Part 5

Lähetysjohtaja Blumhardt käytti kertomuksissaan lähetyssaarnaajain toimista yleensä hyvin tunteellista ja ylen kauniiksi maalaavaa kirjoitustapaa. Juhlapuhuja sanoo: "Jumalan valtakunnan todistus ei esiinny pehmeissä vaatteissa ja raittiutta sekä valppautta yksinkertaisessa uskossa Jumalan yksinkertaisiin sanoihin tarvitaan, jos mieli kaiken hyvän vastustajaa, tämän maailman ruhtinasta, lujasti vastustaa ja häneltä saalistansa ryöstää. Korkeallekiitävät ajatustenlentomme, tunteelliset sydämmenpurkauksemme ja mielikuvamme, mahtavat sanamme ja kaunis puhetaitomme, viisautemme ja sukkeluutemme, joitta me olosuhteisiin ja tilaisuuksiin hiipien tartumme -- kaikki tämä ei lyö maahan eikä sido häntä, tuota väkevää, joka hallitsee epäuskon lapsissa: vain yksi miekka sattuu häneen, hengen miekka, ja se on Jumalan sana, mutta ei kuolleena hyvinsidotussa Raamatussa makaava sana, vaan jos se asuu ja vaikuttaa elämänä sisäisessä ihmisessämme; ei niin kuin meidän asiamme olisi ensin seuloa ja selvittää sitä omalla luulotellulla viisaudellamme ja hurskaudellamme tahi vain noin yleisesti ja otsakirjoituksena sitä käyttää, vaan meidän on kuten Kristus, Herra, kiusaajaa vastaan, ilman lisäämättä ja ilman typistämättä, hänen pyhiä käskyjänsä ja opetuksiansa käytettävä siihen, mikä kullakin kertaa on edessämme. Oi se juuri, veljeni, on nykyisen ajan paha vamma, että niin paljon Raamatusta ja kristillisyydestä ja uskosta kerskaamisen ohella ei kumminkaan tarkasti ja kiinteästi tutkita eikä pidetä sitä, mitä kirjoitettu on, siihen sijaan kuin itse Herra, jolla kumminkin oli Jumalan Henki itsessään ilman mittaa, aina uudistaa: 'niin on kirjoitettu -- niin täytyy tapahtua'. Nyt puhutaan totuudesta, ja miten usein tuo puhe on vain pötyä ja omaa luuloa; nyt puhutaan Hengestä ja henkirikkaasta menosta, ja totuuden sanalla koeteltuna on se vain liha-ihanuutta; nyt käyttäydytään voimassa ja väkevyydessä kuin Jumalan sankari, ja se onkin vaahtoa ja ylvästelyä; nyt vaaditaan, usein viisi kertaa röyhkeämmin kuin Pietari, perkele ja helvetti taisteluun luullussa Jumalan varustuksessa, ja -- joudutaan häpeään palvelustytön kautta; lauletaan ja soitetaan Herralle joka päivä suloisia virsiä ja lauluja (Kol. 3: 16), ja jätetään sikseen, mitä apostoli tuossa paikassa aivan edellä sanoo: 'antakaa Kristuksen sanan runsaasti asua luonanne, asua runsaasti kaikella viisaudella; opettakaa ja neuvokaa toisianne keskenänne'."

Toinen loukkaava kohta puheessa oli se, missä Beck viittasi seuraavaan seikkaan. Baselin lähetystalon oppilaita lähetettiin Englannin lähetyksen palvelukseen ja Englannissa tuli heidän saada piispallinen vihkimys. Vihkimyskaava sisälsi eräitä annettavia lupauksia, jotka Beckin opetuksella Raamattuun johdetuista oppilaisista tuntuivat liian vaikeilta. Nimenomaan oli sellaisia seuraavat kaksi: 1) Tahdotko uskollisesti harrastaa, hoitaa oppia ja sakramenttejä ja kirkkokuria aina niin, kuin Herra on käskenyt ja kuin ne _tämä kirkko_ ja _tämä valtakunta_ (Englanti) on hyväksynyt? ja 2) Tahdotko kunnioittavasti totella piispaasi ja muita pääpappeja, joille _sinun valvontasi_ ja _johdatuksesi_ on uskottu, seuraten hyvällä mielellä ja tahdolla heidän hurskaita kehotuksiansa ja alistuen heidän hurskaisiin päätöksiinsä? Kun oppilaat neuvottelivat näistä Beckin kanssa, hyväksyi hän heidän omantuntonsa epäilevän kannan ja pyysivätkin sitten oppilaat, ettei heitä lähetettäisi Englannin kirkon välityksellä, vaan jotenkin toisin. Tämä oppilasten pyyntö luettiin nöyryyden ja kuuliaisuuden puutteeksi. Ja kun Beck juhlapuheessa viittasi näihin asioihin, paheni lähetyslaitoksen johtokunta ja lähetti Beckille vaatimuksen: joko tuli hänen tunnustaa tehneensä väärin ja luvata, ettei niin enää tehtäisi tahi supistettaisiin hänen vaikutuksensa lähetysoppilaisiin mahdollisimman vähiin. Vaatimukseen sellaisenaan ei Beck voinut suostua. Sitä vastaan oli hän myöntyväinen lupaamaan, ettei enää julkisuudessa näitä asioita ottaisi esille. Mutta tämän asian johdosta tuli hän kokemaan, mitä eräs ystävänsä hänelle kirjoitti: "ylempien säätyjen heränneiden kanssa ei ole hyvä elää, ellei tahdo alistua heidän palvelijakseen".

Täydellisen eron aiheutti lopullisesti se, että eräs näistä Beckin puoltamista oppilaista useimpien lähetystalon huonejärjestystä vastaan tekemiensä rikkomusten takia erotettiin lähetyslaitoksesta. Beck piti pikkumaisia järjestyssääntöjä kristitylle Raamatussa vakuutettua vapautta vastaansotivina ja pyysi, että mainittu oppilas ei heti erotettaisi, vaan saisi olla jonkun ajan tarkastuksen alaisena. Jotkut oppilaat astuivat myöskin erotetun puolelle. Mutta johtokunta pysyi päätöksessään.

Niissä ajatuksen vaihdoissa, jotka näiden asiain johdosta Beckin ja johtokunnan väliltä tapahtuivat, ilmeni henkisuuntien ero. Beckin raamatullinen kanta, jolta käsin hän piti velvollisuutenaan julkilausua arvostelunsa uskovien piirien jumalisuusharrastuksista ja osottaa niiden heikkouksiin ja vaaroihin yhtä hyvin kuin uskottomien ja maailmanlasten elämästäkin, ei sopinut. Tosin Beck oli elämänsä loppuun asti yksityisten henkilöiden kanssa sydämmenliitossa näistäkin Baselin lähetysseuran piireistä, mutta vaikutuksensa ja yhteytensä johtokunnan kanssa kokonaisuudessaan kumminkin katkesi ainiaaksi.

Mitään ei Beck enemmän peljännyt eikä mistään vakaavammin varottanut, kuin kristillisten muotojen, missä sisäinen elämä jäi takapajulle, esillekantamista ja näyttelemistä. Hän tahtoi mieluummin jättää sikseen ulkonaiset seuraukset ja edistykset ja ennen kaikkea työskennellä sisäistä uudistusta varten, joka ensin toteutuu yksityisissä, mutta sitten ei voi jäädä vaikuttamatta kokonaisuuteen ja kaikkiinkin.

Tästä johtui, että Beck omana aikanaan oli henkilö, jonka hurskaat kyllä tunsivat hurskaaksi, mutta jota mielipiteineen he eivät tarkotuksiinsa nähneet sopivaksi. Hän itse on tämän lausunut näin: "sanotaan, Beck on epäkäytännöllinen". Täten kuin asiat Baselissa muodostuivat, täytyi Beckistä tuntua Jumalan johdolta, että hänelle juuri samoihin aikoihin tarjottiin toinen työala. Keväällä 1838 oli hän kiittäen kieltäytynyt kunniakkaasta kutsusta, jolla häntä pyydettiin pappisseminaarin johtajaksi Marburgiin, syystä että niin vähän aikaa oli vasta ollut Baselissa vaikuttamassa. Mutta asema oli toinen, kun hänet v. 1842 kutsuttiin kotimaansa yliopistoon Tybingeniin opettajaksi. Beckin tieteelliset teokset olivat oppineessa maailmassa saavuttaneet tunnustusta, ja yksimielisesti ehdotti jumaluusopillinen tiedekunta hänet, sitten kun ensiksi pyydetty professori Dorner oli kieltäytynyt, professoriksi Tybingeniin; kuningas nimitti hänet siksi marraskuun 16 p. 1842.

Kuuden vuoden toiminnan jälkeen Baselissa joutui nyt Beck paikalle, jossa vaikutti kauimmin ja enin siunausta levittäen kuolemaansa asti. Hän erosi Baselista tuntien, ettei työnsä siellä ollut turha Herrassa. Viimeisessä kertomuksessaan yhdistykselle, joka hänet oli sinne kutsunut, hän lausuu: "Silmäillessä kuusi ja puolivuotista toimintaa, jonka alussa raamatullisen opin julistukselle täkäläisessä yliopistossa ensin pohja oli luotava, kiitän minä Jumalaa kaikesta armosta, jonka hän tälle työlle ihmistenkin edessä on suonut, ja eroan vakuuttaen, että minä en ole lakannut enkä lakkaa sydämmessäni tarkotusta, jota varten yhdistys minut on tänne kutsunut, että kristillistä tiedettä ja kristillistä elämää pyhän Raamatun perustuksella edistäisin, pitämästä elämäni ihanimpana ja pyhimpänä tehtävänä. Siinä yhdistyksen kanssa, jota minä kaikesta rakkaudesta ja hyvänteosta vielä kiitän, sisällisesti todella yksimielisenä pysymään ja sen eduksi, Baseliin nähden, kauempaakin vielä, jos minulla voimaa ja tilaisuutta riittää, tehokkaasti toimimaan on vilpitön toivoni. Herra, joka antaa omillensa todellisen rauhan ei ilman suolaa, tulta ja miekkaa, kirkastakoon nimensä, joka on yli kaikkien nimien, täällä ja kaikissa paikoissa ja pankoon sanansa, joka voimallinen on rakentamaan, yhä runsaammin, puhtaammin ja voimakkaasti kynttiläjalkaan. Hänen armonsa ja totuutensa olkoon Teidän kanssanne ja minun kanssani!"

Yhdistys puolestaan lähetti Beckille sydämmellisen kiitoskirjoituksen, jossa se tunnusti hänen uskollisen työnsä ja lausui parhaat siunaustoivotukset hänelle uudessakin vaikutuspaikassaan. Myöskin yliopisto kunnioitti häntä erotessa antamalla hänelle jumaluusopin tohtorin arvon. Sitä seuraava kunniakirja nimitti häntä "luentojensa ja kirjojensa kautta sangen ansiokkaaksi mieheksi, tarkaksi Raamatunselittäjäksi, raamatulliseksi jumaluusoppineeksi, jommoista harvassa tavataan; oivalliseksi saarnaajaksi ja urhoolliseksi kristillisyyden puolustajaksi."

Millaiseksi Beck yliopiston opettajana muuten arvosteltiin, näkyy myös seuraavasta, joka ei ole lähtenyt minkään ihailijan kädestä ja jolla siis on kiitoksissa ainakin yhtä suuri uskottavuus kuin moitteissaankin. Hän kirjoittaa: "Vuodesta 1836 lähtien opettaa myös Tob. Beck Wyrttembergistä ylimääräisenä professorina, erään yksityisen yhdistyksen kutsumana ja palkkaamana, De Wetten ja Hagenbachin vaikutusta lamauttavana. Hän on joka katsannossa merkillinen ilmiö -- kunnollinen, rautainen luonne ja oppinut wyrttembergiläinen; syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava; varma, luja, mutta jyrkkä ja visainen; läpi läpeensä poleeminen kaikkea vastaan, mikä hänestä teologiselta tuntuu, Raamattua vastaan yksin ei; Nitzsch kutsuu häntä ehdottomaksi Raamatunuskovaksi. Hän ei säikähdä yritystä, johtaa kaikki teologinen tieto ja kaikki uskonnollisen, kirkollisen elämän muodostus ehdottomasti ja sivulleen silmäämättä Raamatusta. Tällä saarnaa hän tosin kaikkien mielestä, joita vain johonkin määrin moderni henki on koskettanut, jotka eivät voi antaa mieltymystään millekään absoluuttiselle hengen heteronomiialle, kuuroille korville; välittelystä ei ole puhettakaan. Mutta jos hän kerran on voittanut oppilaakseen -- usein sellaisista, jotka De Wetten dogmaattinen epämääräisyys on jättänyt tyydyttämättömiksi -- niin on hänellä ne kokonaan; he vannovat hänen sanoilleen niin kuin Raamatulle. Raamattua selittäessään -- hän lukee enimmäkseen Paavalin kirjeitä -- on Beck perusteellisen perusteellinen ja pitkäveteinen, hän kun joka sanan kohdalla sen koko käsitekehittymisen, niin kuin hän sen Raamatussa voi etsiä, yleensä koko valmistuksineen tuo esille. Dogmaattisissa luennoissaan, joiden sisällön hän toivoo puhtaasti ammentaa Raamatusta, liikkuu hän yhtämittaisessa polemiikissa kaikille puolille, kirkonoppia vastaan, välittävän teologiian kaikkia laatuja vastaan, nimenomaan Ritschiä vastaan, jonka kanssa hänellä kumminkin taas on paljon yhteistäkin, etenkin raskaassa, tarpeettomasti, ei ennen totuttua käsitteiden nimittelyä sommittelevassa kielenkäytännössä, sitten myöskin Schleiermacheria vastaan, jota vastaan hän asettuu usein, yhtyen järkeilemisessä, ja käyttääkin järkeilyn aseita hyvällä tuloksella, mutta vain sitä varten, että asettuu lopuksi sitä vastaan jyrkimpään vastarintaan niin kuin suorastaan vastassa olevaa absoluuttisesti vihollisen valtaa vastaan. -- Beckin luennot pastoraaliteologiiassa ovat käytöllisiä kokemuksia täynnä ollen (hän oli aikaisemmin pappi) ylen hyvät."

Näin Beck, kiitoksia, tunnustusta ja ystävällisiä toivotuksia mukanaan v. 1843 huhtikuussa matkusti perheensä kanssa Baselista Tybingeniin, käyden matkalla ystävänsä Zellerin luona Beuggenissä ja viivähtäen vanhan isänsä luona Balingenissa. Hän oli mennyt toisiin naimisiin vaimovainajansa sukulaisen Mathilda Märklinin kanssa, joka oli synnyttänyt ennen muuttoa kaksi lasta, joten muuttojoukkoa oli isä, äiti, neljä poikaa ja neljä tytärtä. Kun professorin virkaan kuului samalla aamu-saarnaajan toimi, sai Beck vapaan asunnon kasvitieteellisen puutarhan vastapäätä olevassa pappilassa, joka nyt tuli hänen kodikseen aina kuolemaansa asti. Juuri hänestä, joka erityisesti luontoa rakasti, tuntui talon asema erittäin viehättävältä, sillä akkunoista oli vapaa näkyala mainittuun puutarhaan ynnä sen läheiselle viinimäelle. Tiekin yliopistolle kulki läpi puutarhan.

Toukokuun 11 päivänä 1843 alkoi Beck opetustoimensa virkaan-astujais-luennolla "Kristillisyyden suhteesta ajalliseen elämään". Tiede oli silloin Hegelin filosofian vaikutuksen alainen ja jumaluusopissa etenkin David Strauss ja Christian Baur suosivat sitä. Baur oli professorina Tybingenissä ja hänellä oli suuri vaikutus nuoriin.

Baur oli varsinkin kristillisen kirkon ensi vuosisatojen käsityksellään ja Uuden Testamentin kirjojen arvosteluillaan herättänyt huomiota, saaden vapaasti ajattelevien piiriltä suurta kiitosta ja uskovien piiriltä vastustusta. Beck Raamatun pohjalla olevine näkökantoineen oli huomattavassa vastakohdassa oppineissa ja ylioppilaspiireissä vallitseviin taipumuksiin. Useasta tuntui, ettei hänen katsantokantansa enää pidä paikkaansa ja että se vanhentuneena ja pätemättömäksi todistettuna täytyy jättää.

Ylioppilaista, joiden maku muodinmukaisen filosofian ja jumaluusopin korkealle lentävistä ajatuksista oli turmeltunut, ei tahtonut se voimakas ja tervemakuinen ruoka, mitä Beckin luennot tarjosivat, ensin maistua. Aluksi kuunteli häntä vain pieni joukko. Mutta vähitellen muuttui maku. Vuodesta vuoteen lisääntyi Beckin kuulijain luku ja pian oli hän yleisesti tunnustettu raamatullisen tieteen mestari sekä tiedekuntansa enin kunnioitettu opettaja. Etenkin kokoontui ulkomailta joka vuosi kuulijoita, niin että ajottain oli vaikea suuressa luentosalissa saada istuinpaikkoja. Enimmäkseen oli kuulijain luku 150-160, eräänä vuonna 174; muilla oli ollut korkeintaan 30. Keskimäärin oli näistä Beckin 20 viimeisinä elinvuosina vuosittain 100 ulkomaalaista, olipa erään kerran 146.

Tämä suuri vaikutus kuulijoihinsa ja vetovoima oli Beckillä loppuunsa asti. Se johtui hänen käsityksestään jumaluusopin opettajan tehtävästä ja hänen henkevästä persoonallisuudestaan, joka ei helposti jättänyt vaikutusta tekemättä. Ensi vaatimus, jonka hän pani itselleen ja kuulijoilleen, oli: "Takasin lähteelle!"

Raamatusta, jumalallisen totuuden lähteestä, tulee meidän ammentaa. Raamatusta täytyy meidän ottaa rakennuskivet tieteelliseen järjestöönkin. Mutta kun meillä kaikilla jo on monenlaisia mielipiteitä, joita siellä ja täältä olemme jääneet, täytyy meidän näistä ensin irtaantua sekä sitten syventyä ja elää Raamatun ajatustapaan ynnä kokonaiseen raamatulliseen maailmaan. Mutta tämä on vain sille mahdollista, joka Raamatun sanan uskoo. Ilman uskoa joutuu jumaluusopillinen tiede ja oppi, jos se niin sanoaksemme vain ulkopuolelta katselee Raamattua ja sen oppia, jota menettelyä rakastetaan kutsua objektiiviseksi ja historialliseksi, erehdyksiin eikä Raamatulle silloin tehdä oikein. Sillä pyhän Raamatun oppi, jota on salaisuus, mitä luonnollinen ihminen ei käsitä, avautuu ja selviää vain sille, joka antaa Jumalan Hengen, persoonallisen uskon perustuksella, johdattaa itsensä siihen. Synnin tähden on luonnollinen ihminen ei ainoastaan heikko siveellisesti hyvään, vaan hän on myöskin ajatuksissaan, erittäinkin milloin nämä kohdistuvat jumalallisiin asioihin, niin kuin oman sielunsa tilaankin, vanki, raukka ja sokea. Ainoastaan uusi yhdistys jumalallisen henkiolennon kanssa, uusisyntyminen, vapauttaa tästä tilasta ja sekin käy asteettain, päästen täydellisyyteensä vasta iankaikkisuudessa. Tavalliselle ihmiselle ja yksinkertaiselle kristitylle, samoin kuin oppineellekin ja ajattelijalle kulkee tie totuuden tuntoon ja juurtumiseen siinä uskon kautta ja totuuden henkipiirissä sisäisen elämisen kautta, sen jokapäiväisessä harjotuksessa, minkä tuntee totuudeksi. Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, hän on ymmärtävä, onko tämä oppi Jumalasta. Tämä oli Raamatunkohta, johon Beck ei väsynyt aina uudestaan viittaamasta.

Hän osotti myös oppilailleen tien, millä sellaiseen uskoon ja ymmärrykseen päästään sekä neuvoi, miten heidän Raamattua tuli tutkia, miten sitä tehdessä totuus toisensa jälkeen täytyi ottaa sydämmeen ja omaantuntoon, ei rientää yli, ei vaivata itseään oppineilla selityksillä, vaan antaa sanan luonnollisen, yksinkertaisen ymmärryksen ja voiman vaikuttaa sydämmeensä. "Jos teille jokin kohta on käsittämätön, niin älkää sitä hyljätkö, vaan jättäkää se syrjälle myöhempää aikaa varten. Älköön luultako, että olisi pakko kaikki väkivallalla temmata itselleen. Mikä alussa näyttää hämärältä, se saa myöhemmin valaistuksensa, kunhan vain ensisti yksinkertaiset perustotuudet paremmin on päästy ymmärtämään ja muutettu elämäksi."

Näin piti Beck lujasti kiinni periaatteesta: meidän täytyy ammentaa ei omasta ajattelustamme, joka on erehdyksien alainen, vaan jumalallisten totuuksien aarteesta, itsestään Raamatusta ja nämä jumalalliset totuudet omat korkein ymmärrys, täydellisten korkein totuus, vaikka se maailmasta näyttää hulluudelta. Beck tahtoi, että jumaluusopillinen tiede vapautuisi filosofian siihenastisesta, suositusta holhouksesta, että se perustuisi Raamattuun ja siten tieteenäkin seisoisi sille ominaisella pohjalla, omilla jaloillaan.

Totuuden taivaallinen valtakunta elämänvoimineen ja elämänlakeineen on se esine, jota jumaluusopin tulee käsitellä. Ja tämä juuri ei ole vain ajatusten esine, vaan elämän valtakunta, joka laskeutuu kaikkialle meidän maailmaamme, missä vain tapaa avonaisia ovia ihmissydämiin. Näin on Kristus yhdeltä puolen tie, totuus ja elämä, toiselta puolen tulee todella Jumalan valtakunta maailmaan. Mutta tämä tuleminen on siveellisesti välitettyä, se on, se kohdistuu ihmisen _omaantuntoon_ haihtumattomine totuudentodistuksineen ja sammumattomine ikävöimisineen todellista elämää Jumalassa, niin kuin tuon ikävöimisen salminsana ilmaisee: "Niin kuin peura himoitsee raikasta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala."

Kun siis Beck näki oikean jumaluusopin lähteen teologin persoonallisessa uskonelämässä, oli hänen opetustoimensakin jollainen, ettei hän tarkottanut ainoastaan kuulijainsa tieteellistä edistyttämistä, vaan koki saattaa heidät myöskin elävään yhteyteen evankeliumin totuuden kanssa. Siksi ei hän arastellut omista elämänkokemuksistaankin, myöskin varhaisemmalta ajalta, opetusistuimeltaan puhua ja samoin aivan persoonallisesti johtaa oppilaitansa rukouselämään, vakavaan omaan itsehensä kääntymiseen. Kyllä ivailtiin, että Beck kateederilta _saarnaa_, on seurojenpitäjä. Mutta moittijansa eivät ymmärtäneet, että vain uskova kristitty voi uskosta opettaa. Ken Beckin oppilaana on ollut ja omassa sydämmessään hänen kauttansa julistetun Jumalan sanan voimaa tuntenut, hän on kiitollinen siitä, että tämä opettaja on hänet vääriltä, ainoastaan päätietoa tarkottaman tieteellisyyden korkeuksilta ohjannut tuolle tosin aina ylönkatsotulle raamatun- ja sydämmen-jumaluusopin tielle. Ken halukkain sydämmin hänen sanojansa kuunteli, hänestä tuntui aina luennoilta tullessa kuin tulisi hän kirkosta eikä luentosalista ja hän tunsi sisällisesti edistyneensä ja sydämmessään lämmenneeksi. Täten oltiin Beckin kuulijoina todellisessa koulussa; häneltä saatiin hengellistä kasvatusta ja oikeata ohjausta Jumalan sanan kurinalaisuuteen.

Samoin kuin aikaisemmin Baselissa oli Beck mielettään ulkopuolella luentojansa myöskin yksityisesti persoonallisessa seurustelussa oppilaittensa kanssa. Tilaisuutta siihen tarjosivat kävelyretket iltapuolin, joihin osaa ottamaan hän kutsui hänelle persoonallisesti itseänsä esitteleityneitä sekä kutsui hänen kotiinsa tahi "Gütle'lle". Gütle oli nimittäin pieni maapalsta, noin kilometrin päässä Beckin kodista, korkean mäen rinteellä, siinä vähäinen puutarhamaja, josta oli kaunis näköala ja jossa Beck kesällä melkein jokapäivä ahkerasti työskenteli puutarhatöissä. Täällä vietti hän usein kesä-illat ja nautti yksinkertaisen illallisensakin. Täällä oli kovin tuttavallista, kun hän ystävien ja perheenjäsenien piirissä suoralla avonaisella tavallaan puheli ja antoi itselleen kertoella omista kokemuksista ja kotioloista kunkin. Kaikki oli niin luonnollista, ei mitään etsittyä, tehtyä, tunkeilevaa, vaikutusta tähtäävää; mutta joka aika tunsi hänessä sisäisesti koossa olevan miehen, jolla oli selvä luja vakaumus jumalallisissa niin kuin maallisissakin asioissa. Ja tuo suora tapa, joka hänellä aina oli, vaikuttikin, että yksinkertaiset maanmiehet tunsivat itsessään vetoa häneen ja että hän heidän seassaan nautti suurta luottamusta.

Beck luennoi Tybingenissä vähin muuttein samoista aineista kuin Baselissa. Tärkeimmät luentonsa, vuorovuosin, olivat uskonoppi ja siveysoppi, joissa hän esitti sen opin järjestön, minkä oli Raamatusta koonnut. Näiden aamupäivän luennoiden ohella selitti hän säännöllisesti iltapäivän luennoissaan erinäisiä vanhan ja uuden testamentin kirjoja. Kaikki luennot on hänen kuolemansa jälteen vävynsä, kirkkoherra Lindenmeyer, julaissut painosta. Nämä ovat, kuten itsestään on ymmärrettävä, tarkotetut oppineille lukijoille. Joukko kirjoja, ennen kaikkia kuusi nidettä saarnoja nimellä "Kristillisiä puheita" [Suomessa on näitä julaissut prof. A. W. Ingmanin toimesta: Sjutton Skriftliga Tal af Dr. J. T. Beck. Öfversättning 1866 ja samassa J. T. Becks teologiska karakter, tecknad af A. W. Ingman ynnä vielä toinen vihko. -- Suomeksi on J. T. Beck, Kristillisiä Puheita. Mukaillen suomentanut K. E. Stenbäck. Wuosikerta saarnoja. Pori. O. Palander. 1885.] samoin kuin "Ajatuksia Raamatusta ja Raamatun mukaan" sekä "Kirjeitä ja Ydinlauseita" ja "Johdanto kristilliseen uskonoppiin" ovat jokaiselle ymmärrettäviä sekä omiansa tutustuttamaan hänen katsantokantaansa. "Ajatuksia Raamatusta ja Raamatun mukaan" sisältävät runsaan aarteen kristillistä viisautta ja tarjoovat neuvoa, lohdutusta sekä kehotusta moninaisiin elämänoloihin ja -tiloihin. Ne ovat otteita ystäville ja oppilaille lähetetyistä kirjeistä.

Pääpiirteinä Beckin sekä mainituissa helpompitajuisissa kirjoissaan että tieteellisissä teoksissaan esittämässä opissa olkoon tässä käytölliseen kristillisyyteen varsinkin kohdistuvana erityisesti merkitty seuraavia kohtia.

_Pyhä Raamattu_ on ruumis, jonka Jumalan henki -- ihmisiä välineinä käyttäen -- on luonut, antaakseen ilmestyksensä koko ihmissukukunnan tiedoksi. Ihmiskunnalle on se merkki, joka sitä huomauttaa tulemista Jumalan tuomioista ja samalla valkeus, joka tahtoo sen niistä pelastaa. Yksityiselle ihmiselle se on kasvatuskirja. Sen sana on katoamaton siemen, joka sydämmeen kylvettynä synnyttää hänessä uuden, jumalallisen elämän ja tätä edelleen kasvattaa. Juuri sen tähden on välttämätöntä saada ja ottaa tämä sana väärentämätönnä vastaan.