Part 10

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne."

Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:

"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"

"Ovat ja viipymättä."

"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne äänet puhuvat."

Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä, silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat: "Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi: "Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"

Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein kirkastuneelta.

Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä lupauksesta.

Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.

Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta 6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan. Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja, kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista, mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.

Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki kiintyivät häneen.

Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä, Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."

Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:

"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen, joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin -- mars!' Häntä seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää sitten oli tullut leiriin."

Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita, d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac, Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti hänet ottivat vastaan.

Yhdeksästoista luku.

Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen. Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.

Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä; kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.

Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse sen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.

Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei hän voinut siihen suostua.

Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä -- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin. He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja kokemuksen kautta olivat käsittäneet.

Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä. Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja tulipatsaita kohosi niiden raunioista.

Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan; mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:

"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on otollinen hetki!"

Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä, me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.

Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan. Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi hänelle kaiken kunnian.

Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä, Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa. Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la Pole sanoi hänelle:

"Oletteko aatelismies?"

"Olen."

"Entä ritari?"

"En vielä."

Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.

Kahdeskymmenes luku.

Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään, mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen lähteä sodan veriselle taipaleelle.

Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan. Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot, Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan varustusta.

Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.

Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa, johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta tuo typerä kuningas oli sen estänyt.

Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.

Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme, että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.

Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.

Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat, että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin. Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.

Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää heiltä peräytymisen Parisiin.

Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta vartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan, jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia vastaan.

Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan, koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme, että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.

Yhdeskolmatta luku.

Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua. Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.

Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja, eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille. Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:

"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"

Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi heitä.

La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi hänelle:

"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"

"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"

"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"

"En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän käsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"

Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet läsnäolomme.

Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi La Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin rajuilma eteenpäin.

Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:

"Ei vielä -- odottakaa."

He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei liikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas -- ja kaiken toiminnan hallitsija.

Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui vihollisia kuin heinää.

"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.

Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.

Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!" painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.

Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.

Sitten hän sanoi:

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen -- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja jalo kirkkaus silmissä hän lausui:

"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta vapaa!"

"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat: "Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.

Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.

Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman loppuun asti.

Kahdeskolmatta luku.

On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa, mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.