Chapter 2

"Aivan niin", sanoi hän. "Mutta, voi, te tuomitsette liian leppeästi, kun sanotte, että miehet täällä eivät tiedä, saattaapa olla, että me olemme väärässä. En voi moittia John Jagoa muuten, kuin että hänen käytöksensä on niin kummallinen. Kerrotaan hänen kantavan tuota takkuista tukkaa silmissään -- en voi kärsiä että miehellä on tukka silmissä -- erään lupauksen vuoksi, jonka hän teki, kun häneltä kuoli vaimo. Eikö teidän mielestänne, herra Lefrank, mies ole hiukan höperö, kun hän ilmoittaa suruansa vaimon kuolemasta lupaamalla, ettei hän koskaan keritä tukkaansa? Kuitenkin kerrotaan John Jagon tehneen tämä päätös. Ihmiset valehtelevat kyllä täältä! Olipa miten tahansa, tosi on (pojatkin sen myöntävät) että kun John tuli tänne taloon, oli hänellä paraat todistukset. Ei ole helppo olla vanhukselle mieliksi; vaan Jago häntä miellytti. Aivan niin. Herra Meadowcroft ei pidä yleensä kansalaisistani. Hän on siinä suhteessa poikiensa kaltainen -- englantilainen, englantilainen perin pohjin. Kuitenkin sai John Jago hänet taipumaan; ehkäpä senvuoksi, että John Jago hyvin tuntee asiansa. No niin, eloa ja karjaa hän kyllä ymmärtää hoitaa. Hänen tultua pehtoriksi on kaikki menestynyt paljon paremmin kuin poikien aikana. Ambrose on sen itse myöntänyt minulle. Vaan vaikea on olla pidettynä huonompana kuin muukalainen; eikö niin? John nyt antaa käskyjä. Pojat tekevät askareensa; vaan heillä ei ole mitään sanomista, kun John ja vanhus ovat yksimieliset talon asioiden suhteen. Minä olen ollut pitkäveteinen puhuessani näistä seikoista, herrani; mutta nyt tiedätte, miten kateus ja viha miesten välillä täällä syntyi ennen minun aikojani. Minun tultuani tänne, näkyy heidän keskinäinen välinsä pahenevan pahenemistaan. Tuskin kuluu päivääkään, ettei kiukkuisia sanoja vaihdeta poikien ja John'in tahi poikien ja isän välillä. Vanhuksella on se paha tapa, että hän aina pitää John'in puolta. Puhu vanhuksen kanssa tästä, kun sopiva tilaisuus ilmaantuu. Riita Silas'en ja John'in välillä joku päivä sitten on etupäässä luettava vanhuksen syyksi; niin ainakin on minun ajatukseni. En tahdo puollustella Silasta. Vaikka hän on Ambrosen veli, sanon toki sen, että oli jotenki raakamaisesti häneltä tehty, kun hän löi Johnia, joka on pienempi ja heikompi. Mutta John teki vielä pahemmasti kerran, kun hän veti esiin puukkonsa ja koetti tappaa Silas'en. Sen hän teki! Ellei Silas olisi saanut puukon käsiinsä (hänen kätensä on pahoin haavoitettu, sen voin vakuuttaa, kun itse sidoin haavan) niin olisi tämä riita, sen verran kuin minä voin ymmärtää, päättynyt murhalla".

Näin sanottuaan keskeytti Naomi puheensa, katsoi taakseen ja säpsähti äkkiä.

Minäkin tirkistin samaan suuntaan. Tumma mies seisoi jalavan siimeksessä ja katseli meitä. Minä kohta nousin käydäkseni hänen luokse. Naomi malttoi mielensä ja pidätti minua.

"Kuka olette?" kysyi Naomi ja kääntyi kiivaasti tuntematointa miestä kohden. "Mikä on asianne?"

Mies astui esiin siimeksestä kuuvaloon; hän näytti olevan John Jago.

"Minä en toivo tulevan sopimattomalla ajalla", sanoi hän ja katsoi ankarasti minuun.

"Mikä on asia?" kysyi Naomi toistamiseen.

"En tahdo häiritä teitä eikä tuota herraa", jatkoi hän. "Voisitteko tehdä minulle palvelus, jos suvaitsisitte minun kahden kesken puhua vähäisen kanssanne, kun joudatte".

Hän puhui aivan teeskennellyllä kohteliaisuudella, turhaan koettaen salata mielenliikutusta, joka hänen valtasi. Hänen kiiltävät, ruskeat silmänsä, jotka nyt kuutamolla vilkkuivat vielä enemmän, katselivat rukoilevaisesti ja kummallisella epätoivon katseella Naomin kasvoja. Hänen kätensä, joita hän piti ristissä edessänsä, värisivät alinomaa. Vaikka peräti vähän olin mieltynyt tähän mieheen, teki hän kuitenkin tällä hetkellä minuun sellaisen vaikutuksen, että säälin häntä.

"Haluatteko puhutella minua tänä iltana?" kysyi Naomi teeskentelemättömällä kummastuksella.

"Kyllä, neiti; jos niin sallitte, kun te ja herra Lefrank olette lopettaneet puheenne".

Naomi oli kahden vaiheella.

"Eiköhän sopisi odottaa huomiseksi!" sanoi hän.

"Huomenna olen talon asioissa viipyvä poissa koko päivän. Olkaa siis hyvä ja suokaa minulle tänä iltana muutama minuuti." Jago lähestyi askeleen Naomia, hänen äänensä tyrehtyi ja painui kainoon kuiskaukseen. "Minulla on tosiaan jotain sanomista teille, neiti Naomi. Tekisitte hyvin, -- perin, perin hyvin, jos sallisitte minun puhua kanssanne, ennenkuin tänä iltana käyn levolle".

Minä nousin taasen ylös jättääkseni paikkani hänelle. Vielä kerran Naomi pidätti minua.

"Ei", sanoi hän, "älkää liikkuko". Sitten kääntyi hän hyvin vastahakoisesti John Jagoon. "Jos te pidätte sen niin tärkeänä, herra John, lieneepä asian laita myöskin niin. Minä en toki voi ymmärtää, mitä _teillä_ olisi sanomista minulle, jota ei voida sana kolmannen henkilön läsnä-ollessa. Mutta ehk'ei olisi minulta kohteliaasti kieltää. Te tiedätte minulla olevan tapana vetää ylös salin kelloa joka ilta kello kymmenen. Jos tahdotte tulla minua auttamaan, on luultava, että me siellä tulemme olemaan kahden kesken. Suostutteko siihen?"

"Suokaa anteeksi, neiti, vaan ei salissa".

"Ei salissa!"

"Tai sisällä huoneissa, jos saanen olla niin rohkea ja sanoa sen".

"Mitä te tarkoitatte?" Hän kääntyi nurpeasti ja vetosi minuun. "Ymmärrättekö te hänen tarkoituksensa?"

John Jago loi minuun rukoilevan silmäyksen, jotta antaisin hänen vastata itse puolestansa.

"Antakaa anteeksi minulle, neiti Naomi", sanoi hän. "Minä luulen teidän ymmärtävän minua. Tässä talossa sekä silmät että korvat väjyvät; ja löytyy myöskin askeleita, -- en huoli sanoa kenenkä -- jotka ovat niin hiljaisia, ett'ei kukaan ihminen voi kuulla niitä."

Viimeinen viittaus ymmärrettiin nähtävästi kyllä selvään. Naomi pidätti häntä, ennenkuin hän ehti lausua enemmän.

"No, missä sitten?" kysäsi Naomi myöntäväisesti. "Onko puutarha sovelias, herra John?"

"Kyllä, kiitoksia neiti: puutarha on sopiva". Hän osotti hiekkakäytävää takanamme, johon kuu paistoi yleensä. "Tuolla", sanoi hän, "voimme me nähdä kaikki paikat ympärillämme ja olla varmat, ett'ei kukaan kuuntele puhettamme. Kello kymmenenkö?" Hän vaikeni ja kääntyi minuun. "Minä pyydän anteeksi, herra, että näin tulen ja keskeytän puhettanne. Olkaa niin hyvä ja suokaa anteeksi!"

Hänen silmänsä loivat viimeisen, surullisesti rukoilevan katseen Naomin kasvoihin. Hän kumarsi ja katosi puun siimekseen. Suljetun oven kaukainen ääni tunkesi hiljaa yön hiljaisuudessa luoksemme. John Jago oli palannut asuinhuoneisin.

Kun hän nyt ei enää voinut kuulla meitä, sanoi Naomi vakaisesti minulle:

"Älkää luulko, herra, että minä olen missään salaisessa liitossa _hänen_ kanssansa", sanoi hän. "En tiedä paremmin kuin tekään, mitä asiaa hänellä on minulle. Minua melkein haluttaa olla lupaustani pitämättä, kun kello lyöpi kymmenen. Mitä te minun sijassani tekisitte?"

"Kun olette kerran luvanneet, on mielestäni velvollisuutenne myöskin pitää sananne", vastasin minä. "Jos vähänkään olette levotonna, odotan minä teitä muualla puutarhassa, jotta voin kuulla, jos huudatte minua".

Naomi vastaanotti ehdoitustani ynseällä pään pudistuksella ja sääliväisesti hymyillen tietämättömyydelleni.

"Te olette muukalainen, herra Lefrank, muuten ette puhuisi minun kanssani tuolla tavalla. Amerikassa emme anna miesten peloittaa meitä. Amerikassa naiset hoitavat itseänsä. Olen luvannut tavata häntä, kuten sanotte; ja minun tulee pitää lupaukseni. Mutta aatelkaapas", lisäsi hän puhuen enemmän itsekseen, kuin minulle, "että John Jago on huomannut neiti Meadowcroft'in rumaa, kamalaa käytöstä tässä talossa. Useimmat miehet eivät olisi laisinkaan huomanneet sitä".

Minä hämmästyin suuresti. Alakuloinen ja ankara neiti Meadowcroft kuuntelisi ja vakoilisi! Mitähän nyt tulisi tapahtumaan Morwickin talossa?

"Tarkoittiko viittaus valppaista silmistä ja korvista sekä äänettömistä askeleista tosiaankin herra Meadowcroft'in tytärtä?" kysyin minä.

"Tietysti. Voi, tytär on vaikuttanut teihin, kuten kaikkiin muihin. Tuo viekottelija! Hän on salaa syypää riitaan miesten välillä. Minä olen varma siitä, hän tekee herra Meadowcroft'in mielen katkeraksi poikia kohtaan. Vaikka hän on niin vanha ja ruma, herra Lefrank, olisi hän kuitenkin vallan halukas rupeemaan John Jagon toiseksi vaimoksi, jos hän vaan voisi saada Jagoa naimiskauppaa ehdoittelemaan. Ei, herrani; eikä hän suinkaan olisi pahoillaan, vaikk'eivät pojat saisi lastua eikä kiveäkään talossa, kun isä kuolee. Minä olen huomannut sen hänestä ja tiedän sen. Voi! minä voisin kertoa paljo. Mutta meillä ei nyt ole aikaa siihen, kello on kohta kymmenen: meidän on sanominen hyvää yötä toisillemme. Minä olen hyvin iloinen siitä, että olen puhunut kanssanne, herrani. Minä sanon vielä toistamiseen, mitä jo olen ennenkin sanonut: Olkaa niin hyvä ja käyttäkää vaikutusvoimaanne saattaaksenne tämän kirotun talon asukkaita leppeämmiksi ja häpeämään itseänsä. Huomenna, kun olette katselleet taloa, puhukaamme vielä siitä, mitä teidän on tekeminen. Hyvää yötä nyt! Kuulkaapas! kello lyöpi kymmenen! Kas! tuolla tulee John Jago taasen hiipien puun siimeksessä. Hyvää yötä, rakas herra Lefrank; suloisia unia teille!"

Naomi otti käteni ja puristi sydämellisesti; toisella kädellään työnsi hän minut luotaan asuinhuoneisin päin. Viehättävä tyttö! -- vastustamaton tyttö. Minä olin melkein yhtä paha kuin pojat. Minä vakuutan, että minäkin melkein tunsin vihaavani John Jagoa, kun tapasimme toisemme puun varjossa.

Tultuani lasi-oven luo, seisahduin ja katsahdin taakseni pitkin hiekka-käytävää.

He olivat kohdanneet toisensa. Minä näin molemmat varjontapaiset haamut verkallensa käyskentelevän edestakaisin kuutamossa, nainen vähän miehen etupuolella. Mitähän Jagolla oli hänelle sanottavaa? Minkätähden hän piti niin tarkkaa huolta, ettei sanaakaan kuuluisi. Aavistuksemme ovat joskus, muutamissa harvinaisissa tapauksissa, uskollinen ennustus tulevaisuudesta. Jonkunlainen epä-luulo tätä kuutamolla seurustelemista vastaan valtasi salaa mieleni. "Seuraako tästä mikään onnettomuus?" kysyin itsekseni sulkiessani oven ja astuessani asuinhuoneesen.

Onnettomuus _oli seurauksena_ tästä. Saatte kuulla, miten se tapahtui.

NELJÄS LUKU.

Pyökki-sauva.

Kun senlaiset henkilöt, joilla on herkkä-tunteinen temperamentti, ensikerran nukkuvat vieraassa talossa ja oudossa sängyssä, täytyy heidän valmistautua valvomaan yönsä. Ensimäinen yöni Morwick'in talossa ei ollut mikään poikkeus säännöstä. Unet katkaisivat ja häiritsivät lyhyttä uinahdustani. Kello kuuden aikana aamulla ei minun enää käynyt laisinkaan oleminen vuoteellani. Aurinko paistoi niin kirkkaasti ikkunan kautta. Minä päätin kokea, miten kävely raittiissa aamu-ilmassa vaikuttaa.

Juuri noustessani vuoteeltani kuulin askeleita ja ääniä ikkunani alla.

Askeleet seisahtuivat ja ääniä voitiin eroittaa. Minä olin viettänyt yöni ikkuna avoinna; minä voin siis katsella ulos vetämättä huomiota puoleeni alhaaltapäin.

Henkilöt tuolla alhaalla olivat Silas Meadowcroft, John Jago ja kolme tuntematonta, joiden vaatteet ja ulkomuoto jotenki selvästi osoittivat heidän olevan työmiehiä maatilalla. Silas heilutti paksua pyökki-sauvaa kädessään ja puhui jotenkin raa'asti ja loukkaavaisesti Jagon seurustelusta kuutamolla Naomin kanssa edellisenä iltana.

"Toiste, kun ai'otte miellytellä nuorta naista", sanoi Silas, "on teidän ensin katsominen, että kuu laskeupi tahi kätkeentyy pilvien taakse. Teitä, herra Jago, nähtiin puutarhassa; ja te voitte yhtä hyvin puhua kaikki suoraan. Suostuiko hän, herra? Myöntyikö hän kauppoihinne?"

John Jago vielä malttoi mielensä.

"Jos te, herra Silas, välttämättä tahdotte laskea leikkiä", sanoi hän tyynesti ja vakavalla äänellä, "niin olkaa niin hyvä ja laskekaa leikkiä jostakin muusta aineesta. Te, herra, olette aivan väärässä siinä, mitä luulette tapahtuneen nuoren neitosen ja minun välillä".

Silas kääntyi poispäin ja puhui ivallisella äänellä noille kolmelle työmiehelle.

"Kuuletteko, pojat, häntä? Hän ei voi puhua totta, vaikka kuinka paljo hyvänsä kokisitte pakottaa häntä siihen. Hän ei eilen illalla kosinut Naomia puutarhassa -- ei, poikaset, ei suinkaan! Hänellä on jo ollut vaimo; ja hän kyllä ymmärtää paremmin, kuin että hän toistamiseen ottaisi ikeen hartioilleen."

Suureksi hämmästyksekseni vastasi John Jago tähän kömpelöön leikki-puheesen kohteliaasti ja vakaisesti.

"Teillä on aivan oikein, herra", sanoi hän. "Minä en ai'okaan naida. Mitä minä puhuin neiti Naomille, ei koske teihin. Minä en puhunut ollenkaan siitä, kuin luulette; puheemme oli aivan toisista asioista, joiden kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Olkaa niin hyvä ja huomatkaa kerrassaan, ett'en koskaan ole ajatellutkaan miellytellä nuorta naista. Minä kunnioitan häntä; minä ihmettelen hänen hyviä omaisuuksiaan; mutta, vaikkapa hän olisikin ainoa nainen maailmassa ja minä olisin paljo nuorempi mies kuin olenkaan, en kuitenkaan koskaan aikoisi pyytää häntä vaimokseni". Hän purskahti äkkiä kovaan teeskenneltyyn nauruun. "En, en, herra Silas, en minä sitä tarkoita, -- en laisinkaan sitä tarkoita!"

Näissä sanoissa tahi siinä tavassa, jolla ne lausuttiin, oli jotakin, joka teki Silas'en vallan hurjaksi. Hän lakkasi kömpelöstä pilkastansa ja kääntyi suorastaan Jagoon raa'alla ylenkatseellisella äänellä:

"Ette tarkoita?" kertoi hän. "Totta tosiaankin, tuo on hyvin korskisti puhuttu teidänlaiselta mieheltä. Mitä merkitsee tuo teidän lauseenne Naomista, ett'ette häntä tarkoita? Te hävytön kerjäläinen! Naomi Colebrook ei kelpaa teille, vaan herrallenne!"

John Jagon mieli alkoi vihdoin käydä äreäksi. Hän läheni Silasta pari askelta.

"Kuka te olette, herrani?" kysyi hän.

"Ambrose on sanova teille sen, jos käännytte häneen", vastasi toinen. "Naomi on _hänen_ lemmittynsä, eikä minun. Välttäkää häntä, jos tahdotte säilyttää nahkanne eheänä".

John Jago katsoi ivallisesti Silas'en haavoitettua vasenta kättä.

"Älkää unohtako omaa nahkaanne, herra Silas, kun uhkaatte minun nahkaani! Minä olen kerran merkinnyt teidän nahkaanne, herrani. Antakaa minun nyt käydä askareisini tahi minä ehkä toistamiseen merkitsen teitä".

Silas kohotti sauvaansa. Työmiehet, jotka alkoivat huomata, miten riita tuimistui, kävivät miesten väliin ja eroittivat heidät toisistaan. Minä olin tuota pikaa pukeutunut vaatteisini sanakiistan kestäessä; ja kiirehdin nyt alas portaita tehdäkseni, mitä minä voin rauhan palauttamiseksi Morwickin talossa.

Kiivas sanasota yhä kesti, kun tulin alas.

"Käy pois toimiisi, sinä pelkuri koira!" kuulin minä Silas'en sanovan. "Käy kaupunkiin! ja varo, jott'et tapaa Ambrosea tielläsi!"

"Varo _sinä_, ettet saa maistaa puukkoani vielä kerran, ennenkuin lähden!" huudahti toinen.

Silas teki hurjan ponnistuksen riistäkseen itseään irralleen työmiehistä, jotka pitelivät häntä.

"Viime kerralla saitte vaan tuntea nyrkkiäni!" huudahti hän. "Vast'edes saatte tuntea _tätä_!"

Näin sanoen kohotti hän sauvaansa. Minä kiirehdin ulos ja tempasin sauvan hänen kädestään.

"Herra Silas", sanoin minä, "olen kivuloinen ja heikko ja ai'on mennä kävelemään. Teidän sauvanne on minulle hyvin tarpeen. Olkaa niin hyvä ja lainatkaa se minulle!"

Työmiehet purskahtivat nauruun. Silas katsoa tuijotti minuun vihaisella hämmästyksellä. John Jago, joka kohta jälkeen malttoi mielensä, nosti hattunsa ja teki kohteliaan kumarruksen minulle.

"Minä en voinut aavistaakaan, että häiritsimme teitä, herra Lefrank", sanoi hän. "Minä oikein häpeen itseäni. Minä pyydän teiltä anteeksi".

"Minä annan teille anteeksi, herra Jago", vastasin minä, "sillä ehdolla, että te, kuten vanhempi, olette kärsivällinen, joo kärsivällisyyttänne jossain vastaisessa tilaisuudessa niin koetettaisiin, kuin tänään. Ja isänne vieraana minä myöskin teiltä, herra Silas, pyydän palveluksen. Kun toiste ollessanne hyvällä tuulella haluatte pilkata herra Jagoa, niin älkää menkö niin kauas. Minä olen varma siitä, ett'ette tarkoittaneet mitään pahaa, herra Silas. Tahdotteko ilahuttaa minua myöntämällä sitä? Haluan nähdä teidän ja herra Jagon kättelevän toisianne".

John Jago ojensi kohta kätensä jonkunmoisella hyvän-sävyisyydellä, joka minun mielestäni oli hiukan teeskennelty. Silas Meadowcroft sitä vastoin ei osoittanut mitään ystävyyden merkkiä.

"Antakaa hänen mennä askareisinsa", sanoi Silas. "Minä en huoli _teidän_ vuoksi, herra Lefrank, tuhlata hänelle sanoja. Vaan tahdon olla kirottu, jos tartun hänen käteen, suokaa anteeksi, että sanon sen teidän läsnäollessanne!"

Ei hyödyttänyt nähtävästi laisinkaan koettaa sen kovemmin houkutella tällaista miestä. Silas ei antanut minulle tilaisuutta vastata, vaikkapa minulla olisi ollut halukin siihen. Itsepintaisella äänettömyydellä hän kääntyi pois, seurasi polkua ja katosi huoneen nurkan taakse. Työmiehet hajaantuivat nyt eri tahoille ruvetakseen päivätyöhönsä. Minä ja John Jago olimme yksin.

Minä annoin miehen kiiltävillä, ruskeilla silmillä puhua ensin.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "lähden minä Narrabeen, myyntipaikkaamme. Voinko ottaa teidän kirjeitänne mukaani postiin? tahi voinko muussa suhteessa ajaa asioitanne kaupungissa?"

Minä kiitin häntä, enkä suostunut kumpaankaan ehdoitukseen. Hän kumarsi vielä kohteliaasti ja palasi asuinhuoneesen. Minä seurasin koneellisesti sitä suuntaa, jonne Silas oli käynyt.

Kun olin käynyt huoneen nurkan sivutse ja astunut vähän matkaa, saavuin karja-pihan portille ja seisoin vielä kerran Silas Meadowcroft'in silmäin edessä. Hän nojasi kyynäspäitään talon porttia vastaan, jota hän verkalleen heilutteli edestakaisin ja käänteli ja pureskeli olkea hampaiden välissä. Kun hän näki minun lähenevän, astui hän askeleen eteenpäin portilta ja koki vastahakoisesti puolustella itsensä.

"Minä en tahtonut loukata teitä, herra. Pyytäkää minulta mitä muuta tahansa ja minä olen tekevä sen teille. Vaan älkää käskekö minun tarttua John Jagon käteen: minä vihaan häntä liian paljo voidakseni tehdä sitä. Jos minä koskisin häneen toisella kädellä, minä kuristaisin hänen toisella; tietäkää se, herraseni".

"Teillä, Silas, on siis semmoiset tunteet miestä kohtaan".

"Aivan niin, herra Lefrank; enkä minä sitä häpee".

"Löytyykö näillä seuduin semmoista paikkaa, kuin kirkko, Silas?"

"Luonnollisesti".

"Onko teillä milloinkaan tapana käydä siellä?"

"Kyllä kaiketi".

"Pitkilläkö väli-ajoilla, herra Silas?"

"Kunakin pyhänä, herrani".

Kolmas henkilö, joka seisoi takanani, purskahti nauruun; hän oli kuunnellut mitä me puhuimme. Minä käännähdin ja näin Ambrose Meadowcroft'in.

"Minä käsitän kysymystenne tarkoituksen, herra, vaikka veljeni ei sitä tee", sanoi hän. "Älkää olko kova Silas'elle, herra. Hän ei ole ainoa kristitty, joka jättää kristilllisyytensä kirkon penkkiin, kun hän menee temppelistä. Te ette koskaan voi tehdä meitä ystävällisiksi John Jagoa kohtaan, vaikkapa kuinkakin kokisitte. Mutta mikä teillä on tuossa, herra Lefrank? Jumalan nimessä, tuohan on minun sauvani! Minä olen etsinyt sitä kaikkialla."

Paksu pyökki-sauva oli tuntunut hyvin hankalalta ja raskaalta heikolle kädelleni. Minun ei tarvinnut pitää sitä kauemmin. John Jago aikoi lähteä Narrabeen ja Silas Meadowcroft'in hurja luonne oli asettunut ynseäksi tyyneydeksi. Minä annoin sauvan takaisin Ambroselle. Hän naurahti ottaessaan sen minulta.

"Te ette voi ajatella, herra Lefrank, kuinka oudolta tuntuu olla sauvaansa vailla", sanoi hän. "Aivan tottuu sauvaansa, eikö niin? Oletteko valmis einehtimään?"

"En vielä. Minulla oli ensin aikomus mennä kävelemään".

"Vai niin, herrani. Haluaisin ruveta seuraanne; vaan minä olen tänä aamuna saanut tehtäväni ja Silas niinikään. Jos palaatte samaa tietä, kuin tulitte, tulkaa puutarhaan. Jos tahdotte käydä vielä edemmäs, voitte pienen veräjän kautta puutarhan perällä päästä maantielle".

Sulasta ajattelemattomuudesta tein minä nyt tyhmyyden. Minä palasin takaisin, kuten minua oli käsketty ja jätin molemmat veljekset karja-pihan portille.

VIIDES LUKU.

Uutisia Narrabeesta.

Kun olin saapunut puutarhaan, johtui minulle äkkiä tuo ajatus mieleen. Ambrosen iloinen puhe ja mieli osoittivat selvään, ettei hän vielä tuntenut sitä riitaa, joka oli ollut ikkunani alla. Silas tulisi tunnustamaan ottaneensa veljensä sauvan ja hän ehkä mainitsisi, kenenkä pääkalloa hän sillä on uhannut. Ei ollut ainoastaan turha, vaan ei ollut laisinkaan suotavakaan, että Ambrose saisi tietoa riidasta. Minä palasin karja-pihalle. Ei ketään näkynyt portilla. Minä huusin väliin Silasta, väliin Ambrosea. Ei kukaan vastannut. Veljekset olivat käyneet työhönsä.

Kun palasin puutarhaan, kuulin suloisen äänen sanovan minulle hyvää huomenta. Minä silmäilin ympärilleni. Naomi Colebrook seisoi eräässä asuinhuoneen alimmaisessa ikkunassa. Hänellä oli yllään työ-esiliinansa ja kuurasi ahkeraan veitsiä aamiais-pöytään. sileä, musta kissa istui hänen olkapäillään ja seurasi veitsen kiiltävää liikettä, kun Naomi ripeästi hioi sitä nahalla päällystetyllä laudalla.

"Tulkaa tänne", sanoi hän, "minä tahdon puhua kanssanne".

Tultuani lähemmäksi tein sen muistutuksen, että hänen kauniit kasvonsa olivat synkät ja levottomat. Hän pukkasi kissan vihaisesti hartioiltaan ja tervehti minua ainoastaan heikolla heijastuksella tavallisesta, iloisesta hymyilystään.

"Minä olen puhunut John Jagon kanssa", sanoi Naomi. "Hän viittasi johonkin, jonka hän väitti tapahtuneen teidän sänkykamarin ikkunan alla aamulla. Kun minä pyysin häneltä likempää selitystä, vastasi hän ainoastaan: 'Kysykää herra Lefrank'ilta; minun on matkustaminen Narrabeen'. Mitä tuo merkitsee? Puhukaa suoraan, herra! Minä en ole hyvällä tuulella, enkä voi odottaa!"

Kuten tässä olen kertonut, kerron minä kaikki, joka oli tapahtunut ikkunani alla, ainoastaan sillä eroituksella, että koetin saattaa kaikki mitä paraimpaan valoon. Hän laski veitsen luotaan, jota hän oli kiillottamaisillaan ja laski miettiväisesti kädet ristiin.

"Olisi ollut hyvä, jollen koskaan olisi seurustellut John Jagon kanssa eilis-iltana", sanoi hän. "Kun mies pyytää naiselta jotakin, saapi nainen useimmiten katua, jos hän suostuu pyyntöön".

Hän lausui tämän mietteen hyvin levottomalla katseella. Seurustelu kuutamolla oli jättänyt jälkeensä ikäviä muistoja hänen mieleensä. Minä näin tuon nyt yhtä selvästi, kuin Naominkin.

Mitä oli John Jago sanonut hänelle? Minä tein tämän kysymyksen kaikella tarpeellisella hellä-tuntoisuudella, pyytäen edeltäkäsin anteeksi Naomilta.

"Minä tahtoisin mielelläni sanoa sen _teille_", alkoi hän, laskien suuren painon viimeisele sanalle.

Siinä vaikeni hän. Hän kalpeni ja kävi taasen tulipunaiseksi. Hän otti vielä kerran veitsen käteensä ja alkoi taasen ripiästi kuurata.

"Mutta minä en saa sanoa sitä teille", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä kumarruksissa veitsen yli. "Minä olen luvannut olla siitä puhumatta kellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian tuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät kävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle".

Neiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven. Hänellä oli muassaan äärettömän suuri rukouskirja; ja hän katsoi Naomiin, niinkuin ainoastaan mustasukkainen, ikäpuoli nainen voipi katsoa nuorempaan ja kauniimpaan naiseen kuin hän itse.

"Aamu-rukous, neiti Colebrook", sanoi hän katkerimmalla muodollaan. Hän vaikeni nähdessään minun seisovan ikkunan alla. "Aamu-rukous, herra Lefrank", lisäsi hän surkeasti sääliväisellä katseella.

"Me tulemme kohta, neiti Meadowcroft", sanoi Naomi.

"Minä en halua laisinkaan tunkeutua teidän salaisuuksiin, neiti Colebrook".

Tällä terävällä vastauksella lähti naispappimme rukouskirjoineen köökistä. Minä kävin Naomia vastaan ja astuin huoneesen lasi-oven kautta. Hän tuli kiihkeästi vastaani.

"Tuopa on seikka, jonka suhteen en ole aivan levollinen", sanoi Naomi. "Tehän kerroitte, että jätitte Ambrosen ja Silas'en kahden kesken?"

"Aivan niin".

"Mutta, jos Silas kertoisi Ambroselle aamuisista tapauksista?"

Sama ajatus oli, kuten jo mainitsin, herännyt myöskin minussa. Minä koetin paraan kykyni mukaan rauhoittaa Naomia.

"Herra Jago on poissa", muistutin minä. "Te ja minä voimme helposti hänen poissa-ollessaan saattaa asiat selville".