Part 2

"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut häntä vastustamaan. "Siis hyvä -- mitään erityistä ruumiinosaa ei saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään käskystä; siis on _pää_ yksin vastuunalainen niistä rikollisista töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? -- Ei suinkaan. Missä vapaata tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää asiaa kuin kylänvanhin. -- "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? -- Voiko se varastaa? -- Tehdä murhapolttoa? -- Ei, ja taas ei. No -- huomaa nyt! -- _Voikohan hiilihanko tehdä kaikkea tätä?_ -- Ei suinkaan." Yhä selvempää ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet -- vatsa ei voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis saata pitää siitä vastuunalaisena -- siitä olemme yksimieliset. Joka siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta seuraa: -- että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä oloissa. Olen puhunut."

Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa, todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli liikutettu ja huudahti:

"Anna hänelle puuro, lapseni!"

Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin -- ja tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.

Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain viimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland, jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.

Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut minut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.

Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin, ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.

Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! -- Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.

Viides luku.

Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko elinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan "kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä yhden nimen, ja se oli -- "rohkea".

Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.

Äkkiä huudahti pikku Mengette:

"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?"

Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.

"Se on musta lippu."

"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?"

"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."

"Mutta mitä?"

"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."

"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?"

Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui läähättäen:

"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse muuta lippua."

Kuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.

"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --"

"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et ole kuullut oikein."

"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi -- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."

"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia", keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.

"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"

"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --"

"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme? -- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"

"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet maanpakolaisuuteen."

Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.

"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle, jotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee -- koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."

Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --"

"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa, mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen alle, muutoin ei se ole laillinen."

"Mutta kuningas -- onhan hän --"

"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme, onnetonta miesraukkaa."

"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain, mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."

"Kuka häntä on siihen pakottanut?"

"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."

Nyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta. Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:

"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia. Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe. Keltä olet kaiken tämän kuullut? --"

Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina odotimme vastausta.

"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."

Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.

"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta."

Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat puhumaan. Noel Rainguesson lausui:

"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."

"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin "Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa, ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"

"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä huvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"

Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:

"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."

"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen. "Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko tulisi vastaani!"

"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo sotamieheksi?"

Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:

"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --"

Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen ja hämillään toisten pilkasta.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen käänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.

Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti. Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme -- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen hänen kirvestään.

Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai nimekseen "Rohkea".

Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.

Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme, kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:

"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut, olisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa, ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään, kunnes se parani."

"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua kirveellä?" arvelivat lapset.

"Kyllä hän uhkasi."

"Etkö peljännyt?"

"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain."

"Mutta, miksi et peljännyt?"

Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:

"Sitä en tiedä."

Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:

"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"

"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."

Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:

"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin kyllä hänelle näyttäisin -- --"

"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun, ennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran tulee, niin -- --"

"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata kirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --" ja niin hän pitkitti.

Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät, että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa toimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä lohdutti ja tyydytti.

Kuudes luku.

Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot, jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen, joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton jälkeen.

Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä. Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen. Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun lipun alle.

Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.

Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:

"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" -- sitten ristien silmiään hetken perästä -- "jos niin olisi Jumalan tahto".

Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta, jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.

Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa. Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi paluumatkaksi.

Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.

Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita, ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.

Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään. Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa; emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut. -- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.

Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia. Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua. Kuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!

Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.

Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea vuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä. Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia sotakenraaleja ja sanoi: