Part 16

Rummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen aikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat hänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden -- hänen vartijansa piirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt hänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut ja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen päätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.

Kolmastoista luku.

Mutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä Johannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui se, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia oli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri meteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni oikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa, että Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi ja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä toimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä salainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin vähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.

Päivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan vankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan palvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa yllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa, poistuivat herrat vankilasta. -- Johanna oli niin heikko ja uupunut, että antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi ennen kaikkea lepoa ja rauhaa.

Piispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli onnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.

Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi siitä tietoa.

Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä viimeisellä hetkellä.

Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla, että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla uskomatta, että huhuissa oli perää.

Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa taas oli Johannaa tutkimassa.

Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.

Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti, että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se tuotti hänelle surman.

Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin, kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran Jeesuksen palveluksessa -- nimittäin jos vain englantilaiset pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.

Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie, jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan, huomautti Johannan pukua ja sanoi:

"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin pahempaakin?"

Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin Johannalta:

"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"

Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan, koska hän ei voinut toisissa olla.

"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."

Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan levollisesti:

"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani -- mutta vieläkin olen niihin kytketty niinkuin näette."

"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten vaatteisiin."

Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:

"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun mielelläni teidän tahtoonne."

Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.

"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." -- Sitten Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta ja sentähden myönnyin."

Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.

Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti pöytäkirjansa laitaan --

"_Responsio mortifera_." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]

Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:

"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."

"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."

Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:

"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En voi enää kestää vankeutta."

Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä. Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:

"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat -- nyt hän on käsissämme!"

Neljästoista luku.

Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:

"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."

Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.

"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.

"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin, että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. -- Ja sitten piti sanoa, että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä hän tarkotti.

Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka muistuivat hänen mieleensä:

"Sun ihanuutes iloittaa Ja murheessakin lohduttaa, Kun kaukana Ja vieraana On meistä armas kotimaa."

Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin lohduttaa.

Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.

Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot näyttivät hyvin surullisilta.

Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja oli vaipunut ajatuksiinsa.

Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:

"Johanna."

Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:

"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"

"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"

"Voin" -- kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.

"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."

Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen hän lausui hiljaa:

"Milloinka minun tulee kuolla?"

"Tänäpäivänä, aika on käsissä."

Jälleen väristys. -- "Niinkö pian, voi niin pian!"

Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:

"Minkälainen kuolema?"

"Polttoroviolla."

"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös, alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä armahdusta ja turvaa.

"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka tietää, että minulle on vääryyttä tehty."

Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani, kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:

"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi: "Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen syntiisi." -- Sitten hän läksi.

Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:

"Missä minä olen tänä yönä?"

"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"

"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."

Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä ollutkaan.

Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun pelastukseksi.

Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.

Viidestoista luku.

Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään, valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli kirjoitettu sanat: _Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan palvelija_. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin Ladvenu ja veli Jean Massieu.

Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"

On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:

"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa tapahtumaa kuin tämä."

Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. -- Äkkiä kuului kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä ja huusi --

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"

Se oli Loyseleur!

Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.

Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.

Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä, vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen ja lausui:

"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."

Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan, käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.

Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.

Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet -- englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.

Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi vain vartijoille:

"Ottakaa hänet", ja pyövelille:

"täyttäkää tehtävänne".

Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan, mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin; tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.

Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja kunnioitettu.

Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin kirjoittaa.

Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa. Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit huudahti hän:

"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä saat kärsiä kuolemani tähden!"

Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää tuntunut häntä ahdistavan.

Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi, että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen saakka saattoi sen nähdä.

Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen keskeltä valtava ylistyshuuto:

"Minun ääneni olivat Jumalasta! -- Ne eivät pettäneet minua."

Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.

Niin poistui luotamme _Johanna d'Arc!_ Kuinka lyhyt on tuo nimi, mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.

Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena hänen muistonsa elää kautta aikojen.