Part 15

Pari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut, kedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut visertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet olivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa ja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä ja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki kuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.

Mutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää mieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko vankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua, hänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia luonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja sydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen kurjuutta.

Mutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan saanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja sisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.

Johanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti arkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä pyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa ja katumaan.

Johanna vastasi:

"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani Jumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan."

Arkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä pyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo kannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan vastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain niitä asioita, joista häntä syytettiin.

Vihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon vaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän kerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen polttoroviolla heittää henkensä.

Kun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen sotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.

"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en sittenkään voisi toisin puhua!"

Oli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen välkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten ystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi pöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: "_Superba responsio_!" [suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin hetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin olemaan.

Tietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja luvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin, saisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein oli vastannut:

"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa, mutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin."

Nyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja kysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko hän sitten heidän vaatimuksiinsa.

Johanna vastasi vain:

"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä."

Niin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä ymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen. Istunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset uudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja varotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että kuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan yksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.

Kymmenes luku.

Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen ja _cochon_ [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä, josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.

Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo petollinen Loyseleur.

Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa kaiken tuon kauhistuksen todistajina.

Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.

Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:

"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."

Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että se minusta tuntui oikein ihmeeltä:

"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet puhuivat enkä minä."

Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien, jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:

"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen vanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se kosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen tieto?"

Oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja muutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon ja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat panivat siihen jyrkän vastalauseen.

Vihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin vankilaan.

Samana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta pantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei englantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin, ettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta päästyään olisi peruuttanut sanansa.

Nyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja palatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika kantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain kiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat kuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.

Yhdestoista luku.

Kymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä sanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja että hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä parannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.

Muutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja Johanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus piti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että jos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa varmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta Johanna pysyi lujana ja sanoi:

"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa olisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja tässä pysyn kuolemaani saakka."

Syvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon juhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. --

"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi --

"Ei mitään, herra piispa."

"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"

"Ei mitään."

"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on julkiluettava. Viekää vanki takaisin."

Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.

* * * * *

Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta, jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto, että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta, jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia. Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi antaa -- ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa erehtyneensä -- vaikkapa vain näennäisesti.

Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti -- kenties se keino oli tepsivä?

Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan alle.

Mutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin tämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi edelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.

Tähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle ja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten oli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä rikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.

Sittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti yleisöltä salassa.

Katalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä tilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa hyvin paljon heikenneet.

On tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa, mutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä häntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon vaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta kauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän saisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi, kuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat englantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että Johannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos häntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään lepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta huomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi vastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.

Minun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä Noelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja toivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan jonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat sen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin tuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian laajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin katuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin pääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä väkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet merkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme tunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme surumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.

Kulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen pyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella kiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita, joista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota rakennettiin, vastattiin:

"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?"

Me läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää. Meille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa oli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme noissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren tai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään, jolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät ilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa vapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen. Kuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja nuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.

Kahdestoista luku.

Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle, joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille, kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa tutkittaessa.

Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti. Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.

Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata näytelmää.

Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.

Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani, että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.

Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin levosta.

Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä, jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!

Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:

"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! -- Sinun joukossasi on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"

Johannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän kääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti entistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:

"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan minä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen olevan!"

Yleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa, sillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi tarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli häväissyt.

Hetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän odottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin kuitenkin palautetuksi.

Pappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän kirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:

"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja tekoni pyhään isään, paaviin -- vaan ennen kaikkea Jumalaan."

Nyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista arvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja kansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista oltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti hänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä asiassa saattoi tehdä.

Sitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja selittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa kuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt näitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.

Erard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli valmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.

"Luopumisvala, mitä se merkitsee?" Massieu selitti nyt tämän sanan merkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin tajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon vieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:

"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä luopumisvala vai ei."

Erard selitti:

"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti poltetaan."

Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon kuin olisi hän ollut houreessa.

Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.

Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:

"Minä alistun."

He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen -- he tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa liidelleet kaukana koko tapahtumasta.

Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa, niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan käden omaansa ja kirjoitti nimen -- _Jehanne_. Tuo vala oli siis tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta, seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä luopumaan.

Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.

Mutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen Cauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:

"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki nuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän koko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun leipää ja juoda rangaistuksen vettä."

_Elinkautisessa vankeudessa!_ Sitä hän ei ollut ajatellut -- ei Loyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin, oli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin puolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että jos hän tekisi luopumisvalan, niin _hän pääsisi vapaaksi vankeudesta_.

Hetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän muisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi ja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen ja sanoi:

"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua englantilaisten käsiin." Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.

Mutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:

"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli."

Tyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon turhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.