Part 9

"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme englantilaiset täältä."

He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan heidän sanoilleen, vaan lausui:

"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne väkirynnäköllä."

La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:

"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja, kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" -- Kun Johanna kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:

"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat, ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille: Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."

Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.

Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he siitä tahtoivat vartioida siltaa.

Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan. Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:

"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin seuratkaa minua!"

Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä. Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä, kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka ympäröi linnoitusta.

Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan, niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.

La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.

Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.

Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa riemuiten ylisti Johannaa.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet, etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.

"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle. "Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei teidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."

Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."

Kuudestoista luku.

Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa, joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:

"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."

Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt olivat englantilaisten hallussa.

Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta suuhun kulki kysymys:

"Mihin hän menee?"

Johanna kuuli sen ja sanoi:

"Menen valloittamaan Tourellesia."

Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet. Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.

Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään, sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.

Tähän vastasi Johanna:

"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."

"En voi sitä tehdä, kenraali."

"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"

Nyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti sanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi vain:

_"Eteenpäin!"_

Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.

Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti. Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.

Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista, mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan katkerasti valittaen.

Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu. Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut, Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä, jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui. Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.

Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun kulkua.

Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi peräytymismerkin.

Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän käsissään.

Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen lieve koskisi muuria.

Kohta sanoikin tämä:

"Nyt se koski."

"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt -- kaikki miehet! -- Eteenpäin!"

Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.

Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta, jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä, sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.

Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten miesten saavan sellaisen lopun.

"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä, William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.

Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli voittanut Orleansin taistelussa!

Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu. Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.

Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.

Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve! terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve meidän neitsyemme! lausuivat toiset."

Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat: "Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla rauhassa."

Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin. Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää. [Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]

Seitsemästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan. Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.

Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani, läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.

Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin. He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon, kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle. Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.

Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen näköisiä he nyt todellakin olivat.

Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna -- hän oli sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.

Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:

"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea -- olette, niinkuin olen kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi -- eikä haavanne ole vielä parantunut -- tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte -- se teille suodaan."

Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:

"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani -- vain sitä --"

"Elkää peljätkö, lapseni -- sanokaa suoraan."

"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen ja uskollinen -- ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"

Kuninkaan kasvot synkistyivät.

"Reimsiin? -- vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan -- mahdotonta, kenraalini!"

Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.

"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön. Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä vastaan. -- Nyt on oikea aika -- lähtekäämme siis matkaan!"

Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:

"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea -- ja matka on pitkä tästä Reimsiin!"

Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta ja hän sanoi:

"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton, tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole niin kiirettä."

"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia niin kauvan, kun on aikaa. -- Minun aikani ei ole pitkä. Herra on suonut minulle vain vuoden."

"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.

"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy. Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian -- elämä tai kuolema Ranskan hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo, tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on. Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista] kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä, Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle antaa.

Kahdeksastoista luku.

Päivät kuluivat -- ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat kulua loppuun -- ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, -- Sitähän tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.