Part 1

JOHANNES KALVIN

Kirj.

Friedrich Oehninger

Suomentanut Väinö Kantele

K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä, 1909.

Kalvinin nuoruus ja vaikutus ennen Geneveen tuloa.

Oli elokuu vuonna 1536 Geneven kaupungissa, kauniin Sveitsin alppijärven lounaiskolkassa. Sinne oli saapunut matkustaja, joka aikoi Baseliin ja poikkesi majataloon yöksi. Hänen tarkotuksensa oli jo seuraavana aamuna jatkaa matkaansa, Vaikka vasta 27-vuotias, oli hän jo kuuluisa kirjailija ja hänen nimensä sentähden laajalti tunnettu erään kristinuskon oppikirjan tekijänä. Muuan geneveläinen saarnaaja, kuuli muukalaisen saapumisesta ja meni häntä tervehtimään. Hän tapaa laihan, kalpean, sairaloisen miehen; mutta silmästä ja korkealta otsalta välkähtää salama, kirkas ja terävä kuten välkkyvä teräs. Siinä on Juhana Kalvin Noyonista Pohjois-Ranskasta. Miestä katsellessa selviää Farelille: "Tässä on kohtalon sinulle suoma ase, joka voi Genevessä riehuvan myrskyn asettaa ja saattaa kiihottuneet joukot järjestykseen". Kaupungin muurien sisällä oli jo joitakin vuosia riehunut taistelu, joka laadultaan oli sekä valtiollinen että uskonnollinen. Savoijan herttuan valtiollinen ijes oli murrettu, samoin paavikunnan ijes, ja jo pari vuotta oli Genevessä vaikuttanut; mutta nyt ei kansa enää tahtonut tietää mistään ikeestä, ei Jeesuksen ikeestäkään. Kuten paiseesta lääkärin terveyttä tuovalla veitsellään siihen koskettua pulpahtaa märkää, niin oli Genevessäkin kaikki se kurittomuus ja jumalattomuus päässyt valloilleen, mitä siihenastinen ulkonainen kirkollisuus oli helmassaan kantanut. Kansa oli Farelin sinne tultua suostunut evankeliumiin; mutta kävi, kuten niin usein käy (Luuk. 11: 24-26): karkoitettu saastainen henki palasi ja otti mukaansa seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, niin että viimeinen tila oli pahempi kuin ensimäinen. Jumalattomuus ja pahuus kasvoi ja asettui evankeliumin ääntä vastaan, ja hengenheimolaisineen, vaikka panivat kaikki voimansa liikkeelle, eivät kyenneet asiaa auttamaan. Missään ei hyvä tahtonut ottaa pysyvää muotoa. Järjestäminen ei onnistunut Farelille, vaikka evankeliumille voittaminen oli loistavasti mennyt. -- "Kalvin, Kalvin on se mies, joka siihen pystyy", sanoi Farel itsekseen miestä ensi kertaa nähdessään.

Ja kaikesta vastustelemisesta huolimatta kiinnitti hän Kalvinin Geneveen; ja Jumala, jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, on käyttänyt Kalvinia, jolla itsellään oli kokonaan toisenlaiset aikeet, tehdäkseen Genevessä työn, mikä muutaman vuoden kuluttua pani hämmästymään nekin, jotka asiasta saivat yksinkertaisen tiedonannon.

Muutamassa vuodessa tapahtunutta suurta muutosta, minkä Kalvinin tulo Genevessä sai aikaan, kuvaa meille kapusiinikenraali Bernardino Ochino, joka v. 1542 tuli Geneveen jätettyään evankeliumin tähden loistavat tulevaisuuden toiveensa ja kunniapaikkansa sekä ihanan isänmaansa Italian. Muutaman viikon Genevessä oltuaan kuvaa hän Kalvinin kaupungista saamaansa vaikutusta seuraavasti:

"Täällä saarnaavat oivalliset kristityt päivät päästään puhdasta Jumalan sanaa. Lakkaamatta luetaan ja selitetään pyhää raamattua, puhutaan julkisestikin siitä, ja jokainen saa tuoda esiin, mitä hänelle pyhä henki antaa, ihan kuin ensimäisessä seurakunnassa. Joka päivä pidetään yhteiset rukoukset ja hartaushetket, pyhäsin selitetään katkismusta ja opetetaan nuorisoa sekä muita vielä opetusta kaipaavia. Kirousta ja pilkkaa ei kuule; ilkivaltaisuutta, ryöväystä, aviorikosta ja saastaista elämää ei täällä löydy, kuten monessa muussa paikassa, missä ennen olen oleskellut. Parittelijoita ja irstaita naisia ei ole. Ihomaalia ei täällä tunneta ja kaikki ihmiset ovat soveliaasti puetut. Onnenpeliä ei harjoiteta. Hyväntekeväisyys on niin suuri, että köyhien ei tarvitse kerjätä. Veljellisesti kehottaa toinen toistaan, kuten Kristus meitä on opettanut. Oikeusriitoja ei esiinny, ei mitään virankaupustelijoita, ei murhia eikä puolueita ole, vaan sulaa rauhaa ja sovinnollisuutta. Toiselta puolen ei täällä ole kirkoissa urkuja, ei kellojen ääntä, ei taiteellisesti sovitettua laulua, ei palavia vahakynttilöitä eikä lamppuja, ei pyhäinjäännöksiä, kuvia, kuvapatsaita eikä messupukuja, ei ilveitä eikä kylmiä juhlamenoja. Kirkot ovat kaikesta epäjumalanpalveluksesta puhdistetut."

Kuva on tosin monta kertaa vähän muuttunut, niin että voi saada toisenlaisiakin vaikutelmia kuin Ochino v. 1542. Yhtä kaikki tämä uskonpuhdistuskaupungissa syntynyt uusi elämä ei ollut mikään pian sammuva tulen leimahdus, vaan kesti vuosisatoja. Siitä todistaa württembergiläinen Valentin Andreae, innokas luterilainen, joka sata vuotta myöhemmin kirjottaa: "Genevessä ollessani huomasin jotain erittäin tärkeää, mitä en koskaan unohda, jota koko elämänikäni tulen ikävöimään. Paitsi täydellisen vapaavaltion muotoa on tasavallalla vielä erikoisena kaunistuksena oikeusistuin, joka valvoo kansalaisten elämää ja pienimpiinkin harha-askeleihin käy käsiksi. Sen kautta estyy kaikki, mikä kristillistä elämää häiritsee, mikä syntiin viettelee tai mikä lihallista kevytmielisyyttä palvelee, kaikki sellaiset leikit, puheenparret, kiemailu, viha, riita, petos, ylellisyys, laiskuus, raakuus, jumalallisten asiain halveksiminen, puhumattakaan suuremmista rikoksista, jotka täällä ovat aivan tavattomia ja melkein kuulumattomia. Sellainen puhtaus kaunistaa kristinuskoa aivan erinomaisesti, on jotain siihen niin oleellisesti kuuluvaa, että sen puutosta meillä ei voida kyllin valittaa, ja pitäisi kaikkien kunnollisten ihmisten työskennellä sen aikaansaamiseksi. Jollei opin eroavaisuus erottaisi minua Genevestä, olisi tapain sopusointu sitonut minut tähän kaupunkiin".

* * * * *

Luokaamme aluksi silmäys sen miehen entisiin vaiheisiin joka Geneveen tultuaan siellä niin suuret henkiset ja siveelliset muutokset sai aikaan.

Juhana Kalvin tai, kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jean Chauvin syntyi 10 p. heinäk. 1509 Noyonissa, Picardien maakunnassa Pohjois-Ranskassa. Isänsä Gerard Chauvin oli arvossa pidetty virkamies, Noyonin kreivikunnan ylikantomies ja hiippakunnan sihteeri. "Minulla on ollut jotenkin ankara isä, mutta siitä iloitsen", sanoi Kalvin myöhemmin puhuessaan saamastaan kasvatuksesta. Isällä oli periaatteena, että suurta rakkautta lapsiin on ihmisen pikemmin koetettava salata, jotteivät lapset siitä saisi vahinkoa. Älykkään ja kunnioitettavan isän ankaruuteen yhtyi äidin melkein tuskaloinen hurskaus, ja näin ei nuori Kalvin jäänyt huonolle kasvatukselle. Hänen annettiin usein polvistuen rukoilla paljaan taivaan alla, jotta hänessä heräisi kunnioitusta korkeinta kohtaan. Opetuksen ja kouluutuksen puolesta ei pitänyt mitään puuttua tältä erinomaisen lahjakkaalta pojalta, josta toivottiin etevää pappia. Hän nautti samaa opetusta kuin erään aatelismiehen, piispan sukulaisen pojat. Lukukuluihin etsi isä kannatusta ja saikin, kun poika jo kaksitoistavuotisena sai kappalaisen paikan ja erään hengellisen vihkimyksen, tonsuurin. Niin järjetöntä kuin tämä olikin, ei se siihen aikaan ollut tavatonta; annettiin virka sijaiselle ja haltija itse sai nauttia tulot.

Sen jälkeen sai nuori Kalvin kaksi vielä tuottavampaa palkkapitäjää, joiden tuloilla hän jatkoi lukujaan Pariisissa. Siellä osotti hän kahdessa koulussa niin paljon intoa ja kykyä, että jätti kaikki toverit jälkeensä. Heidän peleillään ei ollut häneen vetovoimaa; heidän hullutuksensa saivat hänestä vakavan nuhtelijan, josta hän sai pilanimen "akkusatiivi" (accuser = syyttää). Tässä oli kuitenkin vähemmän syytöstä ja enemmän kiusotusta tai kunnioitusta tämän vakavan toverin etevyyden tähden. Eräs hänen ystävistään sanoi: "Kuivassa, heikossa ruumiissa oli jo kypsynyt, voimakas henki, ripeä vastaamaan, rohkea hyökkäämään, suuri paastoomaan, jota hän teki alituista päänpakotustaan karkottaakseen tai jotta henki olisi vapaampi, jotta hänen kirjoituksensa, lukunsa ja ajattelemisensa paremmin sujuisi. Hän puhui vähän ja ainoastaan vakavia ja sattuvia sanoja: koskaan ei hän yhtynyt seuraa pitämään; aina oli hän sulkeuneena itseensä".

Kalvinin ollessa 18-vuotias, muutti isä mieltään poikansa kutsumukseen nähden; joka tahtoi rikkaaksi ja mahtavaksi, sen oli tultava lakimieheksi, ajatteli hän ja lähetti poikansa Orleansin ja Bourgesin kuuluisiin oikeuskouluihin, missä tämä heti kävi käsiksi oikeustieteeseen samalla ahkeruudella ja innolla, millä hän ennen oli tutkinut vanhoja kieliä, matematiikkaa ja filosofiaa. Nuori ylioppilas tuli pian niin huomatuksi, että hänen usein täytyi olla opettajainsa sijaisena. -- Mutta Bourgesissa aukesi Kalvinin hengelle uusi maailma. Siellä eli ja opetti silloin Melchior Volmar, kreikankielen professori, jonka Ranskan kuningas Frans I oli Saksasta kutsunut pitämään luentoja Homerosta, Demostheneesta ja Sofokleesta, mutta joka kaikessa hiljaisuudessa tutustutti nuoria ystäviään erääseen paljon tärkeämpään kirjaan, joka silloiselle maailmalle oli aivan tuntematon. Tähän kirjaan, raamattuun, oli hän isänmaassaan tutustunut ja Lutherin kautta oppinut sitä ymmärtämään. "Tässä on", sanoo hän, "vastaus kaikkiin kysymyksiin, pelastuskeino kaikkiin epäkohtiin, tässä on rauha kaikille rauhattomille sieluille, sekä oppineille että kansalle". Kalvin ei tutustunut raamattuun ainoastaan opettajansa Volmarin kautta, vaan myöskin ystävänsä Robert Olivetanin kautta. Kuten muutkin sen ajan oppineet ja kansat, hämmästyi hänkin tavattomasti aukaistessaan kirjojen kirjan. Halu lukea ja ilo uskonnon kirjan omistamisesta oli niin suuri, ettei hän moneen päivään tahtonut syödä eikä juoda. Mutta miten ihania näköaloja hänelle valkenikin, riippuvaisuus roomalaisesta kirkosta ja hänen tähänastinen käsityksensä tuotti hänelle kuitenkin pitkän, vaikean taistelun.

Kuten Lutherille, niin nousi Kalvinillekin herännyttä omaatuntoa ja sen vaatimuksia vastaan ääni, joka sanoi: "Sinäkö yksin viisas olisit ja olisiko kirkko todellakin erehtynyt? Eikö ole parempi hylätä omat tutkimukset ja sokeasti alistua viisaiden johtoon? Mitä varten syöstä itseään sellaiseen levottomuuteen ja vaaroihin, josta ei muuta palkkaa ole kuin vainoa?" Edelleen oli Kalvin, kuten hän itsekin myöntää, arka ja vaaroja väistelevä luonteeltaan. Jollei armo olisi häntä auttanut, jollei hänelle olisi ollut tärkeintä olla kuuliainen totuudelle, velvollisuudelle ja korkeimman tahdolle, ei hänen pelkäävä, kaikkia vaaroja tähyelevä luonteensa olisi koskaan askeltakaan edemmä astunut.

Mutta rauhaa ei Kalvin näin horjuessaan saanut, ja hänen tuskansa vain kasvoi, kun hän Sauluksen tavoin yritti potkia tutkainta vasten, vaikka silloisen kirkon turmelus ja raamatunvastaisuus ja julkisesti ilmenevä epäjumalanpalvelus oli hänelle selvinnyt ja hän oli nähnyt pyhistä marttyyreistä, miten he uuden ja kuitenkin vanhan evankeliumin kautta kykenivät elämässä ja kuolemassa Jumalaa kirkastamaan. Tällainen oli esim. pariisilainen kauppias de la Forge, jonka luona Kalvin peräydyttyäänkin vielä jonkun aikaa oli asunut, ja joka myöhemmin uskonpuhdistusintonsa kautta joutui vainoojain käsiin. Maailmankaupunkiin, jonne kaikki kerääntyi, mikä maailmassa korkealle tavotteli, sinne oli Kalvin palannut tullakseen huomatuksi tiedemiehenä ja ehkäpä paetakseen omantuntonsa ääntä, joka Orleansissa ja Bourgesissa hänelle ei enää rauhaa antanut. Mutta hänen kävi kuten Augustinuksen, joka uskollisen äitinsä luota pakeni Roomaan päästäkseen erilleen Jumalasta, jonka käsiin hän juuri Italiassa joutui. -- Totuuden todistajain parvi painoi yhä raskaammin häntä, kunnes hän antausi. 1533 tapahtui hänen äkillinen kääntymisensä, "Kun sydäntäni", sanoo Kalvin itse "jo kauan oli valmistettu vakavimpaan koetukseen, näytti totuuden täydellinen tunteminen minulle yhdellä kertaa kuten kirkas valo erhetysten kuilun, johon olin vyörynyt, synnin ja häpeän, mistä olin saastunut". Mutta tämä murhe muuttui äkkiä suureksi iloksi. Hän voi elävässä uskossa tarttua Kristuksessa tarjona olevaan pelastukseen. Hänen vaakunansa -- käsi, jonka sydän ojentaa, -- kuvasi hänen päättävää antautumistaan Jumalalle. "Jumala on äkkiä vaikuttanut, äkisti alistanut sydämeni kuuliaiseksi tahdolleen." Siitä pitäen ei hän koskaan ole armotilaansa epäillyt.

Kalvinissa tapahtui täydellinen muutos. Pelkäämättä ja epäröimättä astui hän eteenpäin. Hänelle selvisi, ettei hän pyhässä innossa kirkon erehdyksistä ja väärinkäytöksistä luopuessaan silti mitenkään vastenmielisyydestä eronnut kirkosta. Kohta saikin hän tilaisuutta seurata käskyä. "Kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi" (Luuk. 22: 32). Pariisin uskovaiset keräytyivät nuoren oppineen ympärille, jonka Kristus ja hänen evankeliuminsa niin voimakkaasti oli vallannut. Miten paljon Kalvin rakastikin ja etsikin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, hänet tavattiin kuitenkin, ja jokaisesta yksinäisestä paikasta tuli hänelle koulu. Kerrotaan, ettei kukaan voinut kuulla häntä sanan sattumatta sydämeen. Usein lopetti hän saarnansa lauseella: "Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan". (Room. 8.)

Kohta kun Kalvin oli kääntynyt ja alkanut toimia Pariisin evankeelisten piirissä, täytyi hänen paeta tästä kaupungista. Siihen oli aiheena eräs juhlatilaisuus. Hänen ystävänsä Cop, lääketieteilijä, joka oli yliopiston rehtorina, sai vanhan tavan mukaan Pyhäin miesten päivän juhlana pitää puheen. Kalvin valmisti sen hänelle ja käytti aihetta puhuakseen kirkollisten tekojen ansiollisuutta vastaan ja vanhurskauttamisesta uskon kautta Kristukseen. Kuulijakunta hämmästyi, korkeakoulu julmistui, oikeusviranomaiset aikoivat sekaantua asiaan. Cop pakeni Baseliin. Nyt tahdottiin käydä käsiksi hänen salaiseen rikostoveriinsa, joksi Kalvinia arveltiin. Saatuaan varoituksen pääsi hän huoneensa ikkunasta pakoon, pelastautui erään viinitarhurin taloon laitakaupungilla ja sieltä tämän pukeissa, kuokka olalla pujahti Pariisista kenenkään tuntematta. Eräs normandialainen ystävä, du Tillet, otti hänet vieraakseen, piti häntä luonaan vuoden, antoi kirjastonsa hänen käytettäväkseen ja tuli vieraansa kautta evankeeliseen uskoon. Eräässä luolassa kuuluu Kalvin usein saarnanneen ja jakaneen Herran ehtoollista. Erään roomalaisen messun kannattajan keskeyttämänä kerrotaan hänen kerran huudahtaneen: "Kun minulta tuomiopäivänä kysytään, miksi en siihen ottanut osaa, voin sanoa: Herra, et ole sitä käskenyt. Tässä on lakisi, raamattu, jonka minulle olet antanut; siinä en ole huomannut mitään muuta uhria kuin sen joka ristin alttarilla on teurastettu." (Hepr. 9: 44.) Silloin tällöin on Kalvin näissä kokouksissa keskellä puhettaan innostuksen valtaamana vaipunut polvilleen rukoillakseen Jumalan siunausta läsnä oleville, itselleen ja koko Ranskanmaalle.

Ranskassa näytti yhteen aikaan päivä valkenevan ja evankeelisen vapauden aika koittavan. Kuningas Frans I:n sisar, Navarran kuningatar Margareta oli evankeliumille ja uskonpuhdistukselle suosiollinen ja tuki sitä missä voi. Hänen hovissaan oleskeli 80-vuotias Faber Stapulensis, joka jo aikaa oli viitannut uskon ja kirkon uudistukseen, joka evankeliumin kautta tulisi tapahtumaan. Hänen ollessaan Pariisin yliopiston professorina oli hänen ympärilleen kokoontunut monta samanmielistä oppilasta, m.m. Meauxin piispa Briconnet. Huikentelevainen ja aistillinen kuningaskin, joka väliin vainosi puhdasta evankeliumia, väliin sillä koreili, kirjoitti esim. kerran Melanktonille, että hän tulisi Pariisiin tuomaan sinne uskonpuhdistusta. Kuninkaaseen ei ollut luottamista. Kun Kalvin kerran pakopaikastaan uskalsi Pariisiin, eivät siellä asiat olleet omiaan häntä rohkaisemaan. Rajut, hurmahenkiset ainekset, kiihkoiset uudestikastajat pitivät peliään uskovaisten piirissä, ja eräänä aamuna -- 14 p. lokakuuta 1534 -- nähtiin kirkkojen ja palatsien seinämillä, jopa kuninkaallisen hallituksen ovellakin lentolehti, jossa ankarin ja kiukkuisin sanoin käytiin paavilaisen messun "inhottavien ja suurten väärinkäytösten" kimppuun; "oli pahinta Kristuksen ruumiin häväisemistä, kun ajateltiin hänen olevan taikinapalasessa, joka ehkä joutui hämähäkkien ja hiirien ruuaksi". -- Sellainen uhkamielisyys loukkasi syvästi katolilaisten tunteita ja sai kuninkaan raivoihinsa. Seurauksena oli joukottain oikeushaasteita, vankilat tulivat täyteen epäluulon alaisia syyllisiä ja syyttömiä. Moni Kalvinin läheisimmistä, kuten jo mainittu innokas evankeelinen de la Forge, odotti vankilassa ankaraa rangaistusta. Frans I puhui ja toimi niinä päivinä yhtä hirveästi kuin myöhemmin Filip II Espanjassa ja entisinä aikoina Nero. Kuusi polttoroviota rakennettiin eri paikkoihin kaupunkia, ja kuusi evankeelista, joukossa de la Forge, vietiin, ei kuitenkaan yksinkertaisesti poltettavaksi. Heidät laskettiin pitkään tankoon sidottuina tuleen, sitten taas nostettiin ylös, sitten taas laskettiin, kunnes he hitaasti paistuivat. Kuusi kertaa kävi kuningas itse iloitsemassa tästä pirullisesta näytelmästä; mutta ei hän yhdessäkään marttyyrissä tavannut pienintäkään heikkouden tai katumuksen merkkiä; "he kuolivat kaikki uskon kuninkaina murhakuninkaan silmäin edessä".

Nyt ei Kalvinin auttanut enää Ranskassa viipyä: ikävä ja tuska sydämessä jätti hän isänmaansa. Jo aikaisemmin oli hän luopunut palkkapitäjistään. Kaksikymmenviisivuotisena oli hänet Navarran kuninkaan hovissa esitetty vanhalle, kunnianarvoiselle Faber Stapulensikselle, ja tämä oli ennustanut Kalvinista tulevan aseen, jonka kautta Herra pystyttää valtakuntansa Ranskassa. Tämä kyllä jossain mielessä toteutuikin, mutta ei suoranaisesti, vaan kuitenkin Kalvinin toimesta, vaikka kaukaa. Vuoden vaihteessa 1534-1535 läksi hän vaeltamaan ja saapui Baseliin, missä jo oli järjestetty evankeelinen seurakunta. Siellä toivoi hän saavansa hurskasten oppineiden miesten seurassa antautua rauhassa jumaluusopillisiin tutkimuksiinsa. Capito opetti hänelle hepreaa ja lukuhuone oli hänen mielipaikkansa.

Täällä syntyi Kalvinin kuuluisin teos: "Kristinuskon opetus" (Institutio religionis christianse), parhain ja aikanaan täydellisin uskontieteen oppikirja ja uskonpuhdistusohjelma. Ensi painos siitä ilmestyi 1535 ja viimeinen Kalvinin kädestä 1559, ja on sitä näinä 24 vuotena alituisesti paranneltu ja lisätty, lukujen noustessa kuudesta kahteenkymmeneen. Teos on voimallinen Jumalan valtakunnan esitaistelijan kynästä lähtenyt nerontuote, kauniskielinen, syvällisiä ajatuksia ja suurta oppia sisältävä, järjestetty, tarkkaan yhtäjaksoinen kristinopin esitys. Kirjassa on uskonpuhdistusoppi koottu järjestelmään ja on se reformeerattujen kirkkojen käytännöllisen rakennuksen pohjana. Siitä alkaa länsimaisessa kirkkohistoriassa uusi jakso.

Suurenmoisesti vaikuttava on esipuhe. Siinä omistetaan kirja Ranskan kuninkaalle Frans I:lle, jota kehoitetaan tutkimaan valtakunnassaan peräti väärin käsitettyä ja vainottua evankeliumin puhdasta oppia, lakkauttamaan vainot ja alistumaan jumalalliseen totuuteen. "Kuninkaan tekee kuninkaaksi se että hän tietää: minä olen Jumalan palvelija, hänen asettamansa hänen valtakuntaansa hoitamaan. Ken ei tässä mielessä hallitse ja kellä ei ole päämääränä hallituksellaan Jumalan kunniaa edistää, se ei ole kuningas, vaan rosvoliiton päämies. Pahasti erehtyy se, joka toivoo pitkällistä menestystä valtakunnalle, missä ei Jumalan valtikka, nimittäin hänen pyhän sanansa kautta, saa hallita. Me evankeeliset tunnustamme kyllä Jumalan edessä olevamme kurjia ja halpoja syntisparkoja, maailman hylkyjä, niin ettei meillä mitään muuta kerskattavaa ole kuin Jumalan laupeus, jonka kautta pelastuneet olemme. Siitä huolimatta on oppimme ylhäistä ja ihanampaa kuin kaikki maailman valta ja kunnia. Sillä se ei ole meidän, vaan elävän Jumalan ja hänen Kristuksensa. Älä usko, kuningas, herjaajia, että tämä 'uusi evankeliumi', kuten he sanovat, tarkottaa kumousta ja paheiden vallalleen päästämistä! Onko kukaan meidän keskuudessamme kuullut kapinallista sanaa? Ja pitäisihän elämämme olla kaikille herjaajillemme siveyden, hyvyyden, laupeuden, kohtuullisuuden, kärsivällisyyden ja kaikkein hyveiden esikuvana. -- Tarkotukseni oli tätä kirjaa kirjoittaessa taivuttaa sydäntäsi ainakin kerran kuuntelemaan asiaamme. Mutta jos viholliset saavat sinun estämättäsi ahdistaa meitä vankeudella, kidutuksilla, miekalla ja tulella, niin kärsimme kuten teurastettavat lampaat loppuun asti kestäen kärsivällisinä ja pannen toivomme Herran väkevään käteen. Hän ilmestyy aikanaan kurjia lunastamaan ja tuhoomaan vainoojat. Herra, kuningasten kuningas, vahvistakoon asemasi vanhurskaudessa ja korottakoon istuimesi totuuden kautta! Baselissa 1 p. elok. 1535."

Aijomme myöhemmin palata tarkastamaan kirjan varsinaista sisältöä.

Kalvinin heikko ruumis oli paljosta henkisestä työstä niin heikentynyt, että hän tarvitsi erityistä virkistystä. Hän lähti yli Alppien Italiaan Ferraran ruhtinaan hoviin, missä ruhtinaan oppinut, uskossa elävä ja lujaluonteinen puoliso Renata (synt. 1510) oli ranskalaisista pakolaisista muodostuneen seurakunnan keskuksena. Pian oli Kalvin seurakunnan paimen ja opettaja, ja erittäinkin ruhtinatar oli hänelle kiitollinen opittuaan hänen kauttaan entistä selvemmin evankeliumia käsittämään. Oleskelu Ferrarassa tuli lyhytaikaiseksi, kun vaino ja epäluulo tämänkin piirin hajalle sai. Kalvin pysyi kuitenkin koko elämänikänsä kirjeenvaihdossa ruhtinattaren kanssa, varoittaen ja vahvistaen häntä. Viimeinen ranskalainen kirje, jonka hän saneli, oli Ferraran herttuattarelle osotettu. Kalvin jätti Italian surkumielin, kun ei ollut saanut aikaan tässä maassa evankeliumin levittämiseksi niin paljon kuin olisi toivonut. "Menin Italiaan", sanoi hän usein, "mennäkseni uudelleen". -- Ihminen päättää, Jumala säätää.

Kalvin aikoi käydä muutamien perheasiain takia Ranskassa ja sitten taas palata Baseliin jatkamaan hiljaista opiskeluaan. Sotalevottomuuksien takia täytyi hänen kiertää Geneven kautta, missä hänet kertomuksemme alussa näimme elokuussa 1536.

Ensi vaikutus Genevessä; taistelu ja tappio.

Genevessä oli ennen Kalvinin tuloa tapahtunut kaksi vallankumousta, valtiollinen ja uskonnollinen. Vuosisatoja oli hallitusvalta ollut jaettuna kolmelle mahdille: yksi oli kaupungissa asuva piispa, toinen Savoijan herttua, joka maaherransa kautta oli ylimpänä tuomarina ja sotaväen päällikkönä, ja kolmanneksi porvaristo itse, joka noista kahdesta valtiomahdista huolimatta tunsi itsensä vapaavaltioksi ja valitsi kokouksissaan hallintovirkamiehistön ja neljä pormestaria. Savoijan ruhtinaat koettivat usein päästä yksin hallitsemaan, mutta kohtasivat aina lujaa vastarintaa kaupungin puolelta. Vaarallisemmaksi muodostui asema, kun Savoijan herrat Rooman avulla onnistuivat saamaan piispanviran perittäväksi sukuunsa. Silloin koettivat kaupunkilaiset saada turvaa Sveitsin valaliittolaisilta, erittäinkin Berniltä. Ja kun Savoijan herttua sellaisen liiton selitti kapinaksi, antoi teloittaa sen hommaajat ja vuosikauden Geneveä kuritti ja hävitti, niin muuttui asema kohta hänen lähdettyään taas: kansanvaltainen hallitus asetettiin ja kaupunki varustettiin puolustuskuntoon. Ja kun mielet alkoivat horjua, niin rohkaisivat heitä taas mahtavan Bernin lähettiläät; olivathan he seitsemässä taistelussa valaliiton etupäässä voittaneet Saksan keisarin, Grandsonin ja Murtenin luona tuhonneet Burgundin herttuan, Novaran luona voittaneet Ranskan kuninkaan! Kaikki Savoijan herttuan yritykset raukesivat; vuodesta 1526 on Geneve ollut valtiollisesti vapaa kaupunki.