Chapter 4

Kirjallisuuden temppelin ovella seisoo kirjoitettuna: *sivistys* ja *valistus*. Näitä täytyy jokaisen seurata ihmisenä pysyäksensä. Ken sitä ei tee, saa silmillensä paksut pimeyden suomukset, jotka tekevät omistajansa enemmin luontokappaleen kuin ihmisen kaltaiseksi. Joka taas sivistyksen ja valistuksen edistymistä ja leviämistä vastustaa, hänen nimensä merkitään ylenkatseella historiassa, joka tuomitsee kaikkein teot.

Kirjallisuus tarvitsee viihtymisellensä ja vaurastumisellensa ulkonaisia avittajia ja liittolaisia. Semmoisia sillä myös löytyy kaikissa valtakunnissa, ja kuta sivistyneempi joku kansa on, sitä rikkaammat ja paremmat nämät avittajat ja liittolaiset ovat. Pää-asiallisesti ovat ne seuraavat: tiedelaitokset, joissa kirjallisuuden tieteellistä kuntoa ja edistystä hoidetaan; oppilaitokset, joissa sille kasvatetaan ystäviä ja viljelijöitä; kirjapainot, joissa sen tuotteita kartutetaan niin monikertaseen satoon kuin tahdotaan; kirjastot, joissa niitä säilytetään yleisön tarvista varten lainaksi; ja kirjakaupat, joissa ne ovat kaikille tarjona ostoksi. Näiden kaikkein tilasta voidaan päättää kirjallisuuden ja sivistyksen laitaa kussaki maassa. Ne ovat ne viisarit ajan kellossa, jotka osoittavat, kuinka pitkälle kuki kansa on ennättänyt valistuksensa juoksussa. -- Erityistä muistuntoa ei tarvitse näiden avittajain ja liittolaisten löytyminen Suomessakin. Toinen seikka on, jos niiden kunto on semmoinen, että ne täyttävät sisimäisen tarkoituksensa yleisen sivistyksen vaurastumiseksi, jonka näyttäminen ei kuulu tähän johdantoon.

Itsestänsäkin ymmärretään se, ettei kaikkia edelläsanotuita lauseita käy sovittaminen kaikkein kansain ja maiden kirjallisuuteen, semmoisena kun se todellisessa olossansa on erivaltakunnissa. Eroitus on kansain ja maiden välillä ulkonaisesti, eroitus sisällisestikin. Kirjallisuus on aina seisonut ja on vastaki seisova lähimmäisessä yhdistyksessä uskonnollisen ja vallallisen elämän kanssa kussaki maassa. Muinaisina aikoina oli tämä yhdistys sangen orjallinen ja on vieläki kaikissa vapauden osattomissa kansoissa. Kun nyt kirkon ja vallan säännöt ja lait ovat ne yleiset rajat, joiden sisällä ja suojassa kansain hengen avut ja luonnon lahjat saavat elatuksensa ja kasvantonsa, niin on helppo käsittää, kuinka painavasta laadusta niiden suhde on kirjallisuuteen. Se myödytetään heti, että kuta vapaammat ne ovat, sitä rikkaampia ja moninaisempia hedelmiä kantaa kirjallisuus. Tämän todistaa kokemus joka paikassa ja kaikkina aikoina. Puhtaalta tieteelliseltä kannalta on tämä aivan selvä ja vastaansanomatoin. Vapaan hengen äärettömästä syvyydestä sikiää ja nousee aina ihania ja voimallisia hedelmiä. Laske sentähden kirjallisuuden valtasuonet vapaasti juoksemaan omassa laillisessa väylässänsä, pian olet näkevä, miten kirkas ja virkistävä sen puhdas, sekoittamatoin vesi on. Sen vaikutus on verrattava raittiisen aamusateesen suven suloisina päivinä. Sen voima elähyttää, valaisee ja vahvistaa kansan ja hallituksen töitä, toimia ja aivotuksia. Päin vastoin ovat asiat siellä, jossa vapautta tämän suhteen ei ole. Siellä on kirjallisuus kituvainen ja eteenpäin rientävyys vaivaloinen ja vitkallinen.

Mutta kirjallisuus ei pysy milläkään neuvolla ainiaan missäkään maassa kituvassa tilassa. Sana on itsestään elävä ja vapaa, josta syystä sitä ei voida sulkea vankeuteen. Sanasta syntyy kirjoitus, ja vaikia on sitäki kahleisin saada. Kirjoituksista muodostuu kirjallisuus, ja nouseva sivistys sekä kasvava kansallisuuden tunto poistavat kirjallisuuden tieltä ulkonaiset esteet. Kirjallisuus voimistuu kaikissa maissa, joissa elon neste ja ripeys kansan suonissa ei ole kuivettunut. Niinmuodoin ei sillä ole muita pysyviä rajoja kuin hengen omat, ja ne ovat vapaat niinkuin henki itsekin.

Elköön kukaan väärin ymmärtäkö, mitä edellä on sanottu. Vapaus on ensinkin ei vallattomuus. Se on säännöllinen ja laillinen järjestys, jonka se antaa itsellensä. Siksi toiseksi: vaikka vapaa kirjallisuus on sivistyksen ja valistuksen tukevin kannattaja ja voimallisin edistäjä, ei se kuitenkaan estä kansojakaan kuolemasta. Maailmanhistorian suuri kirja on kaikille avoinna, ja sen opettavaisista lehdistä näkee jokainen, että kun kansat ovat täyttäneet kutsumuksensa, soi heidänki hautauskellonsa maapiirin avaralla kalmistolla. Mutta mitä kansat ovat matkaansaattaneet ja toimittaneet, ei huku ihmiskunnalta: "heidän olentonsa paraimmat hedelmät -- kaikki mitä totta, kaunista ja hyvää ovat ajatelleet, tehneet ja aikoneet, jää heidän jälkeensä itäviksi siemeniksi täydellisempäin kasvuin nousulle"[1]. Nämät siemenet ovat siitä ajasta, jona kirjoituksen taito keksittiin, olleet ja ovat vastaki, niin kauvan kuin sama taito kunnossa pysyy, paraimmassa säilyssä kirjallisuuden hedelmällisissä taimilavoissa. Sieltä ne nousevat oraalle, kasvavat, kukoistavat ja kantavat uusia hedelmiä ajasta aikaan, suvusta sukuun, kansasta kansaan. Paraimman ja kalliimman perinnön, jonka siis suvut ja kansat voivat jälkeisillensä antaa, on heidän kirjallisuutensa.

[1] Ks. N. Ignellin Ihmisellisen edistyksen historiaa (Menskliga utvecklingens historia). Tukholmi 1857, 2:n osa s 356.

Jos kysytään, sopivatko edellä olevat lauseet käyttää Suomen kirjallisuuteen, niin siihen on vastaus osittain myöntävä, osittain kieltävä. Miten kumpaisessaki suhteessa, jää tässä likemmältä selittämättä. Suomen kansan koko olo ja elämä on ollut ja on vieläki niin erilainen ja monimutkainen useista muista kansoista, että kirjallisuudellekin on siitä ollut suuria haittoja ja pahoja vastuksia. Mutta jos kysytään, onko Suomen kirjallisuudella yleisesti sama ymmärrys ja tarkoitus kun muidenki kansain, niin siihen käy suoraan vastaaminen: on pää-asiallisesti. Siitä vielä tässä jaksossa muutama sana.

Suomen kirjallisuuden kasvut eivät ole laveimmassakaan merkityksessänsä suurilukuiset; ne eivät sisällisen arvonsakaan puolesta kannata kaikenpuoleista vertausta monen toisen kansan kirjallistuotteiden rinnalla. Mutta joskoki kirjallisuutemme taivahalta neron tähtiä välähtää harvinaisina pohjantulina silloin tällöin ja sieltä täältä, niin harvinaisia ne ovat muuallaki: "ainoasti vissi määrä neroa on kaiken ihmissuvun tarpeeksi pantu takavarikkoon, josta sitä lähetetään vähäisiä anteita maailman laveutta kiertämään sinne tänne johunkuhun pikkuseen nurkkaan -- niin hienoissa säteissä ja niin hirmuisen pitkillä matkoilla toisistansa, että ihmeteltävä on, kuinka ne riittyvät niin monien suurien ja kansarikasten valtakuntain tarpeeksi"[1]. Tästä takavarikosta on Suomiki saanut tarpeellisen osansa, kun vaan Suomen kansa aina osaisi ja ymmärtäisi sille antaa sen lemmen ja kunnian, jonka se ansaitsee.

[1] Ks. nerosta Pohjassa Turun ruotsinkielisissä sanomissa, 1798 vuosikerrassa, 33 n:ssa.

Mutta sanottakoon Suomen kirjallisuutta köyhäksi ja vähä-arvoiseksi. Olkoon puhdas kansallinen osa siitä suuremmaksi osaksi käännöksiä ja mukailemia. Sen tuotteissa yleisesti, semmoisina kun ne ovat suomalaisen hengen viljelyksestä syntyneet ja nykyiseen aikaan säilyneet, löytyy jokaiselle kotimaan ystävälle ja sen omituisen sivistyksen harrastajalle paljo hyvää kätkettynä. Niiden kautta puhuvat esivanhempamme nykyisille ja tuleville suvuille Suomessa. Niistä nähdään heidän työnsä ja toimensa, heidän vaivansa ja kärsimyksensä, heidän tietonsa ja taitonsa, heidän hankkeensa ja aivotuksensa, heidän uskonsa ja toivonsa. Niiden kautta on sivistys saanut omituisen siansa Pohjassa. Niistä käy vastaamme oma kotimaallinen henki, joskoki ne kaikki eivät puhu oman kansamme kieltä. Niiden joukossa löytyy semmoisiaki kauniita ja kalliita tekoja, joiden omistamisen kuka kansa tahansa katsoisi kunniaksensa. Ruotsalaiset ovat myös tahtoneet omistaa niistä paraimmat osat heidän kielellänsä. Suomen kirjallishistorioitsijan velvollisuus on anastaa ne Suomen kansalle takasin. -- Sanalla sanottu: Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat ne siemenet, joista uusi itu on muodostuva ja uusi kasvu nouseva. Niillä ei ole maailmanhistoriallista merkitystä, vaan niillä on sitä korkiampi arvo Suomen kansan sivistyksessä ja sen edistyksessä. Ne ansaitsevat sentähden historiansa yhtä hyvästi kun rikkaimpien ja voimallisempien kansain kirjalliset teokset.

4:ksi Suomen Kirjallishistorian esityöt.

Edellisestä on selvä kirjallisuudessa elävän lakastumattoman kasvinvoiman, niin kansallisessa kuin ihmiskunnallisessa katsannossa. Mutta kirjallisuuden vaikutus on sattumoinen, sen tuotteet ovat elämässä epävakaisuuden pyörivällä kannalla, ne voivat jäädä suuremmassa eli vähemmässä määrässä unohduksiin, ellei historia tule elähyttävällä valollansa herättämään niitä muistoon. Tämä myös tapahtuu välemmin eli myöhemmin kussaki maassa ja kansassa, sillä historian valvova silmä ei heitä mitäkään ansiollista ja arvollista katsomatta ja ilmisaattamatta. Tutkinto laskaikse nykyaikana kuolleiden tuhatvuotisiin kammioihinki tietoa hakemaan, niinkuin Wäinämöinen teki Wipusen vatsaan, kun puuttui veneen teennössä kolme sanaa[1]. Muiston temppelin rakennus jäisiki vaillinaiseksi, jos ei historiallinen tiede keräisi siihen lisiä jokaisen kansan elämästä.

[1] Ks. Kalevalan uudesta painosta 17 ja vanhasta painosta 18 runoa.

Tätä tärkeää velvollisuutta ei ole Suomessakaan peräti laiminlyöty. Aika ajoittain on kirjallisuutemmeki tuotteita otettu tutkintoon ja saatettu ilmiin, ehkä suurin osa niistä vielä odottaa likempää tarkastusta ja täydellisempää esitystä. Tarpeellisia esitöitä löytyy kuitenki, joiden johdolla ei ole vaikia käydä käsin yleisempään työhön Suomen kirjallisuuden kirjavalla kedolla. Jotkut niistä ovat tavallansa sangen valaisevat, muutamat taas niin painavasta arvosta, että niiden kaipaus miltei estäisi tahi vähintäki myöhistäisi pitkään aikaan varsinaisen historian yrityksen kotimaamme kirjallisuudesta. Näin ollessa on näistä esitöistä, jotka voidaan jakaa kahteen erilajiin: *apuihin* ja *luetteloihin*, suurimmalla kiitoksella puhuttava. Näitä paitse, saadaan Suomen kirjallisuuden tuotteista *osoituksia* ja *tietoja* monista muistaki kirjoista, niinkuin esm. Suomen muistettavain miesten elämäkerroista, tieteellisten ja muiden seurain vuosikertomuksista, sanomalehdistä j. n. e., joiden arvo kirjallishistoriallisessa suhteessa ei myöskään ole unohdettava.

Kirjallishistoriallinen toimi ei ole Suomessa vanha. Täydellisyyden vuoksi seuraa tässä kuitenkin yleinen silmäilö mainitussa tarkoituksessa, alkaen Suomen kansan hämärästä muinaisuudesta ja päättyen nykyaikaan. -- Ne kirjoitukset, jotka *suorastaan* ovat kirjallishistoriallisia, eli joista saadaan *laviampia tietoja* Suomen kirjallishistorialle, merkitään erityisesti omalla nimellänsä sivujen alapuolella.

* * * * *

1. Suomen kansan muinas-ajasta ei ole minkäänlaista silloin kirjoitettua muistomerkkiä odottaminen. Esivanhempamme eivät tunteneet kirjoitustaitoa, ehkä heillä näkyy siihen olleen joku vaillinainen alku. Tämä voidaan päättää siitä, että kielessämme löytyy perijuureltansa suomalaisia sanoja, joilla nykyaikana merkitään kirjallisia asioita ja toimituksia, niinkuin esm. *kirja*, *kirjoittaa* j. n. e. Tämmöiset sanat, niinkuin myös esm. *saarna* ja *runo*, ovat antaneet suomenkielen tuntijoille arveluja, mistä ne ovat kotoperäisin; niitä on koetettu johtaa sekä omasta, että muistakin kielistä, niinkuin esm. hepreasta, kreikasta, islannista ja venäjästäki[1]. Syitä löytyy pitää niitä Suomen kansan omina.

[1] Ks. esm. P. Juustenin Ajantietoa (= Chronicon) (Porthan), s. 67, 68; niinmyös Porthanin historiaa Yliopiston kirjastosta, s. 3; väitöskirjoitusta: Historiola concium sacrarum fennicarum (Tulindberg), s. 2. 1781. -- Joh. Ihren glossariumissa puhutaan sanasta *runa*, josta saadaan valoa suomalaiselleki sanalle *runo*.

Mutta vaikka Suomen kansa ei tuntenut entis-aikanansa kirjoitustaitoa, on se kuitenki muiston kautta säilyttänyt runossa ja sadussa paraimmat mielipitonsa ja merkillisimmät asiansa muinaisuudesta. Isänmaanrakkaus on pelastanut ne unohduksesta, ja sillä tavoin on Suomen kansallaki muinaskirjallisuus.

* * * * *

2. Vasta kristillisyyden seurassa siirtyi kirjoituksen hyödyllinen taito Suomeen, ja on siitä ajasta ei ainoastaan pysynyt, vaan myös levinnyt ja vaurastunut rajaimme sisällä. Tunnettu on sen tulleen tänne keskiajalla. Niinkuin muissakin Europan maissa, harjoitettiin Suomessaki sinä aikakautena oppia ja kirjoitusta luostareissa. Turku, Naantaali ja etenki Rauma ovat tämän suhteen muistettavat. Maamme ensimäiset kirjamiehet olivat munkit ja papit. Heidän kirjallinen toimensa ja ansionsa ei kuitenkaan ole suuren suuri, eikä siitä paljo tiedetä. Ruumisten pääkallotkin ovat luostareimme paikoilta kadonneet. Niistä ei ole vahinkoa, kunhan vaan edes se, mitä niiden sisästä elämässä lähti, olisi säilynyt. Mutta tulipalot ja vihollisten kauhiat menetykset ovat tämän suhteen tehneet suuria hävityksiä Suomessa melkein joka vuosisatana. Ei myöskään se muuten jaloja kiitetty Ruotsin ja Suomen kuningas 1:n Kustaa säälivällä kädellä kohdellut paavin ajan kirjallisiakaan muistoja valtakunnassansa. Tallella on kuitenki tästä ajasta yhtä ja toista, niinkuin esm. Suomessa käytetty latinainen messukirja (pain. 1448), Palmsköldin palanen (= fragment) j. m. Erittäin mainittakoon tässä sen aikanen mustakirja, joka tietysti on ensimäinen kirjallinen keräys Suomessa historiallisesta arvosta. Papit kun halusivat voimassa pitää maallisia etujansa ja oikeuksiansa, panivat tähän kirjaan kätköön ja muistoon kaikellaisia Suomen kirkkoa ja valtaa koskevia paavillisia, pispallisia ja hallinnollisia kuulutuksia, julistuksia ja muita kirjeitä (v:sta 1229 veteen 1513). Tämän niinkutsutun Turun tuomiokirkon mustankirjan tarkoitus oli siis päinvastainen samannimisiä kirjoja nykyaikana.

* * * * *

3. Uskonpuhdistuksen hedelmällisin vaikutus Suomessa oli ensivuosisatana kieltämättä kirjallinen. Pispa Martti Skytte on tämän suhteen hankkinut itsellensä kunnioitetun nimen ja muiston. Hänessä sanotaan kyteneen vanha katolinen usko[1], josta syystä hän itse ei suorastaan paljon auttanut aljettuin uusien asiain menoa kotimaassamme. Mutta hänen toimestansa ja hänen (siis Suomen) omilla varoilla oleskeli tänä aikana opin halullisia suomalaisia miehiä ulkomailla, paraasta päästä Wittenperissä Luteria ja Melantonia kuulemassa. Palattuansa jatkoivat paremmalla taidollansa uskonpuhdistuksen suurta asiaa Suomessapa tekivät sen syvemmällä tiedollansa vakinaiseksi maamiestensä sydämissä. Näiden joukossa ovat Mikael Agrikola ja Paaval Juusten kiitettävimmät kirjallisenkin ansion puolesta. Omituiseksi saattaa sitä sattumusta katsoa, että sen miehen teoissa, joka ensiksi toimitti suomenkielisiä kirjoja painosta, ja joka niinmuodoin perusti kansalliskirjallisuutemme, tavataan myös ensimäinen luetteloinen suomalaisen kirjallisuuden senaikaisista vähäisistä tuotteista. Se löytyy Agrikolan alkupuheessa Taavetin psaltariin. Tämä luetteloinen on Suomen kirjallishistoriallisten kirjoitusten joukossa niinkuin hienoinen valon viiva yön synkästä hämäryydestä aamun alkavaan koittoon.

[1] Ks. Suomen muistettavia miehiä (Finlands minnesvärda män), 1:n siteen 1:stä vihkoa, s. 134.

Ulkomaillakin otetaan tänä aikana Suomen asioita kirjalliseen puheesen. Baselin kaupungissa painetaan Herran rukous suomeksi[1], ja luetellaan ne suomalaiset miehet, jotka Wittenperissä olivat saaneet majisterinseppeleen[2]. Romissa toimittavat ruotsalaiset veljekset Johannes ja Olaus Magnus tunnetut historiansa Pohjan maista ja kansoista; jälkimäinen puhuu Suomen runoistakin[3]. Kotimaassa on Juusten ensimäinen nimeksi tunnettu Suomen historioitsija. Mainittakoot tässä myös Aaron Forsius ja Johannes Messenius, joiden elämän vaiheet katkerasti muistuttavat Ruotsin hallituksen väärää käytöstä alamaisiansa kohtaan. Kumpaisetkin olivat aikansa oppineimpia miehiä, kumpaisetki saivat syyttömästi kärsiä vankeuden pimeää ja yksinäistä elämää, ja kumpaisetkin ovat kirjoittaneet Suomen maasta ja kansasta.

[1] Ks. Valtaneuvos Pippingin Luetteloa suomeksi präntätyistä kirjoista, s. 2. -- Herran rukousta on suomeksi ruvettu ja totuttu latinan mukaan sanomaan "*Isämeidäksi*", mutta *Isämme* se oikein on.

[2] Ks. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, 3:n osan 115 s.

[3] Ks. G. Seinin Suomen asiain kirjoittajia (De rerum fennicarum scriptoribus), 17 s.

* * * * *

4. Yliopiston perustus on uskonpuhdistuksen jälkeen suurin, onnellisin ja seurantorikkain tapaus Suomessa. Se toi tieteet maahamme, ja teki ne kotiperäisiksi meidän kylmillä seuduilla. Sen kautta rupesi Suomen silmä-ala laajenemaan sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Se yhdisti tieteiden siteillä Suomen kansan muihin sivistyneihin kansoihin Europassa. Se oli tieteellisen valon ensimäinen koitto pimeässä Pohjolassa. Vahinko vaan, että se perustettiin kielen vuoksi muukalaiselle kannalle; mutta kukapa silloin ajatteli Suomalaisista muuta kun että ne kuuluivat Ruotsiin niinkuin muu loisväki.

Kohta Yliopiston perustettua saatiin kirjapainoki toimeen Auran rannalle, ja koko Pipliä painetaan ensi kerran suomeksi -- ei kuitenkaan omassa maassa. Ajan hengellistä luontoa ja menoa myöten hallitsi uskontiede aivan painavasti muita tieteitä uudessa Yliopistossamme. Pispa Terseruksen riita ylistää hänen vapaamielistä valistustansa tänä yksipuolisuuden aikana, joka ei ole vieläkään peräti kadonnut Suomen rajain sisältä. -- Yliopistoa mainitessa -- ken ei muistaisi Pietar Brahen kiitettyä nimeä? Unhottaa ei myöskään saa nimiä Rothovius ja Gezelius, joiden ansio Suomen kirkollisessa ja kirjallisessaki katsannossa on suuri. Historia tietää puhua heidän vioistansaki.

Suvaittiin kuitenki muitakin opin haaroja Suomen nuoressa Yliopistossa, kunhan niillä ei vaan loukattu kirkon uskoa. Sen kanssa sointui kielitiede hyvin yhteen. Latina, kreikka ja heprea -- ne tuuhottivat niinkuin vanhan hongan latva. Oppineet eivät muita kieliä keskenänsä tarvinneet. Kansain nuoret kielivesat kasvoivat vapaassa elämässä niinkuin menniköt ahon viheliäisillä rinteillä. Vähitellen rupeevat ne tunkeumaan -- ei oppisaleihin, vaan ensiksi oppineitten hiljaisiin kammareihin. Suomenki kieli oli jo ennen Yliopiston perustusta saanut kunnian nousta latinan, ruotsin ja saksan rinnalle sanakirjoissa.[1] Rohvessor Eskil Petræus on ensimäinen, joka hallituksen käskystä toimitti suomesta vaillinaisen kieliopin. Ahkera kirjamies Mikael Olaus Wexionius jouti tutkimaan Suomenkin asioita; hän on kirjoittanut myös Yliopiston senaikaisesta köyhästä kirjastosta[2] ja äitimme kielestä. Mathias Martinus seuraa paraasta päästä Petræusta suomalaisessa tienosoittajassansa. Kaikki nämät miehet puhuvat vähäisen Suomen runo-mitastakin. -- Rohvessor Eero Justander on ensimäinen, joka palkan edestä kääntää hallituksen kuulutuksia ja julistuksia suomeksi; mutta tokkopa hänellä, yhtä vähän kun hänen jälkeläisillänsäkään, lienee siihen virkaan ollut minkäänlaista vahvistuskirjaa. Epäilemättä on tämä virka kuitenki mitä tärkeimpiä Suomessa olla taitaa. -- Petræuksen avittajat Piplian suomentamisessa olivat rohvessori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Piikkiön kirkkoherra Krekori Favorinus. -- Paimion kirkkoherra Henrik Matheus Florinus parantaa Piplian suomennoksen alkukielen jälkeen. Hän suomensi 1686 kirkkolain, ja hänen huolensa kautta tuli painosta 1702 ensimäinen kokous Suomen kansan sananlaskuja, joita 17 vuosisadalla Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika ja Lohjan kirkkoherra Kaapriel Tammelin olivat keränneet.

[1] K. esm. A. I. Arvidssonin (Rühsin) Suomea ja sen asujamia (Finland och dess innevånare), 2:n osan 81 s.

[2] Yliopiston kirjastossa oli silloin 20 nidettä.

Taneli Juslenius näkee kaksi sotaa myrskyvän Suomessa, joista toinen on ijänkaiken hirmuinen muistaa. Sen alussa kirjoitti hän vanhan ja uuden Turkunsa (Abo vetus et nova), jossa koskee Suomen kirjallisuuttaki. Kynäilee muistaki kotimaan asioista ja kärsimyksistä. Suurin tekonsa on "Suomalaisen Sana-lugun koetus", jonka alkulauseesta saadaan kirjallishistoriallisiaki tietoja. -- Jusleniusta voidaan kirjallisessa toimessansa verrata hänen aikalaiseensa pispa Svedbergiin Ruotsissa, joka myöski teki sanakirjan maansa kielestä. Jusleniuksessa ei kuitenkaan elänyt niin innollista isänmaanrakkautta kuin Svedbergissä, joka oli niin vimmattu äitinsä kielen hyväilijä, että päätti sillä virsiä taivaassakin veisattavan[1]. -- Ilmajoen kirkkoherra Vhael alkoi tehdä täydellisen kieliopin suomesta, mutta kuolema keskeytti hänen tästä työstä; hänen leskensä painetti siitä niin paljon kuin oli ennättänyt valmistua.

[1] Ks. Jesper Svedbergin "Schibbolethia", pain. Skarassa 1716; esipuhetta. -- S. oli pispa Skarassa, jonka pispan istuimella Jusleniuski vihdoin kuoli, heitettyänsä isänmaansa, sodan pelosta.

Ensimäinen Suomen kirjallishistoriallinen teos painettiin Tukholmissa v:na 1719. Se on latinainen, niinkuin usiammat senaikaiset kirjat; suomennettuna on sen nimi: kirjallinen Turku[1]. Sen tekijä oli *Andreas Antonius Stjerman*, jonka Wieselgren sanoo kuuluvan "jättiläissukuun" Ruotsin kirjallisuudessa. Hänen kirjallinen Turkunsa ei ole lavia; se sisältää lyhykäisiä elämänkertoja Turun rohvessoreista, ja luettelee heidän kirjalliset tekonsa.

[1] Abo Litterata, Holmiæ; 1719.

"Ison vihan" perästä jatketaan enemmin ja enemmin kotimaallisten aineiden tutkintoa ja esitystä. Nimet Scharin, Mennander, Gadd, Kalm, Bilmark y. m. ovat tunnetut. Suomenkielinen kirjallisuus karttuu niinkutsutuilla hengellisillä kirjoilla. Aapram Achrenius ja Tuomas Ragvaldinpoika ovat 18 vuosisadan ahkerimmat kynäilijät suomeksi. Tätä kieltä suositellaan Yliopistossaki; väitöskirjoitukset varustetaan suomalaisilla runoilla "onnentoivotukseksi", "corkiast oppenelle" "herr" "candidatille", "auctorille", "respondentille", "rackalle svogerille" tahi muulle "ystävälle", kun "surella cunnialla jutteli", "urhollisest taisteli" eli "miehulisest edes vastaisi" "caunista työtänsä" Yliopiston oppi-istuimelta. Siitä ei suomen kieli paljon hyötynyt.

* * * * *

5. Kahdeksannentoista vuosisadan viimeiset kymmenluvut ovat yleensä Europassa monin tavoin edellisiä aikoja merkillisimmät. Kansalliset liikkeet ja hakemukset lukevat niistä ajoista näkyväisen alkunsa. Tieteet muuttavat vähitellen muotonsa. -- Ruotsi suri vielä suuria tappioitansa, ja poti edellisten sotain verisiä haavoja. Se oli menettänyt suurimman osan entistä valtaansa. Siitä seurasi ulkonainen voimattomuus, ja se käänsi Ruotsalaisia enemmin ja enemmin katsomaan ja tarkemmin hoitamaan sisällisiä asioitansa. Tämmöinen riento havaitaan kirjallisuudessaki; III:s Kustaa antoi sen runolliselle osalle vilkkaan menon ja eloisan liikkeen.

Myöski Suomen sivistyshistoriassa alkaa uusi aikakausi viime vuosisadan loppupuoliskolla. Edellisen ajan vähäiset hankkeet kotimaan sisällisen tilan ja muinaisuuden tutkimisessa varmistuvat. Ruotsalaisten esimerkki koitui Suomenkin oppineihin. Kuningas III Kustaan aikakauteen kuuluvat Creutz ja Choræus. Porthanin nero ja isänmaanrakkaus asetti Suomen historian tutkinnon entistä verrattoman paremmalle ja selkeämmälle kannalle. Tämä ikimuistettava mies syntyi ja kasvoi Suomen kansan historialliseksi silmäksi, jonka terävyys ja tarkkuus ei heittänyt juuri mitäkään kotimaallista katsomatta. Porthan oli monitietävä mies, josta syystä hän vaikutti monenpuolisesti tieteellisen ja kirjallisen elämän menestykseen Yliopistossamme. Mutta paraimman ja katoomattoman muistopatsaan nosti hän itsellensä Suomen historian ja kielen tutkimisella. Jos Porthan epäili Suomen kansan tulevaisuudesta, niinkuin on sanottu, niin hän on juuri itse se mies, joka antoi tämän tulevaisuuden toivolle varmemman vakavuuden. Hän valaisi kirkkaasti Suomen muinaisuutta, ja sen kautta on Suomen tulevaisuuski hänen perästänsä käynyt selkeämmäksi ja varmemmaksi. Porthanin ajasta kasvavat kansalliset hakemukset Suomessa.