Part 14

"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen oikeutettu."

Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin kamalammalta ja viilsi sydäntäni.

Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa tapahtuisi.

Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.

Viides luku.

Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.

Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.

Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.

Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat, jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta, että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.

Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut. Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun muassa saa nähdä seuraavaa:

"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen vastannut -- kysykää kirjurilta' -- hän tarkotti minua."

Ja toinen todistaja sanoi:

"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät. Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."

Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole voinut kumota näitä tosiasioita.

Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä. Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi sanoa:

"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin vastata teille kaikille!"

Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. -- Mutta tähän vastasi Johanna:

"Tuota ei ole kannekirjassa." -- Ja lisäsi, että hän aina tahtoi noudattaa Jumalan käskyjä.

Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:

"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille onnea?"

"En, mutta minä huusin: _'Ajakaa englantilaiset pakoon!'_ Ja minä kävin itse etunenässä."

Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui kysyttiin:

"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"

"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."

"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"

"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että sittenkin olin Jumalan lähettiläs."

"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"

"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."

Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja palvelusta.

Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä, joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli toimittanut.

Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"

"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"

"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä englantilaisten käsiin?"

Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan yrityksestä ja vastasi avomielisesti:

"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan huomaan kuin englantilaisten käsiin."

Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa, kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.

Johanna vastasi kauhistuen

"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt tapanani."

Kuudes luku.

Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen, kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka ilmeni hänen itseään puolustaessaan.

Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi valita vain joitakuita siihen toimeen.

Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.

Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan. Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja ihailemaan Johannaa.

Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.

Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.

"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta englantilaisia?"

"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita Jumala vihaa."

"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"

"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän, että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"

Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:

"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!" Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja anteeksiannon.

Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat asiat, joita jo ennen oli tutkittu.

Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.

Sitten kysyttiin:

"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"

"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."

Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan Jumalalta.

Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon, johon Johanna vastasi:

"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."

Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi itse piispa:

"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan päällä?"

Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo, niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."

Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja siunanneet häntä.

Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.

Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä, jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin olisi vapautunut heidän kahleistaan.

Seitsemäs luku.

Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat olleet hänen tiellänsä.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27 päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin rikokseen ja tuomioon vikapäänä.

Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina olisivat hänelle avullisia.

Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.

Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu suotu.

Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa ollut puheen aihetta.

Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä, mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot, hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi, joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään. Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella käsiään ja jalkojaan.

Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai pelkureistakin sankareita -- väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.

Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat, joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.

Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.

Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa alistumaan pyhän kirkon tuomioon -- ja tunnustamaan, ettei hän ollut Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet Jumalasta.

Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa, sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.

Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.

"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"

Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.

"Ei se ole tarpeellista."

Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."

Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.

Kahdeksas luku.

Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja hänen tilansa oli yhä huonontunut.

Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.

Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen elämänsä.

Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.

Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin tärkeää olisi sanottu.

Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki. Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi: "Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain tahtoo palata sen turviin."

Johanna kiitti ja sanoi:

"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."

Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:

"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."

Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon sääntöihin alistumisesta, lausui hän:

"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan sittenkin Vapahtajaani."

Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.

Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:

"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne, sentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti totella niitä, tulkoon mitä hyvänsä."

Sydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli rauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt velvollisuutensa eikä muuta tarvittu.

Yhdeksäs luku.