ei nyt olisi mitään hyvää. Sanon vaan, että Naomin käytös vahvisti minua vakuutuksessani, että hänellä oli jalo luonne. Minä en tiennyt omista tunteistani siihen aikaan, vaan melkein luulen, että silloin rupesin kadehtimaan Ambrosea hänen vaimonsa vuoksi.

Sähkösanoma toi meille ensimäiset tiedot Ambrosesta. Hän oli vangittu ravintolassa ja oli matkalla Morwick'iin. Seuraavana päivänä saapui hän ja seurasi veljeänsä vankilaan. Veljekset suljettiin eri koppiin ja kaikki keskustelu heidän välillä kiellettiin.

Kaksi päivää myöhemmin pidettiin valmistava tutkinto. Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettiin oikeudessa John Jagon tahallisesta murhaamisesta. Minä käskettiin muiden muassa vieraaksi mieheksi; Naomin omasta pyynnöstä vein tyttö-raukan oikeuteen ja istuin hänen vieressä asiaa tutkittaessa. Isäntä oli myöskin sairastuolissansa saapuvilla tyttärineen.

Sellainen oli seuraus matkastani meren yli, jonka kautta tahdoin etsiä lepoa ja rauhaa ja niin toteutti sallimus ensimäiset äkki-pikaiset arveluni yksi-toikkoisesta elämästä, jota tulisin viettämään Morwick'in talossa!

SEITSEMÄS LUKU.

Oikeudessa.

Käydessämme niiden tuolien luokse, jotka oikeudessa olivat meitä varten asetetut, kävimme sen korko-paikan ohitse, jossa vangit seisoivat. Silas ei ottanut vaaria meistä laisinkaan. Ambrose viittasi meille ystävällisesti ja laski sitten kätensä aidakkeelle edessänsä. Naomi oli kyllin pitkä voidakseen, käydessään varpailla ulottua hänen käteensä sivumennen. Ottaen Ambrosea käteen kuiskasi Naomi: "Minä tiedän teidän olevan syytöin", ja loi häneen rohkaisevan ystävällisen katseen, seuratessaan minua paikallensa. Ambrose malttoi mielensä. Minä ehkä olin väärässä, vaan pidin tämän huonona merkkinä.

Itse asia osotti suuressa määrin epäluulonalaisten miesten syyllisyyttä, ainaki siinä muodossa, kuin se esitettiin oikeudessa.

Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettiin John Jagon murhasta (joko sauvalla tahi jollakin muulla aseella) ja ruumiin tahallisesta hävittämisestä siten, että se oli heitetty kalkki-uuniin. Tämän viimeisen väitteen todistukseksi otettiin puukko esille, jota vainaja tavallisesti kantoi vyöllään ja metalli-napit, jotka kuuluivat hänen takkiinsa. Sanottiin, että nämä häviämättömät aineet ja muutamat suuremmat luut yksinänsä olivat ainoat, joihin palava kalkki ei ollut voinut vaikuttaa. Kun päällekantaja tämän väitteensä todistukseksi oli antanut esille lääkärin todistuksen, joka selitti luiden olevan ihmisen luita ja lavealta kerrottuaan jäännösten löydöstä uunissa, rupesi hän näyttämään, että veljekset olivat murhanneet John Jagon ja heittäneet hänen kalkki-uuniin, jott'ei heidän rikoksensa tulisi ilmi.

Todistaja toisensa perästä todisti, kuinka Ambrose ja Silas olivat vihanneet vainajata. Heidän tavalliset uhkauksensa häntä vastaan, heidän kiivaat riidat hänen kanssansa, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota seudussa ja jotka ainaki yhdessä tilaisuudessa olivat päättyneet lyönnillä; tuo ikävä tapaus ikkunani alla ja se seikka että Ambrose juuri samana aamuna, jolloin tuo onneton riita tapahtui, oli saanut juuri sen sauvan takaisin, joka oli löydetty vainajan jäännösten joukossa, -- kaikki nämä tosi-asiat ja tapaukset ja koko joukko muita vähäpätöisempiä seikkoja vahvistivat kauhealla tavalla päällekantajan tekemää johtopäätöstä.

Minä silmäilin veljeksiä, aina sen mukaan kuin toteen-näytäntö yhä enemmän osotti heidän syyllisyyttänsä. Ulkonaisesti Ambrose toki vielä malttoi mielensä, mutta Silas'en laita oli ihan toinen. Pelkurimainen kauhu oli kuvattuna hänen kalpeissa kasvoissaan; hänen suurissa, vankoissa käsissään, jotka vavahdellen pitivät kiinni aidakkeesta, jonka vieressä hän seisoi; hänen tuijottavissa silmissään, jotka pelolla olivat kiinnitettyinä kuhunkin esiin astuvaan todistajaan. Yleinen mielipide tuomitsi hänen kohta. Siinä hän seisoi yleisessä mielipiteessä ja tuomittuna syylliseksi.

Ainoa seikka, josta veljesten puolustaja tutkinnossa piti kiinni, oli nuo hiiltyneet luut.

Kun lääketieteelliset todistajat tarkemmin kyseltiin tässä seikassa, myönsivät kyllä, että heidän tutkintonsa oli pintapuolinen ja että oli aivan mahdollista, jotta luut vielä näkyisivät olevan eläimen eikä ihmisen jäännöksiä. Oikeuden puheenjohtaja päätti tästä syystä, että uusi tutkimus oli pidettävä ja että useampia lääkäreitä kutsuttaisiin saapuville.

Tähän päättyivät valmistavat tutkinnot. Vangit kolme päivää vielä pidettäisiin kahleissa.

Silas oli tutkinnon lopussa jo niin alakuloinen ja murheellinen, että täytyi kutsua pari miestä tukemaan häntä, kun hän kävi pois oikeuden istunto-huoneesta. Ambrose kumartui aidakkeen yli puhutellaksensa Naomia, ennenkuin hän seurasi vanginvartijaa ulos huoneesta.

"Odota", kuiskasi hän luottavaisesti, "kunnes saavat kuulla, mitä minulla on sanomista".

Naomi suihkasi hänelle ystävällisesti suuta ja kääntyi minuun, kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Minkä tähden eivät kohta kuuntele, mitä hänellä on sanomista?" kysyi Naomi. "Jokainenhan voi nähdä Ambrosen olevan syyttömän. Hirveä synti on, herra, lähettää häntä takaisin vankeuteen. Eikö niin teidänkin mielestänne?"

Jos minä olisin tunnustanut, mitä minä ajattelin, niin olisin sanonut, että Ambrose minun mielestäni ei ole osottanut mitään, paitsi että hän erinomaisessa määrässä voipi malttaa mielensä. Mutta mahdotointa oli tunnustaa tätä pienelle ystävättärelleni. Minä luovutin hänen ajatuksensa pois tuosta kysymyksestä lemmityn syyttömyydestä, ehdotellessani että hankkisimme itsellemme tuota turhaa lupaa saada käydä seuraavana päivänä hänen luonaan vankilassa. Naomi pyyhki kyyneleitänsä ja puristi kiitollisuudella keveästi kättäni.

"Kuinka hyvä olette!" lausui puhelias amerikalainen tyttö. "Kun teidän vuoronne tulee naida, herra, ei suinkaan se nainen kadu, joka rupee vaimoksenne".

Herra Meadowcroft oli yhä vaan sanaakaan hiiskumatta palatessamme taloon, käyden sairastuolin kummallaki puolella. Uskaliaisuus, joka hänessä vielä oli ollut jäljellä, näkyi kadonneen oikeudentutkintojen kestäessä. Hänen tyttärensä taipui Naomin vuoksi armollisesti lausumaan mielipiteitänsä meille viittaamalla pyhään raamattuun. Jos ne jotakin sisälsivät, niin niiden tarkotus oli kaiketi lausua sitä, että hän edeltäpäin oli aavistanut kaikki, mitä oli tapahtunut ja hänen mielestään ainoa surullinen seikka oli se, että John Jago ei ollut valmis kuolemaan.

Minä sain luvan käydä vankilassa seuraavana aamuna.

Me huomasimme Ambrosen vielä varmaan luottavan tutkinnon päättyvän sekä veljen että omaksi edukseen. Hän näkyi melkein olevan yhtä harras kertomaan, kuin Naomi kuulemaan todellisen kertomuksen tapahtumista kalkki-uunin luona. Vankilan virkamiehet, jotka luonnollisesti olivat tällä haavaa saapuvilla, muistuttivat häntä, että kaikki, mitä hän sanoi, saattaisi tulla kirjoitetuksi ja kerrotuksi oikeudessa.

"Kirjoittakaa vaan, hyvät herrat, ja olkaa tervetulleet!" vastasi Ambrose. "Minulla ei ole mitään pelättävää: minä puhun ainoastaan totta".

Näin puhuen kääntyi hän Naomiin ja alkoi kertomuksensa melkein näillä sanoilla:

"Minä voin yhtähyvin keventää omaatuntoani kohta, tyttöseni. Kun herra Lefrank aamulla oli eronnut meistä, kysyin Silas'elta, miten hän oli saanut sauvani käsiinsä. Silas kertoi, miten se oli tapahtunut ja mainitsi myöskin ne sanat, joita oli vaihdettu hänen ja John Jagon välillä herra Lefrank'in ikkunan alla. Minä olin raivossani ja mustasukkainen; ja minä tunnustan suoraan, Naomi, että minä ajattelin mitä pahinta sinusta ja Johnista".

Tässä Naomi keskeytti häntä.

"Senkötähden sinä niin puhuit minulle, kuin teit, tavatessamme toisiamme metsässä?" kysäsi Naomi.

"Niin".

"Ja senkötähden sinä jätit minun ilman lähtö-muiskutta, kun lähdit Narrabeehen?"

"Niin".

"Pyydä minulta anteeksi tästä, ennenkuin pitkität puhettasi".

"Anna minulle anteeksi!"

"Sano häpeeväsi".

"Minä häpeen", vastasi Ambrose katuvaisesti.

"Nyt voit pitkittää", sanoi Naomi. "Nyt olen tytyväinen".

Ambrose jatkoi: