Part 12

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo, jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille, joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa, Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään, joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus -- ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

"-- Ylhäinen kenraali -- minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa -- hänen mielipidettään olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat. Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas, esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin -- mutta jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit, jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne, olemme valmiit --"

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! -- sopimus! -- Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa, kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla hyvinkin --"

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? -- Tuo sopimus, jossa Burgundin herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin kuninkaalle? -- Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista. Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! -- Tuota nyt todellakin suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa. Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä -- elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia, vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana -- --"

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella --"

"Niin -- _miekalla_", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.

Kuudeskolmatta luku.

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille, mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa. Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin, jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi, että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen. Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt, tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja ranskalaisia salajuonia vastaan -- se oli liikaa. Kahta ensimäistä hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas. Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin, joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut luoksemme tällä otollisella hetkellä!

Seitsemäskolmatta luku.

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla, mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä, sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan, ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt _täytyy_ voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun -- kuningasta ja tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa -- olisi se voitu valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi -- hän kielsi valloituksen! Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä _jäämään St. Denisiin_. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.

Kahdeksaskolmatta luku.

Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.

Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään. Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.

Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.

Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:

"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää hyökkäykseen!"

Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän. Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman ympärillänsä.

Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.

Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua oli alkanut valloittaa.

Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni. Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä, hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa idästä.

Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn, kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen, jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.

Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana. Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja järjestetty.

Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p. toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi viimeiselle sotaretkelleen.

Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja laskevan kuin valkea liekki ilmassa.

Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma, mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin, koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi; burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät takaisin englantilaisten keihäitä kohti.

Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan, kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle hyvin rakkaat.

Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja -- ryskien Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten perässä.

Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu! -- Johanna d'Arc vihollisten vallassa! -- -- Ranskan pelastaja meiltä mennyt!" -- eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!