Part 1

JOHAN TOBIAS BECKIN ELÄMÄKERTA

Koonnut

Eero Hyvärinen, pastori

Otava, Helsinki, 1906. Oy Kuopion Uusi kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Nuoruus ja opintoaika. 2. Papillinen toiminta. 3. Yliopistollinen toiminta.

Vuoden 1800 kummankin puolen esiintyivät vallinneen _järkeisuskon_ hedelmät kaikkien nähtäville. Kirkot olivat tyhjentyneet, seurakunnat ja vallassaolijat ylönkatsoivat uskontoa ja etupäässä luonnollisesti sen edustajia, pappeja ja kirkkoa. Etenkin Pohjois-Saksassa toivoivat monet, että kristinusko oli muutamien vuosien kuluttua kokonaan häviävä maailmasta. Samaa ennustivat varsinkin Ranskan oppineet, kuten esim. Voltaire.

Mutta Jumala itse kutsui järkyttävillä tapahtumilla ihmisiä mielenmuutokseen ja uskoon. Sellaisia oli Ranskan _vallankumouksen_ kauhistava kehitys, sitten _Napoleonin_ sortovalta ja tämän kaikkivaltiaan odottamaton nöyryytys Venäjällä, niin myös kansallishengen, varsinkin Preussissa herääminen ja innostuminen sekä _vapautussotien_ voittoisa päättyminen.

Näin antoi Jumala hänen puoleensa kansojen seasta korotettuihin hätähuutoihin vastauksen, ulkonaisen avun. Ja niille, jotka ikävöivät ja etsivät itseään Jumalaa ja hänen henkilahjojaan, vastasi hän myöskin. Vastauksena olivat ne uskonnolliset heräykset, joita tapahtui kaikissa osissa Saksanmaata, ja kaikissa kansankerroksissa ja joita jatkui useampia vuosikymmeniä.

Ajan vakavuus ja eräät syvemmin ajattelevat tai Raamatun totuudellisuudesta vakaumuksen saaneet yliopistojen opettajat auttoivat osaltaan, että syntyi uusi sukupolvi jumaluusoppineita, jotka kirkoissa ja kouluissa julistivat taas avoimesti Kristusta ja hänen armoansa sekä totuuttansa. Epäkirkolliseksi käyneen ja vetistyneen kirkkoveisuun ja kirkkorukousten ynnä maallistuneen kirkkomusiikin täytyi antaa sijaa vanhalle, voimakkaalle veisuulle ja muulle vanhalle koetusti hyvälle tavalle. Rappiolle joutuvia kirkkoja korjattiin, niiden alastomia seiniä kaunistettiin kristillisillä taideluomilla. Aivan toisin kuin ennen astuttiin rohkeasti Raamatun, Kristuksen ja kirkon vihollisia vastaan kirjoin, sunnuntailehtisin ja kirkollisin sanomalehdin. Kirkon ja hurskasten arvo ja vaikutus kohosi voimallisesti ruhtinasten suosion ja sen kautta, että kunnollisia maallikkoja aljettiin käyttää yhteistyöhön, mutta kaikkein enin sen kautta, että etevät jumaluusoppineet ja kirkonmiehet eivät enää jättäneet kristinuskon levittämistä pakanain sekaan yhtä vähän kuin kansassa oleman epäuskon, siveellisen rappeutumisen ja ulkonaisen kurjuuden poistamista yksinään pietistein asiaksi, vaan yhtyivät heidän kanssaan _ulkolähetyksen_ ja _sisälähetyksen_ toimintaan.

Mutta tämä uusi vireys kirkon, sen aseman ynnä 17 vuosisadan mukaisen puhdasoppisuuden hyväksi sekä lähetysasian ja muun monitoimisen puuhan halu samoin kuin pääasiallisesti Zinzendorfin aikaista mallia tavoitteleva saarna ja hurskauden muoto toi mukanaan samalla vanhoja ja uusia _vaaroja_ ja _vaurioita_. Ajanjaksona 1827-1878, jonka keskivaiheilla eräissä suhteissa samanlaisia kansankelvottomuuksia Europassa sattui kuin nykyäänkin ja jolloin toisaalta Raamattua polkeva tieteileminenkin oli voimakas, ei liene kukaan evankelis-luterilaisten keskuudessa niin terävästi osottanut, mikä koko aikakauden hurskausriennoissa on jumalallista ja mikä inhimillistä eikä taas niin vakuuttavasti ohjannut kristittyä Jumalan omaan sanaan, _Pyhään Raamattuun_, kuin _Johan Tobias Beck_.

* * * * *

Kunkin ihmisen elämä muodostuu kahden tekijän yhdysvaikutuksesta. Toinen tekijä on Jumala, kunkin elämän johdattaja, muodostaja ja hallitsija. Toinen tekijä on oma tekemisemme ja jättämisemme, tahtomisemme ja vaikuttamisemme. Elämän taito meihin ihmisiin nähden on siinä, että annamme Jumalan johdon vallita omaa tahtoamme ja toimintaamme sekä niin, Jumalan johdon rajoissa eläen, kilvoittelemme saavuttaa päämäärän, elämän kruunun. Ajallisen elämämme täytyy siis, toisin sanoen, saavuttaa päämääränsä tulevaisessa elämässä. Meidän täytyy ajallisesta elämästämme viedä mukanamme jotakin iankaikkisuuteen.

Sen miehen elämässä, jota tässä on aikomus lyhyin piirtein kertoa, on äsken sanottu aivan erityisessä mielessä merkillepantava, miten hän varhaisesta nuoruudestaan oppi asettumaan Jumalan johtoon ja miten hän, varovasti ja uskollisesti sitä seuraten, yhä enemmän muodostui siksi, mitä kaikki, jotka hänet tunsivat, hänessä ihmettelivät ja kunnioittivat: kokonaista miestä, hurskasta kristittyä, todellista kirjanoppinutta, joka oli yhtä lujasti juurtunut uskossa kuin rikas tuntemisessa ja väkevä uhrautumassa rakkaudessa.

1. Nuoruus ja opintoaika.

Johan Tobias Beck syntyi helmikuun 22 päivänä 1804 Balingen-nimisessä pikkukaupungissa Wyrttembergin kuningaskunnassa Etelä-Saksassa. Vanhempansa olivat yksinkertaista, kunnollista porvaristoa. Isänsä, saippuatehtailija Tobias Beck ei ollut varaton ja nautti naapurien keskuudessa semmoistakin arvoa, niin että toimitti kaupungin raatimiehen virkaa. Hän oli kyllä Jumalaapelkäävä mies, mutta ei, pojan oman arvostelun mukaan, elävässä uskossa Kristukseen. Siihen sydämmentilaan pääsi hän vasta kuolinvuoteellaan. Äiti sitä vastoin, leipurimestari Rollerin tytär. Anna, oli jo kodista saakka tuonut perintönä mukanaan rakkauden Jumalan sanaan sekä vilpittömän hurskauden uskossa Jeesukseen. Hänestä tapasi arvosteluissaan liikoja huolellisesti karttava poikansa sanoa: "hän oli uskollinen Herran palvelijatar ja vertaisiansa on vähän". Puotipöydan takana istuessaan oli hänellä aina esillä avattu Raamattu ja tuttaviensa kysymyksiin vastasi hän: en koskaan saa kyllääni tämän kirjan lukemisesta. Ei siis ihme, jos niin innokkaan raamatunlukijan poikakin jo ripille päästettäessä hämmästytti seurakuntalaisia Raamatusta opituilla vastauksillansa.

Johan Tobias oli vanhempiensa ainoa lapsi. Luonnollista oli, että hän sai kokea hellää rakkautta sekä kotonaan että äitinsä isän luona. Etenkin viimemainitulta, jonka kasvoista loisti Jumalan rauha, sai poikanen eläviä vaikutuksia mieleensä, millainen oikea kristitty on. Vaikka hurskaus ei kuljekaan aina, niin kuin muu tavara, perintönä vanhuksilta ja esivanhemmilta lapsiin, niin syttyy kumminkin uskonelämä toisten uskon esikuvasta ja hengellisesti elävä herättää myös aina uutta hengellistä elämää. Sen tähden on aina suuri merkitys sillä, millaisessa piirissä, millaisessa hengellisessä ilmanalassa kukin saa nuoruutensa ajan viettää. Nuorella Tobiaalla oli onni saada myöskin koulussa nauttia sellaisen opettajan johdatusta, joka edisti hänen hengellistä edistymistään samassa hengessä kuin koti sitä teki.

Rakkaus luontoon, minkä kotiseudun ihana ympäristö oli herättänyt, rakkaus Raamattuun äidin esikuvan ja opetuksen mukaan, yhdessä ahkeruuden ja tunnontarkkuuden kanssa, olivat jo varhain esiintyviä piirteitä nuoren Tobiaan luonteessa. Tämä kaikki teki hänet rakkaaksi opettajilleen ja käänsi heidän huomionsa häneen. Synnyinkaupunkinsa pastori Osiander, joka hänet päästi ripille, kehotti häntä valmistautumaan papiksi, huomatessaan sen tarkkuuden, millä Tobias tajusi hänen opetuksiaan. Vähitellen kypsyikin nuorukaisen mielessä päätös, opiskella sanottua tarkotusta varten.

Isällä oli aivan toiset ajatukset ainoan lapsensa tulevaisuudesta ja ainoastaan vaivalla onnistui viimein uskolliselle pastorille saada isänkin myönnytys pojan päätökseen. Tobias oli jo vuotta vanhempi, kuin niiden tuli olla, joita Wyrttembergissä otetaan erityiseen seminaariin papeiksi valmisteleimaan. Miltei yli voimiensa luki hän nyt, voidakseen suorittaa pääsytutkinnon. Hyvästi sai hän tutkinnon suoritetuksi, mutta ponnistuksesta oli seurauksena alku myöhempään sairaloisuuteen. Hänet määrättiin oppilasten jaossa Urachin seminaariin, jonne viedessään isä vielä ehdotteli, että käännyttäisiin takasin, mutta Tobias pysyi päätöksessään.

Aikuisena miehenä on hän itse kertonut tästä elämänsä kehityskohdasta: "Syksyllä vuonna 1818 pääsin oppilaaksi vasta perustettuun Urachin seminaariin, jossa viivyin neljä vuotta. Arvostelen nämä vuodet en ainoastaan elämäni onnellisimmiksi, vaan myös enin siunatuiksi. Seminaarimme ystävällisessä hiljaisuudessa, uskollisessa liitossa useampien ystävien kanssa oli meille pyhä nautinto eikä raskas kuorma tieteen alalla, erittäin ystävällismielisten opettajien johdolla, yhä etemmä tunkeutua. Etenkin yhden sikäläisen opettajan ystävällisessä ja tosi-isällisessä hoidossa kehittyi entisen hyvän tottumuksen uskonnollinen siemen yhä enemmän vapaaksi, itsetietoiseksi rakkaudeksi jumalallista esikuvaamme kohtaan ja yhä selvemmäksi kristillisyydessä olevan Jumalan voiman tuntemiseksi. Tämä tähti on johtanut minua läpi vuotten, etenkin siihen aikaan opiskelevaa nuorisoa ympäröivän kiusauksen."

Urachissa ollessaan liittyi Beck varsinkin kahteen koulukumppaniinsa. Toinen oli Matias Schneckenburger, joka myöhemmin jumaluusopin professorina Bernissä saavutti etevän maineen ja oli lahjakkain seminaarin oppilaista. Myöhemmin edusti hän kyllä toista suuntaa jumaluusopissa kuin Beck, vaan jo tähän aikaan yhdisti heitä etupäässä tieteelliset harrastukset. Sydämmensä tarvetta vastasi enemmän seurustelu toisen nuorukaisen kanssa, jolla uskonnon asiassa oli sama vakavuus kuin hänelläkin. Hänen nimensä oli Kristian Rudolf Flad, jonka Beck usein vei mukanaan lupa-ajaksi Balingeniin ja jonka kanssa hän oli ystävyydenliitossa ystävän aikuiseen, vuonna 1830 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fladin välityksellä tuli Beck tutuksi veljesten Ludvig ja Wilhelm Hofackerin samoin kuin näiden vanhemman ystävän Albert Knappin kanssa. Beckin ja Fladin Urachissa ynnä Wilhelm Hofackerin välillä Stuttgartissa sukeutui ystävällinen kirjevaihto, joka pääasiallisesti koski heidän sisällistä elämäänsä ja opinnoitansa. Ihmetellä täytyy vakavuutta, millä nämä seitsentoistavuotiaat pyrkivät edistymään sisällisesti ja ulkonaisesti sekä kehottivat ja neuvoivat toisiansa.

Otamme tähän otteita Beckin kirjeestä Wilhelm Hofackerille. Hän kirjoittaa:

"Olen päättänyt Reinhardin saarnojen ohella ottaa Luteruksen kirjat jokapäiväiseksi uskonnolliseksi yksityislukemisekseni, johon aina käytän aamuisin ajan 6:sta 7:ään; iltasilla kello 8-10 luen Uutta Testamenttia. Jos sinä joskus tapaat harrastusta ansaitsevaa kirjallisuutta laveammassa merkityksessä samoin kuin uskonnollisessakin, niin pyydän sinua, rakas veli, minullekin sellaisia ilmoittamaan.

"Sinä et näy, viimeisen kirjeesi mukaan, hyväksyvän minun mietteitäni meidän jo nyt muiden ihmisten hyväksi aljettavasta toimestamme; meidän tulee odottaa, kunnes Herra meissä puhdistaa, mikä Hänen edessään ei kelpaa. Milloin tulee se aika, rakas veli, jolloin sinä taidat arvostella itsesi puhtaaksi, siis kykeneväksi laajempaan vaikutukseen sen mukaan kuin tämä on sinulle mahdollista? Mitä varten panna kynttilää vakan alle? Mutta että kullakin meistä on valopuolensa, sen kieltäminen olisi Jumalan pilkkaamista. Voimmeko Jumalaa Jeesuksen mielen mukaan kunnioittaa, ellemme pidä Häntä esikuvanamme? Ja Hän sanoo: 'Minun Isäni vaikuttaa aina tähän asti ja minä vaikutan myöskin. Minun ruokani on se, että minä teen Hänen tahtonsa, joka minut lähetti ja täytän Hänen työnsä. Siinä minun Isäni kunnioitetaan, että te teette paljon hedelmää.' Miten muutoin tulee sitten meidän rakkautemme muihin ilmetä? Rakastakaamme ei sanoilla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella. En voi vakuuttaa itseäni sinun lauseistasi ja uskon, että, jos ihminen ei mistään muusta syystä kuin puhtaasta rakkaudesta Jumalaan ja Vapahtajaansa harrastaa tehdä hyvää kanssa-ihmistensä keskuudessa ja joka päivä rukoilee Jumalalta apua, hän, niin heikko kuin onkin, varmaan ei tule Jumalalta hylätyksi ja kantaa paljon hedelmää."

Tästä näemme, että Beck ei voinut jo nuorukaisena ajatella kristillisyyttä ilman toimivaa rakkautta lähimmäisten palvelemisessa, ei kyllä kuumeentapaisessa levottomuudessa vaikuttaa jotain siellä ja täällä, vaan siten ja siinä, missä elämän luonnolliset olosuhteet niin vaativat. Niinpä näemme hänen jo Urachissa ahkeroivan palvella toisia ja ottaa osaa heidän hätäänsä. Uskollisesti hoitaa hän talvella 1819-20 sairastavaa ystäväänsä Schneckenburgeria ja viettää kaikki lomahetkensä ystävän vuoteen ääressä, valmistaapa omilla varoillaan ystävän synnyinpäiväksi hänen paranemisensa johdosta pidot omenatorttujen tarjoilulla. Talvisin viettivät nämä molemmat ystävykset usein lepohetkensä pyhäpäivinä seminaarin kirjansitomossa ja opettivat vointinsa mukaan tiedonhaluista kirjansitojan sälliä. Toisen kerran käyttää hän tarjoutunutta tilaisuutta useampina sunnuntai-iltoina kahdelle yksinkertaiselle talonpojalle, jotka mielellään halusivat tietää jotakin uskonpuhdistuksen historiasta, kertoella sen täydellisesti. Kahdelle köyhälle pojalle antoi hän myös ilmaiseksi opetusta.

Eräälle köyhälle koulukumppanille hankki hän yhdessä Schneckenburgerin kanssa kaikessa salaisuudessa tarpeelliset kirjoitustarpeet; toisen kerran kokosi hän kumppanien keskuudessa apuvaroja eräälle vesitulvan tähden vahinkoa kärsineelle myllärille Balingenin läheisyydessä, jonka kohtalosta oli isältänsä saanut kuulla. Syntymäpäivänänsä koki hän itselleen iloa valmistaa sillä, että lahjoitti köyhälle koululaiselle vaatteita, jotka itselleen olivat pieniksi käyneet. Näistä pienistä piirteistä näemme, että, niin ahkera kuin opinnoissaan olikin, hän ei elänyt ainoastaan kirjojensa kanssa, vaan että hänellä oli tarvis seurustella ihmisten kanssa, joiden ympäröimänä elää ja että hänellä on avonainen silmä heidän iloilleen ja suruilleen.

Mutta samoin kuin hän mielellään antautui palvelemaan toisia, sai hän Urachissa ollessaan uskollisia ystäviä, jotka isällisesti neuvoen ja kehottaen auttoivat häntä eteenpäin. Nimenomaan kiintyi hän professori Köstliniin, joka myöhemmin tuli seminaarin johtajaksi ja jonka kokeneita neuvoja hän kaikissa tärkeissä kysymyksissä haki ja saikin. Köstlin ymmärsi kristillisessä hengessä innostuttaa tulevia jumaluusoppineita tutkimaan klassillista vanhaa aikaa sekä, tiedon alalla edistämisen ohella, vaikuttaa myös hyväätekevästi oppilaittensa luonteenkehitykseen. Beck, joka tiedonjanossaan harrasti pakollisten lukujen rinnalla paljon muitakin lukuja, pyysi näihinkin nähden Köstliniltä neuvoja ja jätti hänen arvosteltavikseen kirjallisia kyhäilyjänsä. Suurinta kiitollisuutta tätä opettajaa kohtaan on Beck tuntenut aina ja lausuikin Köstlinin haudalla: "Ei ole imartelulla, vaan sydämmen pohjasta lausuttua, kun sanon: ei ketään muuta opettajaa ole minun niin paljosta kiittäminen kuin juuri tätä, jonka luut edessämme lepäävät; -- hän oli minulle ei vain opettaja, hän oli minulle alusta alkaen isällinen ystävä. Hänen ulkonainen olemuksensa saattoi nuoruuden elokkaisuudelle kyllä tarjota vähemmän, kuin sen toivo ja tarvis on, mutta sisällinen, kunnollinen ydin tuntui ja näkyi kumminkin jollain tavalla kaikille. Minua ainakin veti lempeä vakavuus ja mielen hiljaisen koossaolemisen ilme, joka koko hänen olennostaan näkyi, sekä tutkivan ja kokeneen hengen tarkka puhetapa sellaisella voimalla puoleensa, että minä täydellisesti luotin häneen ja olin pakotettu minulle mielellään suotuina tuttavallisen seurustelun hetkinä avaamaan kunnioitetulle opettajalle sisimmät ajatukseni sekä jatkamaan tätä myöhemminkin vielä kirjeellisesti. Ne eivät olleet kysymyksiä vain tieteellistä laatua, joille minä etsin ja löysin ratkaisun; ne olivat sisällisen elämän kysymyksiä, jotka nuoren kehittymisaikana häilyvää, kokematonta sydäntä syvimmässä pohjassaan liikuttavat ja joiden ratkaisu, niin taikka toisin, enimmäkseen kaukaiseen tulevaisuuteen vielä vaikuttaa. Niin jäin neuvoa ja ohjausta, josta minulla nyt vielä on siunausta, etenkin ohjausta _yhteen_ tarpeelliseen ja totuuden jumalalliseen lähteeseen, jolla minä innostuin ja vahvistuin voittamaan kunnianhimoisen tiedonjanon ja tuon laajalle levinneen kiusauksen sokaiseman viehätyksen, etsiä ensimmäisin ja korkein tavarani juuri siinä, mitä nuoruuden ja tieteen touhussa niin helposti kohdellaan viimeisimpänä ja vähäisimpänä. Minä pidän tämän jaloimpana kalleutena, mihin ihmishenki voi toista auttaa ja sen tähden armottakoon ja siunatkoon Jumala vainajaa etenkin siitä avusta, mitä hän on minulle suonut."

Tästä kiitollisen oppilaan tunnustuksesta huomaamme ei ainoastaan sen, miten uskollisesti opettaja oli hoitanut tehtäväänsä oppilaisiin nähden, vaan saamme luoda myöskin silmäyksen Beckin sisälliseen elämään tänä hänen Urachissa oloaikanansa ja näemme, mitenkä hän silloin jo tämän opettajan johdossa sai vakavan sisällisen aseman evankeliumiin nähden.

Samaan suuntaan edistävästi vaikutti myöskin seurustelu Mezingenin pastori Dsianderin, Beckin Balingenissa olleen opettajan veljen kanssa. Mezingenissä, noin 8 kilometrin päässä Urachista, kävivät nuoret seminaarilaiset usein sunnuntaisin, olivat Jumalanpalveluksessa ja seurustelivat pastorin kanssa, joka itsellensä ja virkaansa nähden pani suuret vaatimukset. Tämä seurustelu vaikutti siunausta tuottavasti myöhemmälle ajalle.

Useammalta taholta kehotettuna saarnasi Beck ensimmäisen saarnansa Ap. T. 10: 34-41 jo vuonna 1820 Heselwangenissa, eräässä Balingenin syrjäseudussa. Syyskuussa vuonna 1822 päättyi Urachissa oloaika tutkinnolla, joka oikeutti yliopistoon Tybingenissä ja siinä olevaan 'Stiftiin' eli papeiksi aikovia varten perustettuun yhteiskotiin pääsemiseen. Beck suoriutui tutkinnossa kunnialla ja opettajansa Urachissa antoivat hänestä todistuksen: "Beck on luotettava, säännöllinen, uskonnollinen, ei saanut neljään vuoteen pienintäkään rangaistusta, antoi lukujensa ohella tunnollista ja huolellista opetusta."

Talvilukukaudella 1822 alkoivat nyt siis hyvin valmistuneelle nuorelle miehelle yliopistoluvut eli varsinainen valmistautuminen tulemaan toimeensa. Useimmat jumaluusopin ylioppilaat Wyrttembergissä pyrkivät yliopistossa lukuajakseen jo mainittuun jumaluusopilliseen Stiftiin, jolla tarkotetaan runsailla varoilla varustettua laitosta, missä nuoret miehet saavat maksuttomasti huoneen ja koko ylläpidon ja jossa jokaiselle oppilaalle määrätään varma opiskelujärjestys samoin kuin siinä vallitsee tarkka elantojärjestys muutenkin. Ymmärrettävää on, ettei itsenäisille luonteille aina tunnu helpolta, alistua kaikissa laitoksen järjestykseen ja nähdä olevansa vartioitu joka askeleella, vaikka toisaalta on myönnettävä, että juuri tämä kuri ja kasvatus, opiskelujen tarkka järjestys ja säännöllinen elämä monipuolisesti tuottaa hyviä hedelmiä nuoriin ylioppilaisiin nähden. Olisiko sellaiselle luonteelle, kuin Beckin oli, joka kaiken tunnontarkkuuden ohella määrättyyn järjestykseen nähden, kumminkin suuresti halusi vapaata yksilöisyytensä kehitystä ja kasvamista, säännöllinen olo tässä laitoksessa vaikuttanut hyödyllisesti, on ehkä epäiltävää. Mutta asianhaarat satuttivatkin niin, että hän tuli kaikkiaan vain neljä lukukautta asuneeksi laitoksessa ja että hänelle tälläkin ajalla myönnettiin aivan erityistä vapautta syystä, että hän jo kahden lukukauden päästä sairastui maksatautiin, joka teki säännöllisen osanoton luennoihin hänelle mahdottomaksi. Muun opiskeluaikansa, aina syksyyn 1826, opiskeli Beck siis yksinään ja vain lyhyen ajan hän voi käydä professorien luennoilla. Jumala itse otti hänet paljoa kovempaan kurikouluun kuin laitoksessa olisi ollutkaan, otti hänet erilleen, pani murheen ja kovan ruumiillisen vaivan kouluun. Itse hän lausuu siitä seuraavasti:

"Päästyäni yliopistoon Tybingenissä syksyllä 1822 ei tutkimus ja kilvoitus näkymättömän helmen saavuttamiseksi lakannut. Sen vain, mitä nuorukainen välittömästi ja rehellisesti omaan sydämmeensä ja toimintansa ahtaassa piirissä oli omistanut, täytyi nyt laajentuneessa piirissä ja moninaisten sisällisten ja ulkonaisten kokemusten sekä tapausten aikana uudestaan juurtua, lujentua ja kehittyä. Moni asia, mikä aikaisemmin oli voitettu, näytti menetetyltä, mutta korvautui toisaalta jälleen. Tässä kuolevaisessa ruumiissa, maallisessa asuinsijassamme, joka vaivaa sielua (Wiis. k. 9: 15) ja rasittaa hajaantunutta mieltä, ei hengen vakava taistelu koskaan lakkaa; päin vastoin täytyy sen, mitä vanhempien huoli ja opettajain taito varhaisemmalla iällä heikkona sinapinsiemenenä istutti, enentyä ja täydentyä varjokkaaksi puuksi. Ulkonaisestikin sai oloni Tybingenissä vakavan leiman, kun keväällä 1823 tulin vakuutetuksi, että maksaani olin saanut vaarallisen vian. Sydäntäni vihloi nähdessäni täten parhaassa nuoruuteni iässä itseni siirretyksi äkkiä täyden terveyden entisestä voimasta sairastavaksi. Usein olivat ihmiset minut ylönantaneet, mutta Jumala ei. Opin yhä innokkaammin pitäytymään Pyhän Raamattumme ihanaan lauseeseen (2 Kor. 4: 16): 'Waikka meidän ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistetaan.' Niin usein ja niin paljon kuin tuo rasittava vaiva minua opiskeluissani keskeyttikin, avautui kuitenkin siinä minulle koulu, jommoista en yhdenkään oppineen luona olisi saanut ja josta minä Herralle, joka haavoittaa mutta parantaa myöskin, annan vilpittömän kiitoksen; sillä varmaan juuri pilvisellä säällä kylvetään moni siemen, joka ei ehken onnistu päivänpaisteella."