Part 7

Saarnan on käännyttävä koetteeksi ensin _suuren joukon_, kaiken kansan puoleen ja tällöin on erittäinkin silmälläpidettävä eksyneiden ja kirkon kanssa ristiriitaan joutuneiden tarpeita. Saa sitenkin kansan sydämmeen kokea vaikuttaa, että osottaa osanottoa sen ulkonaiseen hätään, köyhyyden vallitessa siitä pitää huolta, sen oikeutta esivaltaa tai mahtavia vastaan puoltaa, sairaustapauksissa sitä tukee. Sitä vastoin _varottaa_ Beck mitä ehdottomimmin niin hyvin ajan tehdasmaisista koriste-istutuksista kuin osanotosta mihinkään valtiolliseen ja uskonnolliseen _puoluepuuhaan_. Samalla kuin hän ei pelkää "seisoa yksinään oleman alhaisella jakkaralla", pelkää hän että, kun puolueeseen liittyminen riistää itsenäisen arvostelun ja toimintavapauden, joudutaan siihen kiusaukseen, mitä koko maan piirin yli tulee (Ilm. 3: 10 ja 14: 12).

"Välttämättömään taitavuuteen nykyaikana kuuluu: Älkää toki koskaan liittykö mihinkään puolueeseen -- sellainen ei tosin kutsu itseään koskaan puolueeksi liittoon tai minkä nimisiä lienevätkään! Muutoin ette voi koskaan toimia niin kuin tahdotte ja niin kuin Te asian ymmärrätte, vaan Teidän on _pakko_ toimia tuon seuran jäsenenä. Yksityisten kanssa saattaa yhteyttä pitää, mutta seuran kanssa ei." -- "Niin esiintyivät kaikki, jotka Jumalan palvelijoita todellisesti olivat: he eivät vilkuilleet ympärilleen, eivät haeskelleet, eivät suunnitelleet aikeita ja järjestöjä, eivät muodostaneet mitään puolueita, eivät etsineet sieltä täältä keinoja ja temppuja; he tekivät, mitä Jumalalta kuulivat, juuri niin eikä toisin. Muusta antoivat he Jumalan huolehtia."

_Kansalle_ on saarnattava pääasiallisesti Jumalan lakia ja täytyy meidän niin pitkälle kuin kutsumus siihen velvottaa, pitää sitä myöskin inhimillisen esivallan lain alaisena. Sitä vastaan ei ole koskaan toivottavissa, että voittaisimme kaiken kansan todellisen kristillisyyden ja Jumalanvaltakunnan omaksi. Se alistuu täydellisesti kuuliaiseksi Jumalalle vasta sitten, kun se on tullut Jumalan tuomion läpi käyneeksi.

Sen tähden on kristillisten paimenien tärkein tehtävä koota seurakunnasta esiin todellisia _Jeesuksen oppilaita_ ja kasvattaa niitä sekä saarnan annilla että myös lähemmässä seurustelussa ja jokapäiväisien aiheiden sattuessa oikeaan kristityn mieleen ja vaellukseen. Näistä pääasiallisesti on sitten Herra Kristus itse ottava _valittunsa_. Siis aina on ydinkristittyjen voittaminen silmällä pidettävä.

Älköön kumminkaan luultako, kun tullaan johonkin paikkakuntaan, missä jo on olemassa jokin niin kutsuttu "seura", että nyt minulla on jo sellainen ydinkristittyjen piiri. Sellainen on kokonaisuuteensa ja yksityisiinsä nähden ensin koetellen tutkittava eikä voida sellaiseksi arvostella, miksi se tekeytyy ja minä se kulkee, jos se vain esim. ihmiskäskyt ja hurskaat miehet pitää suuremmassa arvossa kuin Kristuksen ja hänen puhtaasti inhimillisen ja puhtaasti luonnollisen tapansa. Missä ei vielä mitään "seuroja" tai yhdistyksiä ole, siinä ei pidä ensimmäiseksi tehtäväkseen katsoa sellaisien aikaansaamista. Pikemmin on huomio luotava siihen, missä ovat ne istutukset, jotka Jumala on istuttanut? Niitä mitkä täten sisällisesti ovat yhtä, ei ole pakko järjestyssääntöjen alaisiksi säätää ja sellaisilta yhtymiseen koota. Yhtyminen seuraa kyllä silloin jossakin muodossa itsestään. Se on sitten todellista elimistöä, elävää yhdistymistä ja liittoumista. Siihen sijaan se, mitä ihmiset tavallisesti järjestäytymiseksi kutsuvat, on enemmän tehdastyön tapaista ja näköistä.

Täten voidaan Beckin opetus ja kritiikki lausua lyhyesti sanoilla: muuttakaa mielenne, kaikki ilman erotusta, hyvätkin, muuttakaa ajatuksenne, harrastuksenne ja tekonne!

Kääntykää takasin, te valtiomiehet, tiedemiehet ja kirkonmiehet pimityksen ja ylenkatseen alaisiksi joutuneisiin jumalallisiin perustotuuksiin ja Jumalan lakeihin. Omistakaa sitä varten ilmestyksen valo, joka teille tarjoutuu yksinomaan Raamatussa, eikä muualla.

Mutta älkää sekottako "alkuasteita päämäärän ja kalleimman kalun" kanssa, älkää sitä, mikä sielullisesta ihmisestä näyttää korkeimmalta, iankaikkisen kanssa, Jumalanvaltakunnan kanssa! Älkää tuhlatko voimaanne ihmispuuhaan, joka katoaa eikä tuota teille mitään iankaikkista palkkaa, vaan tuottaa tuomiota, etenkin silloin, jos te sen tähden sorratte todellista Jumalanvaltakuntaa, ja pidätätte niitä, jotka sen tahtovat voittaa.

Antakaa te kaikki, jotka Kristukseen toivotte ja etenkin te, jotka hänen hyväkseen haluatte työskennellä, silmänne avautua taivaanvaltakunnan tavaroille, maailmaan vaikuttaville jumalallisille realiteeteille! Pyrkikää itse niiden kautta iankaikkisesta elämästä osallisiksi! Toivokaa niistä parasta kaikessa vaikutuksessanne, jota varten teidän välttämättä täytyy itsennekin taivaanvaltakunnan lakien alaiseksi mukautua.

* * * * *

Beck eli Tybingenissä tiedekuntansa muiden jäsenien kanssa hyvässä sovussa ja seurusteli eräitten muidenkin professorien kanssa; mutta likeisempää yhteyttä ei syntynyt eikä hän täällä saanut niin uskollisia perheystäviä ja sellaista seuraa samanmielisten kanssa kuin Baselissa. Tämän hän monesti kipeästi tunsi ja usein oli hänellä yksinään olevan painostava tunne. Vaikkapa hänelle annettiinkin tunnustusta ja silloin tällöin hänen ajatussuuntaansa myönnyttiin, niin täytyi hänen kumminkin itsellensä sanoa, että hän oli yksin. Tämä ei voinut tosin häntä kerran aljetulta tieltä syrjäyttää eikä riistänyt häneltä vakaumusta kulkea eteenpäin. Hän jätti asiansa Jumalan huostaan. Mutta hän ei säästynyt myöskään kokemasta opetustapansa ja Raamattuun ottamansa aseman tähden ankaroita, jopa tulisiakin hyökkäyksiä jumaluusoppineiden puolelta nimenomaan Pohjois-Saksasta ja Baijerista. Hän ei ollut mikään taistelun ystävä ja vain silloin olisi hän tarttunut kynällä julkisesti puolustamaan mielipiteitään ja asemaansa, kun olisi tuntenut sen pakottavaksi velvollisuudekseen. Mutta hyökkäykset eivät olleet sen laatuisia, että sisällistä pakotusta puolustukseen olisi ollut. Sitä tekivät hänen puolestaan tutut, yksinpä vastustajansakin Wyrttembergissä.

Beck arvosteli kyllä terävästi olosuhteita kirkossa, valtiossa ja kansanelämässä samoin kuin tieteen piirissäkin, mutta hän tahtoi opettaa, varottaa, silmiä avata, ei sotia; aikansa vaaroista hän varotti.

Vuonna 1848, jolloin yleisiä kansanlevottomuuksia tapahtui kaikkialla, hän saarnoissaan muun muassa lausuu:

"Nykyisen ajan levottomassa kuohussa, jonka Jumala on sallinut, tiedän kristityille vain yhden neuvon: seuratkaa vanhojen apostolisten kristittyjen askeleita. Nyt käyvät tuomiot valtioiden yli, niin kuin silloin juutalaisten valtion yli. Tuota Herran ensimmäisessä vartiossa tulon seuraa nyt toisessa vartiossa tulo, joka ulottuu yli maanpiirin. Herraa odottaminen, ettei olla laiskoja, vaan sisällisesti varustettuja ottamaan häntä vastaan, _pysyminen erillään poliittisesta hommasta_, ja missä virka ja kutsumus vielä sen kanssa yhteyteen viepi, Herran voimasta kyyhkyjen yksinkertaisuudella ja käärmeen kavaluudella varustautua, mutta niille, jotka vielä mielellään ottavat sanaa vastaan, olla auttajina autuuteen, se on meidän yksinkertainen, mutta kyllä paljon merkitsevä tehtävämme."

"Niin, sinä levoton aika, sinä isänmaa, jota kunnianhimoiset puolueet raatelevat, jota uhkaa ystävä ja vihollinen, sinä kansa, totuudesta yhä enemmän kauemmas poikennut, jota heikot ihmiset, väärät ja kevytmieliset ystävät, narrimaiset haaveilijat yhä lähemmä kuilua vievät; sinä nuoriso, jonka ajan myrsky on ilmaan heittänyt, hiljaisesta maaperästä irtitemmannut, jossa sinun ensin tuli juurtua, voidaksesi kerran oikealla ajalla vakavana puuna ottaa sinulle aijottu paikkasi ja kantaa hedelmiä eikä vain lehtiä; sinä vanhus, neuvoinesi ylenkatsottu, kokemattomuuden ja ylpeyden huudon kuurouttama, itse harhaan menneenä siihen nähden, mitä aina ja kaikkialla totena, oikeana ja hyvänä pidettiin; sinä esivalta, arvosi menettäneenä, kaikilta puolin ahdistettuna ja kaikilta puolin ehkäistynä uhkamielisyyden ja epäjärjestyksen hengen kautta; te perheiden isät ja äidit, osaksi raskasten surujen osaksi tyhjien toiveiden pirstomina, omien lastenne vaivaamina tahi heidän tulevaisuuttansa surevina, huoaten perheenhallituksen kuorman painamina tai laiminlyödyn perhekurin seurausten vitsomina; te työmiehet, te halpa-arvoiset ja köyhät, oikeaa ystäväänne yhä enemmän väärinkäsittäen, liehakoitsijain piirittäminä, jotka teille lupailevat paratiisia ja helvetin poltinraudan merkkejä omiintuntoihinne polttaen, kunnianhimonsa, vallanhimonsa ja rahanhimonsa kautta teiltä yhä enemmän kunniallisen leipänne riistävät, lopuksi teidät pahantekijöiksi tekevät ja teurastettaviksi vievät; te arvossa olevat ja rikkaat, veljistänne onnettoman välimuurin erottamat, epäluulon, kateuden, vihan ja kiukun ympäröimät, uhkauksien hämmästyttämät, parhaan tahtonne hyvinteossa kirotut, ja pahan tahtonne kostonmiekan päänne yli nähden; te oikeat isänmaan ystävät, kansan ystävät, ihmisystävät, te kunnianmiehet, joiden sydän suree, suuttuu, verta vuotaa kaikkea tätä hätää ja sekasortoa nähdessänne, kun teidän täytyy uskollisuuden ja rakkauden nähdä maassa yhä enemmän vähenevän, täytyy nähdä tyhmyyden, kevytmielisyyden ja röyhkeyden yhä enemmän kaivavan ympäri perustusta ja hurskaat eivät voi mitään toimittaa (Ps. 11: 3), viisasten täytyy vaieta (Amos 5: 13) ihmisapu on turha (Ps. 60: 13): te kaikki, ketä lienettekin, mikä nimenne lieneekin, te tämän ajan lapset, oi jos te voisitte, tahtoisitte havahtua ja nousta ei tuohon moni- ja suuri-puuhailuun, johon teitä jo useampia vuosia sitten on kehotettu, ei siihen, vaan että te voisitte, tahtoisitte kuitenkin nousta yhteen, ratkaisevaan suur'tekoon, joka on yksinkertaisessa neuvossa: etsi oi ihminen, oi kansa, oi kuningas, _etsi Jumalassa, mitä sinulta puuttuu_!"

Häntä suretti, kun häntä ei ymmärretty ja hän huolehti jokaisesta, kenen huomasi väärällä tiellä, tarjoten monelle kätensä avuksi milloin tuloksella, milloin tuloksetta. Ei koskaan kuultu hänen katkeralla äänellä tai vihassa moittivan vastustajaansa. Asia, ajansuunta, väärät periaatteet, eikä henkilöt, olivat ne, joita vastaan hän taisteli. Missä huomasi rehellistä pyrkimystä, saattoi hän seurustella toisin ajattelevienkin kanssa sekä olla kärsivällinen. Hän ei ollut mikään professori tavallisessa merkityksessä, ei mikään kuiva opettaja, ei mikään kamariviisas, vaan elämän mies parhaassa merkityksessä. Hänellä oli avoin silmä elämän kaikkiin olosuhteisiin ja tapahtumiin, hän tutkien seurasi ajanmenoa valppain, tarkastelevin silmin ja siten oli hänellä harjaantunut arvostelukyky, joka ei helposti vienyt harhaan. Hän oli kokonainen mies. Ulkoa ei nähnyt, miten ankaraa hengenkuria hän harjotti itseään kohtaan eikä hänessä koskaan huomannut mitään teennäistä, pakotettua. Hän oli sisäisesti niin kootuin mielin, ettei helposti suunniltaan poisjoutunut. Mutta sen tunsi, että kristillisyys hänessä johtui vakavasta, sisäisestä kilvoituksesta ja että hänen omanaan oli rikas, sisäinen elämä. Turhamaisuutta joko kateederilla tahi yksityiselämässä ei hänessä huomannut, hän ei pitänyt itseään kiitettynä, kuuluna professorina ja häntä hymyilytti, jos joku ilman totuuden tosihalua tai ilman sydämmen tarvetta tunkeutui hänen luokseen, ihmetelläkseen vain hänessä kuulua miestä. Sellaisia hän hyvin levollisena väisti tai katkasi tunkeilemisen jollain raitistavalla sanalla. _Totuus_ ja _elämä_ olivat ne navat, joiden ympäri hänen elämänsä ja mielensä pyöri, niiden perään hän pyrki, niiden puolesta tahtoi vaikuttaa ja missä näitä huomasi muissa, siinä tuli niitä vastaan, kuuluivatpa henkilöt sitten mihin suuntaan tahansa.

Tässä mielessä ja hengessä vaikutti ja opetti Beck 35 vuotta Tybingenin yliopistossa ja runsasta siunausta levitti hänen toimintansa. Ulkonaisesti ei hänen elämässänsä tällä ajalla tapahtunut mitään suuria muutoksia; pääasiahan onkin, mitä sisällisesti ihmisessä, joka Jumalan kasvatuksessa ja koulussa on, tapahtuu; mutta se on vain Jumalalle selvimmin tunnettua.

Ja kumminkin seurustellessa saa ihmisen koko olennosta vaikutuksen, jos sisällistä kasvamista ja kypsymistä iankaikkisuutta varten on huomattavissa. Tätä kypsymistä täytyi Beckissäkin monenlaisten kokemusten ja vaikeuksien vaikuttaa, joita hän ja perheensä saivat kokea. Itse hän makasi moneen kertaan vuoteen omana sairaana. Raskaita sisällisiä taisteluja oli hänellä sairauksiensa aikana. Sitä todistaa esim. seuraava kirjeen ote: "Monesti lankesin polvilleni ja huusin Herralta armoa. Oi miten läpitutkituiksi tulivat sydämmeni kaikki loukot, miten syntini kävivät pääni yli ja miten selvästi sain tuntea, ettei yksikään veli voi toistaan eikä kukaan voi itseään vapahtaa, vaan ainoastaan Herra yksin ja että Hän on ihmeellinen Jumala, jota me emme käsitteillämme emmekä mielikuvituksillamme voi mihinkään ohjailla, jonka sulattavassa tulessa paraskin meissä, mitä hyvinä päivinä uskonlujuutena hyväilimme, sulaa kuin vaha tai esiintyy vain synnynnäisenä luonteena, terveenä verenkiertona, vatsan lepona, lyhyesti sanoen, lihana vielä. Miten voi syville, miettiville mielille itse 'Kristus meissä' tulla paulaksi ja petokseksi, että ne panevat oikeastaan uskonsa ellei ulkonaisiin töihin, kuitenkin sisäisiin voimankokemuksiin eikä sanaan: 'Tyydy minun armooni!' Mutta kun kaikki ajatusten innostus, myöskin 'unio mystica'n innokas ylistys lamautuu, kun _Kristus meissä_ tulee haudatuksi, silloin voi sydäntä! ellei se opi tuntemaan ja käsittämään, että _'Kristus meidän edestämme'_ on A ja O, on kaiken juuri ja huippu." Taisteluistaan sisällisesti vahvistuneena hän kuitenkin aina pääsi. Monesti antoi hän luennoissaan oppilaille julkisesti ja ilolla todistuksia niistä. Perheensä piirissäkin sattui monta surua. Erittäin raskasta oli hänen saada tieto, että Sveitsissä erään papin kanssa naimisissa olevan tyttärensä yhdeksänvuotias poika tuli ammutuksi ja että ampuja, mielihäiriössä oleva sukulainen, myös surmasi itsensä.

Poikasen äiti oli jo kolme vuotta aikaisemmin kuollut. Heti surusanoman saatuaan kirjoitti Beck murheelliselle vävylleen: "Kaksi tuntia sitten saapui meille kirjeesi; tapahtuma on traagillinen yökohtaus, joka meitäkin murehuttavasti liikuttaa ja jonka täytyisi meitä vapistuttaa, ellei meillä olisi uskoa sielujenpaimeneen, joka ei anna lampaitansa kenenkään, ei saatanankaan eikä sen pimeydenvoimien temmata kädestänsä. Sen tähden emme anna itseämme harhaan saattaa tuon valheen, jota maailma niin mielellään levittää, että olisi turhaa palvella Jumalaa ja usko olisi vain petosta kuinka usein täytyi vanhan liiton hurskasten kuulla kysyttämän itseltään: Missä on nyt teidän Jumalanne? Niin, Herran itsensä täytyi kuulla: Hän on luottanut Jumalaan, auttakoon nyt häntä! -- Kuinka kauhistavana ilmeni hänelle saatanan voima, joka valloitti ei ainoastaan Juudaksen, vaan yksin rehellisen, uskollisen Pietarinkin, saattoi saattoi koko kansan, vieläpä Herran itsensäkin täytyi kaatua tämän ylimurhaajan kuolemanvallan uhriksi. Tässä ihmiskunnan synkässä murhenäytelmässä ilmenee, että juuri Jumalan viholliset käyvät sotaa ei ainoastaan lihalla ja verellä, ruumiillisilla onnettomuuksilla ja sairauksilla, vaan perkeleen kamalilla hyökkäyksillä ja hänen henkisillä pimeysvoimillaan, että niiden alle voidaan joutua heikkoudessakin, koska hengen alttius ei voi lihan heikkoutta syrjäyttää; että Jumala yksin siinäkin, missä hän meille tutkimattomista, mutta aina viisaista ja hyvistä syistä antaa omiensa joutua uhriksi, pysyy uskollisena Jumalana ja Isänä, joka on oman Poikansa uhriksi antanut, että hän kuoleman kautta ottaisi vallan siltä, jolla kuoleman valta on, että hän niiden sielut, jotka hänelle kuuluvat, lunastaisi ja pelastaisi, vaikkapa ruumis on kaatunut. Molemmat mahtajat kuuluivat hänelle, toinen lapsena ja itse jo taistellen lihaansa vastaan, toinen rehellisenä ja uskovana Herran oppilaana, molemmat ovat siten Jumalanrakkautta nauttimassa, josta ei suru eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä hallitukset voi erottaa. Jumala on totisesti hyvä kaikessa, mitä hän tekee; siinäkin, minkä hän sallii, kaikessa on hän hyvä."

Tammikuussa v. 1878 kuoli hänen vanhin tyttärensä, naimisissa oleva hänkin ja tämä vuosi oli isänkin viimeinen. Yhä elävämmin tunsi hän, että matkan pää lähenee.

Vuonna 1877 oli hän saanut vielä viettää sukulaisten ja samanmielisten ystävien piirissä kiitollisena Jumalalle viisikymmenvuotisen virassaolonsa juhlan. Julkiset kunnianosotukset, joita hän ei suosinut, oli hän kieltänyt. Virkaveljensä olivat sen tähden vain tunnustusta ilmaisevalla ja sydämmellisellä kirjoituksella esittäneet "kunnioituksensa ja rakkautensa", johon Beck kiitollisena antoi vastauksen. Kiitolliset oppilaat olivat eri seuduilta lähettäneet onnentoivotuksensa. Tässä tilaisuudessa toi hän julki tunteensa seuraavin sanoin:

"Alusta saakka olen antanut kahden periaatteen itseäni johtaa: jokapäivä tehdä työtä ensin itseäni varten, ennen kuin toisiin ja ulospäin vaikutin sekä rajottua tarkasti Jumalan minulle osottamaan velvollisuuden piiriin sen sijaan että pyrkisin mitään suurta aikaansaamaan. Siemenestä, joka näin on syntynyt, odotan opettajalle ja oppilaille ilahuttavaa satoa."

Miten hän arvosteli pitkää elämänjuoksuaan, mitä ajatuksia hänessä sen ohessa liikkui, sen näemme siitä, mitä hän 73:na syntymäpäivänään, helmikuun 22 päivänä 1877, omiansa varten on kirjoittanut. "Elähtäneeseen ikääni nähden saattaa olla viimeinen kerta, että tänään vietän syntymäpäivääni perheeni ja ystävien keskuudessa. Pidän sen tähden rakkauden velvollisuutena, menneisyyttäni katsellessa Jumalan kunniaksi tunnustaa, mikä Raamatunsana oli minun johtotähteni. Se on salminsana: 'Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sillä sinä pidät minun oikeasta kädestäni. Sinä talutat minua neuvollasi, ja korjaat minua viimein kunnialla.' Minä olen pitäytynyt Jumalaan, elävään Jumalaan, niin kuin hän on sanassaan itsensä osottanut enkä sen tähden ollut koskaan ilman hänen neuvonsa johtoa, niin kuin hän on taluttanut minua oikeasta kädestäni. Minä annoin itseäni pitää ja olen pitäytynyt häneen ja myös antanut taluttaa itseäni ja olen varma, että hän korjaa minut viimein kunnialla. Kehotan teitä uskomaan elävään Jumalaan samoin kuin hänen sanaansa, mutta erittäin hänen Poikaansa, joka on viisaus ja elämä.

"Olen silmäillyt kaikille tieteen aloille, historian, luonnon ja taiteenkin, ja tuntenut siellä turhuuden, mitättömän, pysymättömän. Mutta Pyhä Raamattu on yksin tarjonnut minulle sitä, mikä on todellista ja olennaista, jonka tähden en antanutkaan minkään minun itseäni pettää ja häikäistä; se muodostaa ja muuttaa ihmisen iankaikkisuutta varten. Olisi minullakin ollut taitoa päästä suureksi tiedemieheksi, mutta olen sellaisissa pyrinnöissä, missä toiset kilvoittelevat saadakseen itselleen nimeä, itseni hillinnyt. Useat ovat minuun halveksien katsoneet, mutta minä olen heidät jumalallisen viisauden valossa ylikatsonut. -- Mitä erilaisimmissa olosuhteissa, joihin virka ja kutsumus minut on johtanut, pysyi tuo salminsana johtotähtenäni. Tulin Waldthannissa villiintyneeseen, turmeltuneeseen talonpoikaisseurakuntaan, mihin ei kukaan pappi halunnut ja missä en hengestäni ollut varma. Mergentheimissä sain kerettiläispapin nimen. Baselissa kohtasi minua vastustus puolelta, josta en sitä odottanut. Tybingenissä oli kaikki valmiina estämään menestystäni. Mutta Jumala on pitänyt minua oikeasta kädestäni. Antakaa sen olla kehotuksena itsellenne uskomaan Jumalaan ja hänen rakkaaseen Poikaansa, pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Hänen kauttaan tulee kaikki meidän kurjuutemme Jumalan, niin kuin sovitetun Isän eteen, hänen kauttaan tulevat alas kaikki armonlahjat, jotka pelastukseksemme ja rauhaksemme meille lahjoitetaan. Hänen kauttansa toivon täydellisyyteen pääsyä sellaisena, jossa synti ja heikkous vielä riippuu kiinni. Kavahtakaa tämän ajan ja maailman henkeä, epäuskoa, puoli-uskoa ja taika-uskoa, se on pyyntöni teille."

Vielä lähes kaksi vuotta sai hän vaikuttaa henkisesti pirteänä, vaikka heikkonevin ruumiinvoimin. Käydessään syksyllä 1878 tervehtimässä vävynsä perhettä Schluchternin pappilassa, otti hän heiltä nimenomaan viimeiset jäähyvästit ja lausui varmasti, että ken hänen luonaan tahtoi vielä käydä, sen tuli kiiruhtaa, sillä omena on kypsynyt ja putoaa kohta. Vielä luennoi hän säännöllisesti ja vasta joulukuun puolivälissä alkoivat hänen likimmät omaisensa aavistaa pahempaa, kun ruokahalu yhä väheni ja hengitys kävi aina vaikeammaksi. He pyysivät hänen jättämään luennoimisen. Mutta hän vastasi: "oi ei, sehän on vain minulle iloa, kun voin vielä nuoria palvella". Joulukuun 18 p:nä piti hän viimeisen luentonsa, silloin alkoi joululupa. Vielä jaksoi hän päivillä nousta ylös, kumminkin istui tavallisesti ristissä käsin hiljaa. Perjantai-illan vietti hän vielä omiensa keskuudessa vilkkaasti puhellen; meni levolle jälkeen kymmenen illalla, mutta sai vähän unta ja tunsi itsensä aamulla hyvin heikontuneeksi. Hengityskin tuli yhä raskaammaksi. Aamupäivällä lauantaina joulukuun 28 päivänä kello 1/2 9 pyysi vielä itseään kohottamaan vuoteessa, laskeutui sitten syrjälleen ja nukkui hiljaa viimeiseen uneen. Keuhkoihin ja vatsaan oli muodostunut paiseita, jotka olisivat tuottaneet elämän jatkuessa yhä suurempia tuskia. Maanantaina joulukuun 30 päivänä haudattiin vainaja suuren saattojoukon seuraamana, joka suri hänen poismenoansa, mutta samalla kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, joka vainajan kautta oli levinnyt sekä lähimpään ympäristöön että kauemmaksi ulkomaille saakka.

* * * * *

Bernhard Riggenbach, Beckin laajimman elämäkerran kirjoittaja, vainaja jo hänkin, mainitsee että hänen ja muiden mielen, kun he vainajaa hautaan saattaessaan muistelivat hänen elämätään ja vaikutustaan, hänen kärsimisiään ja taisteluitaan, valtasi Herran sanat Mat. 5: 19. Niillä hän kirjansa lopettaakin. Teemme samoin. Ja kuuluvat nuo sanat: _Sen tähden, joka purkaa yhden näistä pienimmistä käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava pienimmäksi taivasten valtakunnassa; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, hän on sanottava suureksi taivasten valtakunnassa._

End of Project Gutenberg's Johan Tobias Beckin elämäkerta, by Eero Hyvärinen