Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

JOHN JAGON HENKI TAHI KUOLLUTKO VAI ELÄVÄ

Kirj.

Wilkie Collins

Englannista "The Dead Alive" suomentanut A. O. F. [Anton Oskar Forsman]

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

SISÄLTÖ:

I. Sairas mies II. Uudet kasvot III. Seurustelu kuutamolla IV. Pyökki-sauva V. Uutisia Narrabeesta VI. Kalkki-uuni VII. Oikeudessa VIII. Tunnustus IX. Kuulutus X. Tuomari ja vankilan tirehtööri XI. Piikivi ja ikkuna XII. Loppu Loppumuistutus

ENSIMÄINEN LUKU.

Sairas mies.

"Sydän terve", sanoi tohtori. "Keuhkot hyvät. Ei mitään vikaa elimissä, jota voisi huomata. Filip Lefrank, älkää olko levotonna. Ette vielä kuole. Tautinne on tullut liiallisesta työstä. Lepo on ainoa lääke".

Niin lausui tohtori huoneissani Lontoossa; tohtoria oli noin puolen tuntia ennen lähetetty noutamaan minun tähteni, koska olin peloittanut kirjuriani pyörtyessäni pulpettini ääressä. En tahdo ilman syyttä kääntää lukiani huomion puoleeni; mutta ehkäpä lienee tarpeellinen selitykseksi lisätä, että olen "nuorempi" asian-ajaja suurella harjoituksella. Olen kotoisin Jersey nimisestä saaresta Englannin kanavassa. Nimeni franskalainen muoto (Lefanc) sai englantilaisen muodon useita polvia sitten: siihen aikaan käytettiin kirjain "k" Englannissa vielä sanain lopussa, jotka nyt päättyvät "c":llä. Siitä huolimatta me vielä toki kannamme päämme pystyssä kuten Jersey-perhe ainakin. Vielä tänäkin päivänä on isälleni ikävää kuulla puhuttavan pojastansa Englannin asian-ajaja-säädyn jäsenenä.

"Lepoa!" sanoin toistamiseen, kun lääketieteellinen neuvon-antajani oli päättänyt puheensa. "Ystäväni, tiedättekö nyt juuri käräjä-ajan olevan käsissä. Oikeudet istuvat. Katsokaahan, mikä tukku asiakirjoja makaa ja odottaa minua tuolla pöydällä. Lepo ja perikato ovat minulle yhtä".

"Ja työ on kuolema", lisäsi tohtori tyynesti.

Minä säpsähdin. Hän ei tahtonut pelottaa minua, hän puhui nähtävästi toden perästä.

"On ainoastaan kysymys ajasta", jatkoi hän. "Teillä on hyvä ruumiin rakennus, olette nuori mies, vaan ette voi aivan kauan liiallisesti rasittaa aivojanne ja turmella hermostoanne. Lähtekää kohta matkalle. Jos kärsitte merta, tehkää meri-matka. Meri-ilma voisi paraite tehdä teidät terveiksi. En tahdo kirjoittaa teille mitään receptiä. En voi parantaa teitä. Minulla ei ole muuta lisättävää".

Näin sanoen jätti lääkärini asuntoni. Olin itsepintainen; lähdin samana päivänä oikeuteen.

Vanhempi asian-ajaja siinä jutussa, jonka kanssa minulla oli tekemistä, kääntyi puoleeni pyytäen minulta jonkun selityksen, jonka olin velvollinen hänelle antamaan. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en kyennyt kokoamaan ajatukseni: tapaukset ja asianhaarat olivat aivan sekasin aivoissani. Minä vietiin oikeudesta suuresti säikähtyneenä itsestäni. Seuraavana päivänä lähetettiin asia-kirjani takaisin asianomaisille, ja minä seurasin lääkärini neuvoa, lähtien Amerikaan ensi höyryssä, joka kulki New-Yorkiin.

Minä olin erityisestä syystä pitänyt matkan Amerikaan parempana muita merimatkoja. Muuan äitini sukulainen, näet, oli useita vuosia sitten muuttanut Yhdys-valtoihin ja siellä ruvennut maanviljelijäksi. Hän oli käskenyt minun käymään luonaan, jos joskus olisin tullut Atlantin meren poikki. Tuota pitkää toimettomuutta levon nimellä, johon tohtori oli minua tuominnut, voitiin tuskin suloisemmalla tavalla viettää, luulin minä, kuin käymällä orpanoimassa ja katselemassa Amerikaa. Viivyttyäni hetken aikaa New-Yorkissa, kuljin rautatietä sukulaiseni, herra Meadowcroft'in luokse Morwickin talossa.

Amerikassa löytyy mitä juhlallisimpia näkö-aloja koko mailmassa. Terveellisenä vastakohtana näille voit myöskin usein valtioissa Yhdys-valloissa nähdä maisemia, jotka ovat niin tasaisia, niin yksitoikkoisia ja ikäviä matkustajalle, kuin koskaan missään muualla mailmassa. Se maanosa, jossa herra Meadowcroft'in maatila oli, kuului jälkimäiseen luokkaan. Silmäilin ympärilleni, kun astuin rautatievaunuista alas portaille Morwickin pysäyspaikalla ja sanoin itsekseni: "jos tulen terveeksi sillä, että tulen kankeaksi ja tyhmäksi, silloin olen tosiaan löytänyt paraan paikan".

Minä muistelen näitä sanoja seuraavien tapausten valossa; ja sanon, kuten tekin pian olette sanova, niiden lähteneen jotenkin rohkeasta miehestä, jonka sukkela ajatus ei koskaan kyllin tyynesti ottanut punnitakseen, mitä odottamattomia tapauksia aika ja sattumus yhdistyneenä voivat aikaan saada hänelle.

Herra Meadowcroft'in vanhin poika, Ambrose, odotti pysäyspaikalla ajaakseen minut taloon.

Ambrose Meadowcroft'in ulkonaisessa olennossa ei ollut mitään, joka olisi ennustanut niitä hirveitä ja kummallisia tapauksia, jotka tulisivat tapahtumaan tuloni jälkeen Morwickiin.

Terve, kaunis, nuori mies kysyi: "Miten voitte herra Lefrank? Iloitsen nähdessäni teitä, herraseni. Nouskaa vaunuihin; mies kyllä saapi selkoa kapineistanne."

Yhtä kohteliaasti vastasin minä:

"Kiitoksia kysymästänne! Miten voidaan kotona?"

Niin lähdimme matkalle taloon.

Matkustaessamme keskustelimme ensin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Ennenkuin olimme kulkeneet 20 kyynärää, tuli minun täydellinen tietämättömyyteni elonkorjuussa ja karjanhoidosta ilmi. Ambrose Meadowcroft koetti kääntää keskustelumme toiseen aineesen, vaan hänelle ei onnistunut tämä hanke. Nyt taasen minä vuorossani etsin keskustelu-ainetta ja kysäsin umpi-mähkään, tulinko sopivalla ajalla. Nuoren maanviljelijän jotenkin yksinkertaiset, päivettyneet kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä. Minä olin nähtävästi sattumalta keksinyt huvittavan keskustelu-aineen.

"Ette olisi voineet tulla soveliaammasti", sanoi hän. "Meidän talomme ei koskaan ole ollut niin hauska ja hupainen kuin tätä nykyä".

"Onko teillä vieraita luonanne?"

"Eipä juuri mikään vieras. Ainoastaan uusi perheen jäsen, joka on tullut keskuuteemme".

"Uusi perheen jäsen! Sallikaa minun kysyä, kukahan?"

Ambrose Meadowcroft mietiskeli, ennenkuin hän vastasi, läiskähti hevosta ruoskalla, katsoi minuun jonkunmoisella yksinkertaisella epäilyksellä ja toi yhtäkkiä totuuden ilmi mitä selvimmillä sanoilla:

"Onpahan kauniin tyttö, jonka te koskaan eläissänne olette nähneet".

"Voi, voi! Arvatenkin sisarienne ystävätär?"

"Ystävätär? Aivan niin, häntä on meidän pieni amerikalainen serkkumme -- Naomi Colebrook".

Himmeästi nyt muistelin, että herra Meadowcroft'in nuorempi sisar oli kauan aikaa sitten joutunut naimisiin erään amerikalaisen kauppamiehen kanssa ja että hän oli kuollut monta vuotta sitten, jättäen jälkeensä yhden ainoan lapsen. Minä sain nyt kuulla, että myöskin isä oli kuollut. Kuolinvuoteellansa oli hän jättänyt turvattoman tyttärensä vaimonsa sukulaisten ystävälliseen hoitoon Morwick'issa.

"Hän keinotteli alinomaa", jatkoi Ambrose. "Hän koetti milloin mitäkin ja kaikki kävi nurin. Hän kuoli tuskin jättäen jälkeensä, mitä maahan-paniaisiin tarvittiin. Ennenkuin Naomi tuli tänne, isääni vähän arvelutti, mimmoinen hänen amerikalainen sisarensa tytär olisi. Me olemme englantilaisia, kuten tiedätte; ja vaikka elämme täällä Yhdys-valloissa, noudatamme kuitenkin englantilaisia tapojamme. Me emme yleensä paljon huoli amerikalaisista naisista, vaan kun Naomi tuli, voitti hän kaikki puolelleen. Mikä tyttö! Kohta hän asettui kuten perheen-jäsen ainakin. Viikossa hän oppi maito-talouden kaikki askareet. Vaikkapa hän ei vielä ole ollut vallan kahtakaan kuukautta luonamme, ihmettelemme jo, miten me koskaan voimme tulla toimeen ilman häntä!"

Kun Ambrose kerran oli ruvennut puhumaan Naomi Colebrook'ista, puhui hän lakkaamatta hänestä. Ei tarvinnut olla kovin teräväsilmäinen voidakseen huomata, minkä vaikutuksen amerikalainen serkku oli tehnyt häneen. Nuoren miehen kiihko tarttui myöskin minuun, vaikkapa heikommassa määrässä. Minä olin tosin ennakolta hiukan hämmästyksissäni, ajatellessani saavani nähdä Naomia, kun me iltapuoleen saavuimme Morwick'in talon porteille.

TOINEN LUKU.

Uudet kasvot.

Kohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.

Vanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten kolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut ystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton tyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista varten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään viehättäviä ulkonaisia omaisuuksia -- eräs niitä henkilöitä, jotka näyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka, jota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä olisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri vilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä minä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.

"Illallinen syödään kello 9, herra", sanoi neiti Meadowcroft. Hän lausui nämät sanat, juuri kuin "illallinen" olisi joku perheellinen kiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan vaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti tyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.

Tähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.

Huoneeni oli puhdas ja siistii -- vieläpä oli kaikki niin säntilleen, että tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä tomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja rukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli viljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon valossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui pergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause punaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti Meadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja tehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni ympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin kynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen romanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista. Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin kelloani. Kello oli yhdeksän.

Ambrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien ruoka-huoneesen.

Herra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.

Hänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen tyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella juhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle puolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle. Veljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka Ambrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut varsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät hengen voimat, jotka, -- olkootpahan sitten hyvät tahi huonot -- odottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.

Ovi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia veljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet ylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui huoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.

Hän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea, siihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa suhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta ja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta ajettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi kummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa herätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla oikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata, kaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis, oli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka minussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa tapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain väkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. "Hiukan hurja" -- tämän vaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun tuntematon, joka nyt astui huoneesen.

Vanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut sanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen silmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin molemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui jotenkin ikävältä.

"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago", sanoi vanhus ja esitteli meitä aivan säännöllisesti. "John Jago, tämä on nuori sukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve: hän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on amerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja amerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan".

Hän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan loivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää tuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että partainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi jostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.

Ovi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja asettui istumaan pöydän ääreen.

Oliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in vastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!

Kaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää muodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka kuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen hartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin rehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni, sievä vartalo -- liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden mukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja -- jotakin joka on aivan harvinaista Amerikassa -- hänen äänensä oli sointuva ja teki hänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten ensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea. Minä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä miellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä esiteltiin toisillemme.

"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa", arvelin itsekseni, "niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan".

Ainakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja eripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme, tuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä silmänräpäyksestä viimeiseen saakka.

Ambrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen veljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä suloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti. Minä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen kättänsä pöytä-vaatteen alla.

Illallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu oli Naomin ja minun välillä.

Jostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä tuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi epäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen silmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi hän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän tarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä suunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun aloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi oli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John Jago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä, katsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.

Mitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä ensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan välillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha herra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen viljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät, että tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein jonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat pojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon hoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua. Sellaisissa tilaisuuksissa -- ja niitä oli usein -- sekaantui Naomi rohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun harmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla välittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti paheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä ikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja tylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden ilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi mieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita silloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en olisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan paennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.

Vihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti Meadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi minulle jäähyväiset sanoilla:

"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!"

Hän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin selkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi hänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.

"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois, ehkäpä minä saan tarjota sikarin -- jos vaan nuo nuoret herrat sen suvaitsevat".

Täten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen "nuoria herroja", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.

Minä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti ruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.

Ambrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine sikari-laatikoineen.

"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta", alkoi Ambrose. "Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa myrkyttää teidät".

"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta", lisäsi Silas, "hän on suurin valehtelia koko Amerikassa".

Naomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja vankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.

"Mitähän herra Lefrank ajattelee", sanoi Naomi, "kun näin puhutte henkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen teitä molempia".

Silas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi jälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi hänestä.

Kun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven luokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan, joka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne ihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle. Luonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin sanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla ihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi luulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen, joka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli luonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?) alkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen hartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.

KOLMAS LUKU.

Seurustelu kuutamolla.

"Minä haluan puhua kanssanne", alkoi Naomi. "Ettehän suinkaan ajattele pahaa minusta, sentähden että olen seurannut teitä tänne. Me emme ole suuresti tottuneet kursastelemisiin täällä Amerikassa".

"Siinä teette aivan oikein Amerikassa. Olkaa niin hyvä ja istukaa".

Hän istahti viereeni ja katseli minuun suoraan ja pelvotta kuutamolla. "Te olette tämän perheen sukulainen", jatkoi hän, "ja niin minäkin olen. Minä arvelen voivani sanoa teille, mitä en voi sanoa vieraalle. Minä olen kovin iloissani, että te, herra Lefrank, tulitte tänne; ja tämäpä eräästä syystä, jota te herraseni, ette voi arvata".

"Kiitoksia komplimangistanne, neiti Colebrook, olipahan syy mikä tahansa".

Hän ei ottanut vaaria vastauksestani, vaan seurasi jäykästi omaa ajatusjuoksuansa.

"Minä luulen teidän voivan vaikuttaa paljon hyvää tässä onnettomassa talossa", jatkoi tyttö yhä pitäen silmänsä kiinitettynä minun kasvoihin. "Täällä Morwick'in talossa ei löydy mitään rakkautta, mitään luottamusta, mitään rauhaa. Täällä tarvitaan joku paitsi Ambrose. Älkää ajatelko Ambrosesta pahaa: hän on ainoastaan ajattelematon; minä arvelen, että muut tarvitsevat jonkun täällä, joka voi saattaa heitä häpeemään kovia sydämiään ja ilkeitä, petollisia, kateellisia toimiaan. Te olette kelpo mies; te tiedätte enemmän kuin ne; ne eivät voi auttaa itseänsä, niiden on turvaaminen teihin. Koettakaa, herra Lefrank, kun tulee sopiva tilaisuus, -- minä pyydän teitä, koettakaa solmia rauha niiden kesken. Te kuulitte, miten kävi illallis-pöydässä; ja olitte tyytymätön. Niinhän olitte! Minä näin teidän vetävän kulmianne ryppyyn ja minä tiedän, mitä englantilaiset sillä tarkoittavat".

Minä en voinut muuta kuin puhua suoraan Naomin kanssa. Minä tunnustin, mitä olin huomannut illallispöydässä yhtä suoraan kuin tässä olen sen tunnustanut, Naomi nyykäytti päätänsä merkiksi, että hän aivan hyväksyi vilpittömyyteni.