Part 8

Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin välillä.

Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan. Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.

Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.

"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"

"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."

"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan Talbotia ja englantilaisia vastaan?"

Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti, että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.

"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet tänne virran toiselle rannalle."

Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat erehtyneet.

"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."

Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.

Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla voinut mitään hyödyttää.

Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta! Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa, nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.

Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.

"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat. Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle, jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.

Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy, Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.

Kahdestoista luku.

Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.

Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna 1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.

"Jeesus Maria.

"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi; ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat, asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan. Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika, sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua, rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani, niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.] Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."

Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä karjaansa paimentamaan.

Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta. Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot liikkeelle.

Kolmastoista luku.

Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin, että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:

"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."

Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin pystyssä, että tuskin huomasi minua.

Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.

Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat. Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen seinällä.

Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina. Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies oli tehnyt.

"Karkulainen, kenraali."

"Mitä hänelle aijotte tehdä?"

"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti matkaan."

"Mitä muuta hänestä tiedätte?"

"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."

"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä -- tuokaa hänet tänne."

Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo. Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.

"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.

Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.

"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta! -- minä en saata nähdä verta!" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."

Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut hänelle sopivaa.

"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa -- olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä että eläimiä".

Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.

Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano vapaasti ja pelkäämättä."

"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen kuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni, vaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni. Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt. Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."

Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää kuin puhuisi hän totta. -- "Katso minua silmiin" -- hän sitten kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin sotaväkeen?"

"Sen tiesin."

"Miksi siis tulit?"

"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi olisin elänyt".

"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"

"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on Mikko."

"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"

"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."

Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.

Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät, uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen ankaraa hyökkäystä.

Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen, vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.

Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.

Neljästoista luku.

Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.

Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:

"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi: "ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia, joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.

Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun ohitseni hän sanoi:

"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"

"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."

"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.

Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin tuulispää.

Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois --

"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_" Ensi kerran lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin, ranskalaiset -- seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.

Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut. Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta. Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui ja huusi: "Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!" niin ranskalaiset kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.

Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan. Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin, ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja oikeaan ja vasempaan.

Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.

Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.

Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus. Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki hyökkäykseen.

Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän. Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin hävitimme koko varustuksen.

Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti, sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja vihamiesten äitejä.

Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän olevan Jumalan palvelijoita.

Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi, ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen, kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!

Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä. He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan, he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan, vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille korville.

Viidestoista luku.

Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan, mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän: