Part 11

Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset. Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin, joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista, joita heille kerrottiin.

Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.

Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat oli toimitettu.

Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin. Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.

Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.

Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa kuninkaalle.

Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen Troyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille, ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle. Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin, sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.

Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään, ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen. Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:

"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."

Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin valloituksen kestävän.

"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."

Silloin lausui kansleri:

"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."

"Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan jo huomenna käymme kaupunkiin."

Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:

"Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia valloittamaan!"

Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.

Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun laukaustakaan kuului.

Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä. Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.

Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus oli tapahtuva.

Kolmaskolmatta luku.

Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla. Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla, mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä, kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."

Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen juhlalliseksi.

Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9 samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.

Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!" Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään nenäliinallaan.

Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin; pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle, kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat päänsä hänelle.

Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita, joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa, tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.

Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa. Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat käsissään pidelleet.

Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.

Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille, joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi tuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko maahan hartaasti rukoillen.

Seurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he astuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi, jonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli tuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli jätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä kaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen nuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. -- Se oli komeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.

He ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin neljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä arkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä, jolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein koskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti ohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen pitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset takajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki oli sangen hauskaa ja komeaa katsella.

Nyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen surisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului voimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella nähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät kuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen säveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja Johannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua, joka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli uljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän tiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.

Hänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit, sitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat, hoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki loistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita huomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa hänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot vieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä, Orleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille pitkää ikää ja menestystä.

Kun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet paikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan mukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa ja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan rinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan tehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan ylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua. Kuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän jo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain yksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen katseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti ilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja tarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen arvokkaasti päähänsä.

Nyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa riemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja kanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt toteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta oli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti hänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin, vapisevin huulin lausui:

"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka armossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä saisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin teille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut oli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin kotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee minua!"

Kuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja hänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa kreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:

"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä. Puhukaa suoraan -- pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille, vaikka se koituisi koko valtakuntaan."

Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta. Johanna polvistui jälleen ja sanoi:

"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat vapaiksi kaikista veronmaksuista."

"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"

"Ei mitään muuta."

"Eikö todellakaan muuta."

"Ei minulla ole muita toiveita."

"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. -- Sanokaa vapaasti, elkää peljätkö."

"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."

Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä. Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:

"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen palkinnon -- eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille. Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja taksoituksista."

Näin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa ollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista vapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että kaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo sama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.

Kuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa, mutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista muistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta Johannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti. Kolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme seitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä, mutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme seitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat kaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka sivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi, jonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja verosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana. Mutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on "Domrémy", on tyhjä paikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:

Domrémy Rien -- á cause de La Pucelle.

"Ei mitään, neitsyen tähden." Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta ei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta ja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa kansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus pidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja etuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana ne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä paljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston säilyttämiseksi. -- Kääntäjä, Mark Twain.]

Neljäskolmatta luku.

Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan, siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa. Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, _Zebra_ nimisen majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet. Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta, hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat hänen isänsä ja enonsa Laxart.

Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean, satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin, mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont" kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä _Zebra_ nimiseen majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville. Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä, joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä, sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän, johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita, ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali, johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle. Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa, tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta, komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.

Viideskolmatta luku.

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt, niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta, ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.