Chapter 3

Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena; kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella ainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten, Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten Suomen kansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla -- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon miten oli -- tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten muodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on tarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on kunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta kannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt kansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole hävittänyt -- ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen valossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen näyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.

[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.

[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor och forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.

[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo mundano, Indorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.

[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie var der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d. gel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63 ja ss.

Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun, oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä. Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto toteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus nousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus maailmassa.

Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin. Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä, joissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari Kaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja tuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla nousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin maihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan saateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on pyydetty pitää lukon takana.

Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos, niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei vähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen hankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia laitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana laajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa perinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on hänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita tiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla totuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei pelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa. Hänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti, että tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi jossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella ajalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat kansalaisensa harvoin käsittäneet.

Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa asioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat anastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat. Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon. Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin hallinneen[1].

[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja esittäjöistä (Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi 1841, ss. 22, 26, 38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.) kerrotaan ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto saatu kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260 ennen Kristuksen syntymää.

Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa, huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.

Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809 perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[1], ottaen siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä historian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä († 1831) lausuu historiallisen kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon. Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin Suomen kirjallishistoriakin.

[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.

[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä (Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837, s. 39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta (1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.

Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy, niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e. kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta kirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä likemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä myös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan ulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että semmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin kalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin kirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen tiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta kansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti tämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden historiassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa selkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen kansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero vaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi maailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella, nimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta kirjallisuudestakin[1]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi ymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt enää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain kirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla on kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun enemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan valtakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista toimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa erityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla kansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että niissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia, keinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet ottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia historiallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja niinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle yleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen, joista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin erikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin esm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on aikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen kirjallisuuden osista.

[1] Ks. Frans Bacon teosta tieteiden arvosta ja kasvannosta (De dignitate et augmentis scientiarum. Juxta exemplar Londini impressum. Parisiis, Typis Petri Mettayer, Typographi Regij. 1626) 2:n kirjan 4 lukua, s. 97 ja ss.

3:ksi Kirjallisuuden ymmärrys.

Mitä Suomen kirjallishistorialla on kertomista ja esittämistä, selitetään toisessa kohdassa. Tässä otetaan likempään tutkintoon, mitä kirjallisuudella yleisesti ymmärretään. Mutta kun kaikkein kansain kirjallisuudella ei saata pää-asiallisesti olla muu kun sama ymmärrys ja sama tarkoitus, niin tälle kysymykselle voidaan hakea vastausta muidenki maiden kynäilijöiltä. Esimerkin vuoksi lainaan tämän suhteen joitakuita määrityksiä Ruotsin ja Saksan kirjallishistorioitsijoilta.

P. Wieselgren, jonka ainerikas ja Suomenki kirjallisuutta koskeva historia on maassamme tunnettu, johtaa mainitulle kysymykselle vastauksen seuraavaisesti: "Kirjoitus on sanoille, mikä soitin äänelle. Niinkuin ei soiton uusi voima ole hävittänyt luonnollista ääntä, niinpä ei kirjoituskaan ole anastanut valtaa runolta ja puheelta. Päin vastoin on se rakentanut niille istuimen, joka tekee silmänräpäyksen mielituotteet vuosisatain omaisuudeksi. Valitut kirjoitukset ovat synnyttäneet kirjallisuuden"[1].

[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunista kirjallisuutta (Sveriges sköna Litteratur) 1:n osa, 2:n painos. Tukholmi. s. 3.

Tämän mukaan saattaisi kirjallisuutta sanoa valituiksi kirjoituksiksi, joiden joukkoon ei siis voitaisi lukea muita kuin kansain hyviä kirjallisia tekoja. Niin on kieltämättä tehtäväkin. Samoin kuin puutarhan hoitaja kitkee ja leikkaa kaikki huonot kasvut ja hedelmät lakastumaan, niin tiedemiehenki täytyy historiasta sulkea kaikki mitättömät ja kunnottomat kirjoitukset; hän heittää ne unohduksen haudalle katoomaan, ja korjaa muiston temppeliin ainoasti semmoiset kirjoitukset, jotka sen ansaitsevat.

Jos taas kysytään, missä huonoin ja hyväin kirjoitusten raja on, ja kuka sen määrää, niin siihen on vastaus aivan selvä. Taitavuus sen määrää, ja hyvät kirjoitukset ovat semmoiset, jotka tavalla eli toisella ovat vaikuttaneet kansan tahi kansain sivistyksen menoa ja edistystä tieteellisessä, taiteellisessa, vallallisessa ja uskonnollisessa katsannossa. Tähän on myös suljettu kansain vapauden riento ja hakemus, sillä sivistys korkeimmassa merkityksessänsä ei ole muu kun vapaus kaikesta pahasta. Semmoisilla kirjoituksilla, jotka eivät ole ainoasti huvittaneet aikalaisiansa, Vaan myös vaikuttaneet hyvää tuleville miespolville, on lakastumatoin historiallinen arvo. Suurien nerojen, näiden kansain ja ihmiskunnan sankarien teot ovat historiassa etunenässä katsottavat. Niiden sivistyttävä ja vapauttava voima ei lopu milloinkaan. He ovat Jumalan lähetysmiehet kansain seassa, ja niinkuin he itsetki, niin ovat heidän tekonsaki kuolemattomat.

Kaikki eivät kuitenkaan, niinkuin Wieselgren, ota puheeksi miten ja mistä kirjallisuus syntyy, eivätkä myöskään niin tarkoin rajoittele, hyviäkö vaiko huonompiaki kirjoituksia siihen kuuluu. Semmoiset määritykset, joiden mukaan valitut kirjoitukset tekevät kirjallisuuden, ovatkin itsestään vähänsanovat ja enemmin ulkopuoleisia; niistä ei tulla tietoon, mikä kirjallisuuden ymmärrys oikiastansa ja mikä sen merkitys elämässä on. Sama on laita, jos kirjallisuutta sanotaan "kansain kirjalliseksi taideteoksi", joksi sitä saksalainen kirjallishistorioitsija Vilmar lausuu[1]. Hänen maamiehensä T. Mundt annaikse sitä vastaan selvittämään tätä kysymystä oikein viisaustieteelliseltä kannalta ja saaki sille semmoisen oppineen vastauksen, jossa on yhtä paljo saksalaista tummuutta kun myös saksalaista syvämielisyyttä. Hän lausuu melkeittäin näin: "Kirjallisuudesta saamme tuta kansain hengellisen olennon, kaiken heidän mielensä pidon maailmasta ja ihmiselämästä", joka on jotensaki totta ja selvänlaista. Vaan kun siihen lisää, että kirjallisuus myös on "kansain kaiken tiedon ja toimen kohteellinen muoto"[2], niin siinä on jo liikaa. Kansain mielipidot ja ajatukset nähdään kyllä täydellisimmästi ja selkeimmästi heidän kirjallisuudestansa; mutta heidän hengellinen toimensa on, paitse kirjallisuutta, etsinyt ja löytänyt muitaki muotoja, joista heidän mielipitoja ja aivotuksia voidaan tutkia. Näistä otettakoot esimerkin vuoksi taiteen tuotteet puheesen.

[1] Ks. A. F. C. Vilmarin johdantoa hänen tekemäänsä Saksaa kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. deutsch. nationalliteratur), 6:s lisäily painos. Marpori 1886.

[2] Ks. Teodor Mundtin yleistä kirjallishistoriaa (Allgem. Lit. Gesch.) 1:n nide, 2:n painos. Berlin 1848 s. 1. -- Kohteellinen = objektiv.

Tässä kohta valaiseva kertomus tanskalaisesta kuvasepästä Thorvaldsenista. Kun muutamat uskon kilvoittelijat olivat epäilleet tällä mainiolla taidemiehellä olevan totista kristillistä uskoa, ja sentähden häntä hätyyttivät, oli hän siihen lyhyesti vastannut: menkäät katsomaan tekemiäni enkeleitä. Ne siis saivat selittää ja puolustaa Thorvaldsenin uskoa. -- Tästä on ymmärrettävä, että niinkuin taidoitsijain mielen tila ja laatu kuvaikse heidän taideteoksissansa, samalla tavalla voidaan kansainki hengellistä tointa ja mieltä tutkia ei yksinänsä kirjallisuuden, vaan myös esm. taiteen ainoasti silmillä nähtävistä tuotteista; niinmyös kansallisen elämän muodostamisesta, jos kirjallisuutta ja taiteellisuutta ei löytyisikään. Mundtin määritys on siis liian lavia, kun hän sulkee kirjallisuuden rajain sisälle kansain kaikki toimet ja tekee sen niiden muodoksi. Historia kertoo tosin ne kaikki, mutta niistä saadaan siitä tieto jo toisessa kädessä. Liikaa ei hän sitä vastaan lausu, sanoessa kirjallisuutta "ihmishengen käsikirjoitukseksi", samoin kuin Tuomas Kampanella kutsuu maailmaa "Jumalan käsikirjoitukseksi"[1]. Tämmöiset verrannolliset määritykset ovat kuitenki myöskin ulkopuoleisia, ja valaisevat sangen vähän asian sisällistä ymmärrystä.

[1] Nämät sanat löytyvät Mundtin mainitussa historiassa, osoitetulla sivulla. -- Kampanella oli viisaustieteellinen kirjoittaja Italiasta. Monista vainoistansa, ahdistuksistansa ja kärsimyksistänsä löysi hän vihdoin levon haudan hiljaisuudessa Pariisissa 1639.

Wilhelm Zimmermann puhuu kaikille säädyille tehdyssä kirjallishistoriassansa seuraavasti: "Laveammassa ja totisessa merkityksessänsä ymmärretään kunki kansan kirjallisuudella kaikki, mitä sen henki on pukenut ajatukseen ja kieleen, kaikki mitä se on matkaansaattanut runotaiteellista ja historiallista, viisaustutkinnollista ja sulopuheellista; olkoon sen vaikutus suusanallinen eli kirjoitukseen kätkettynä"[1]. Arvelunalaisena kysyy tämä kynäilijä kuitenki, josko ei suullista sulopuhetta ja kansain keskuudessa eläviä runoja, lauluja, satuja j. n. e. saisi myöski lukea kirjallisuuteen kuuluviksi. Tähän on vastaus helppo. Niin kauvan kuin ne kirjoitukseen korjaamatta kiertelevät elämän väljällä metsällä, eivät ne kirjallisuuteen kuulu, josta kuitenkaan elköön päätettäkö kirjapainon musteella olevan voiman korottaa mitäkään kirjalliseen arvoon; tällä musteella kirjataan nykyaikana paljo, joka ei ansaitse kirjallisuuden nimeä, niinkuin taas toiselta puolen moni kaunis kirjallistuote ei kaikissa maissa saa sen pysyväistä kiiltoväriä päällensä. -- Mutta uudempi aika on Zimmermannin arveluun tekotoimellisesti vastannut. Missä ei sulopuheita heti niiden synnyttyä korjata vuosisatojen omaisuudeksi, ja missä ei kansain muinasrunoja, lauluja, sananlaskuja j. n. e. ole kerätty häviämästä? Kuka ei myös tunne sulopuheliaisuuden korkiaa arvoa ja ankaraa voimaa? Sana on yleisesti väkevämpi väkevimpiä sotajoukkoja, ja sulopuhe on maailmassa monesti kukistanut orjuuden juonet, ja avannut kansoille sileän tien vapauden majoihin. Eivätkö sen tuotteet siis kuuluisi kirjallisuuteen! -- Mitä kansain runoihin ja lauluihin tämän suhteen tulee, niin Muistotar on taannut niiden kirjallishistoriallisen arvon. Sen kauvas loistava kynttilä ei turhaan pala aikain ja kansain keskellä. Mitä se on vuosisatojen ja tuhansienki kuluessa pitänyt elossa, ansaitsee lehtensä historiassa yhtä hyvin kun nykyisemmätki kirjallisuuden tuotteet. Suomen kirjallishistoriassa esm. ottaa kansan vanhat runot, laulut, sananlaskut, arvoitukset ja sadut sangen arvollisen sian.

[1] Ks. W. Zimmermannin johdantoa Saksan suorakielisen ja runollisen kansalliskirjallisuuden historiaan (Gesch. d. pros. und poet. deutsch. nationallitteratur), 2:n painos. Stuttgart 1856.

Vaikia ei olisi lisätä mainittuja esimerkkiä muidenki kirjoittajain lauseilla. Mutta niistäki jo nähdään, miten eritiedoitsijat antavat erimäärityksiä kirjallisuuden ymmärryksestä. Se todistaa kirjallisuuden olevan jotaki niin yleistä ja liikkuvaa ainetta, että jokainen voi käsittää sen eritavallansa.

Katsoessa kirjallisuuden nykyistä suurruutta ja laajuutta kaikissa sivistyneissä maissa, voidaan sitä ehkä paraite määrittää kaiken elämän ja olon kuvastajaksi ja kertojaksi. Sen piiri on niin kasvanut, että kysyä saattaa: mitä löytyy, josta kirjallisuus ei kertoisi, mitä, josta se ei antaisi tietoa? Sen yhät laajentuva verkko piirittää taivaan ja maan, ja melkein kaikki, mitä niissä on näkyväistä ja näkymätöintä. Tämän todistukseksi otettakoon muutamia osia kirjallisuuden alalta: mikä on esm. uskon tiede ja kirjallisuus muu kun ijankaikkisuuden side Jumalan ja ihmisten välillä; mikä runotaide muu kun sanoihin puettu kauneus; mikä historia muu kun kunki kansan ja ihmiskunnan elämän juoksun ja edistyksen kertoja; mikä niinkutsuttu romanikirjallisuus muuta kun kuvauksia ihmiselämästä; mikä sanomakirjallisuus muu kun päivän tapausten historia kussaki maassa, jonka lisäksi sen pitäisi myös olla valvovan omatunnon kussaki kansassa.

Mutta kirjallisuus ei ole ainoasti elämän ja olon kuvastaja; se on myös sivistyksen kannattaja ja valistuksen kasvattaja. Se on muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevuuden yhdistäjä; katkiamattomilla kultalangoillansa sitoo se menneet, nykyiset ja tulevat suvut ja ajat kussaki kansassa ja koko ihmiskunnassa yhteen. Jos kirjallisuutta ei löytyisi, peittäisi pimeys kaiken elämän ja olon.

Kirjallisuus on myös vapain ja voimallisin hallitsija maan päällä. Se ei tunne rajoitettuja säätyjä, ei köyhyyttä, ei rikkautta, ei ylhäisyyttä, ei alhaisuutta. Sen aarteet ovat kaikille avoinna. Sen istuimen eteen kokoutuu ihmisiä kaukaa ja läheltä. Minkätähden? Kukin eri mielenlaatuansa ja tarvistansa myöten, mikä oppinsa, mikä tietonsa, mikä huvituksensa tähden. Mutta eipä ainoastaan näiden tähden. Kirjallisuudesta saadaan myös suurimmassa määrässä sitä lepoa ja rauhaa, sitä toivoa ja riemua, sitä virvoitusta ja vakuutusta, sitä rakkautta ja sovintoa, joiden haennassa turhaan pyöritään ulkonaisen elämän puuhassa ja pauhussa. Sentähden kutsuvat esm. viisaustietäjät kirjallista tointansa paraimmaksi huvitukseksensa ja levoksensa.