Chapter 2

[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä n:roa, 1857.

Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis -- *silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa kielissä koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi: kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille äänille. -- Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö, Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen, Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!

[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna litteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys myöski näytetään.

[2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig och derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket) = Yksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman kirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä kirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten. Ne eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä saadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla saataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia maassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa eripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien valimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki, joissa _k:n_ edellä käyvä _k_ ja _n_ ovat tyhjän vuoksi siihen pantu. -- Niin on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von Knorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n vihon kielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja tummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot eivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä aikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen puolustaja; (ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).

Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.

Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki muukalaisiksi purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta lahkoa -- sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen kielen omituisesta edistyksestä.

[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa. Niissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo nimien kirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat kun esm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun puhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j. n. e.

Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi urkenevi"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme. Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni, vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.

[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.

Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:

_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia myöten._

Siis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen, rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e. kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista myöten.

_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan kunki maan kielen mukaan._

Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien; pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan kirjoittaa k:ta.

_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet suomen kielen juhlallisen muodon mukaan._

Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi. Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä koulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi esm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-, *Juhana Lutvik*-, j. n. e. nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot henget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.

[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.

Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos semmoisia suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja jos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää outoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen jossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat levinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[2].

[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu silloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.

[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska studier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa varten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen Suomenkin oppivalle nuorisolle.

Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa seurata.

2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.

Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[1]. Arvattava on kuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun ylimalkaseen silmäykseen.

[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter), 1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.

Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan, kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[1], jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka "miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille, jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.

[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä runoa.

Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut hyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä Wäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat, tiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka niinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia, miettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan myös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen on ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä olevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä. Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.

Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille. Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat tieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa, jotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden totuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja luomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu tieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei maailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja matkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata niin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm. kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja tietoonsa luottaa. -- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval: "ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä tarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää tieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto, kaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on näiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.

Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat ikuiset"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto, monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva. Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos ei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä olisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se on varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen milloinkaan lopu.

[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.

Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm. kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta: "taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille, siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.

Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla. Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla. Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus, rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan valistajat.

Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte, jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon, että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna itsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon asioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja syvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä saada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon, josta ei ole hyötyä kellekään[1].

[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des Passions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain. Norrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen Pariisiin, jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut. Valitsi siellä asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän lautamajan, poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita kuin pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän yli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi pää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja ympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi kaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j. m. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä ja useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut ylellinen: leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa. Muutamana päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon oli pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.

Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin. Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku- ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja kausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla olennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.

Jos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin. Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen muoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen syntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin paremmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat sitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät mietteensä ja luulonsa[1].

[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja maalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas uppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä olevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa kirjoituksissa, VIII, s. 115.