Part 13

Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu, saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.

Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen, suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä näyttämöllä enää esiinny.

KOLMAS KIRJA.

Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii marttyrikuoleman.

Ensimäinen luku.

En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas -- että kiitollinen Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon toimittanut.

Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla. Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.

Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi, epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi, ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi, niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.

Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli, että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa englantilaisille.

Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo oli surkeaa!

Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä juonut.

Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen luokseen ranskalaisen piispan -- tuon aina halveksittavan Pierre Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen hiippakunnassaan.

Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua tyytynyt.

Cauchon sai summan englantilaisilta -- ja tarjosi tuon kuninkaallisen lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja, vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet, polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja toimettomina sallivat tämän tapahtua.

Ja Johanna -- mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.

Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu. Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!

Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä, he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä, vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla kunniantuntoa ja toimintahalua.

Toinen luku.

Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan, niin oli onni minullekin nyt vastainen.

Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:

"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"

Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.

Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen palvelijan, Cauchonin käsiin.

Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä. Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme, Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä kuolla kokematta tappion katkeruutta.

Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.

Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan, poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]

Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai meidät kalpenemaan -- Johanna d'Arc myöty englantilaisille!

Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria, emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät, että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan vapauttamiseksi.

Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.

Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin, tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin eräänä päivänä sanoi Noel:

"Joko me nyt lähdemme?"

"Jo."

Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon hän oli suljettu.

Ja niin me läksimme.

Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin, sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.

Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.

Kolmas luku.

Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan tuomio-oikeuden kirjuriksi. -- Tämähän todellakin oli ihmeellinen sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua kenellekään ilmaista.

Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia, joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.

Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin läsnäolijaa todistaa.

Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty, ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja siihen täytyi alistua.

Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: _jos ei oikeus häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun_.

Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin, käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa. Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli todellakin turvattomuutta.

Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo. Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:

"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."

Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa kättänsä ja sanoi:

"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat, että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan. Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä saa."

Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.

Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.

Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä edes vastannut siihen.

Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään suostunut.

Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset, joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa.

Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa, joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.

Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.

Neljäs luku.

Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.

Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin -- että ehkä La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt -- nyt ei ollut enää toivoa.

Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin, johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon, Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias, kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan -- ja sydämeni oli levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin, joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana, viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin toivo katosi.

Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!

Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.

Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa -- maailma musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!

Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana, pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.

Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta, hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä murtaneet, eivät vielä voittaneet.

Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.

Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.

Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.

Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa. Hän vastasi yksinkertaisesti:

"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista, johon en saa vastata."

Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin. Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se vapisi vihasta. Hän sanoi:

"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!" Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään säikähtänyt, vaan sanoi:

"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle." -- Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:

"-- Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"

Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle, sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:

"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"

Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä, syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.

"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."

Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista. Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen -- erinomaisen johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti: