Part 3

Heikot olivat enää kääntämättä. Niiden kanssa piti olla viisas ja varova, muuten työ meni hukkaan. Kääntäjiä pantiin liikkeelle melkein yhtä paljo, kuin oli käännettäviäkin, ja sitkeästi tehtiin työtä. Maltillisille esitettyjen kohtien lisäksi istutettiin heikkoihin se käsitys, että suurlakko jo muka oli miehestä mieheen ja naisesta naiseen päätetty asia. Sen edestä ei enää päässyt pakoon kuuhun eikä mereen. Jokaisen kanta täytyi paljastua. Voiton päivänä pyhän asian petturit vapisevat. Häpeä ja kirous heidän muistokseen.

Moniaita seikkoja ei Joel osannut ottaa laskuihin. Ensinnäkin ei hän käsittänyt sitä tosi seikkaa, että Itäisen menettäminen ei ollut eikä voinut olla kenellekään semmoinen sydämmen asia, kuin se oli Joelille ja hänen isälleen. Hän ei pannut merkille edes sitäkään musertavaa totuutta, että hän itse ani harvoin kiinnitti ajatuksensa Patapeltoon. Viimemainittu laahusti kyllä samassa kimpussa jonkinlaisena lisikkeenä ja oli painava tekijä, mutta se oli tykkänään vailla sitä lämmittävää voimaa, joka taikamoisesti käsittyi Itäiseen.

Toinen heikko kohta, jota ei Joelin silmä osannut keksiä, oli yhteisyyden tunteen puute, joka aina on kehittymättömien olojen leima. Jotta koko kylän työväestö palvelijoihin saakka olisi omannut Vaaksan ja Sormensuon kysymykset omikseen ja lähtenyt niiden edestä taisteluun, olisi edellyttänyt harvinaisen väkevää yhteisyyden tunnetta ja käsitystä yksimielisyyden voimasta.

Jos Joel olisi nähnyt sydämmiin ja vähänkään tuntenut ihmismieltä, olisi koko lakkohanke alun alkaen näyttänyt pitkää nenää hänelle. Hän olisi keksinyt salaisia nauruvireitä monissa suupielissä, olisi vainunut kätkettyä ivaa monen lauseen lomissa, mutta hän oli niin väkevästi kiintynyt omiin yksipuolisiin otaksumisiinsa, että hän oli kuuro ja sokea kaikelle muulle.

Hän puskihe yhä eteenpäin.

Koitui sitte päivä, jolloin panoksen piti laueta ja pamahtaa. Kruununmiehet ilmaantuivat Sormensuohon ja Vaaksaan, huoneet tyhjennettiin, ovet lyötiin lukkoon -- lain koura teki säälittä tekonsa.

Heinänteko oli juuri alkanut. Vielä samana päivänä kutsuttiin ilmoituslipuilla ja yksityisillä kehoituksilla kylän työväestö Vaaksan tanhualle. Ensimmäiset tulijat, jotka kutsutta ja sydämmensä ääntä noudattaen olivat rientäneet ilmaisemaan osanottoaan häädettyjen kohtaloon, loivat kokoukseen vakavan värin. Vaimot nyyhkyttelivät, miehien katseet olivat juroja, alakuloisia. Tanhualla vallitseva sekasorto sointui surullisen näön kanssa sovusti yhteen. Astioita, huonekaluja, työaseita ja vaatteita oli viskelty nurmelle huiskin haiskin ikäänkuin merkiksi, että väkivalta oli ollut liikkeellä köyhää kurittamassa.

Mutta samassa määrässä kuin väkeä tulvi lisää tanhualle, särkyi alkupuolella vallinnut vakava väri. Alkoi kuulua huolettomia ja iloisia ääniä, naurua ja kevytmielisiä puheita, kuten olisi saavuttu johonkin huvitilaisuuteen, jossa ohjelman alkamista odottaessa itse kunkin oli velvollisuus pitää iloa yllä itsensä varalle. Kymmenen tienoissa, jolloin viimeisetkin olivat saapuneet, ei joukossa enää kuulunut vakavuuden hiventäkään. Enemmistö oli semmoisia, jotka huvin vuoksi ja uteliaisuudesta olivat saapuneet lakkokokoukseen, ja heidän nauruihinsa hukkui vakavien ja huolekkaiden hiljaiset puhelut.

Kymmenen tienoissa ilmaantui Joel tuvan seinustalle, johon pöytä oli asetettu. Melu ja sohina hiljeni, kaikki odottivat jännittyneinä. Joel nousi seisomaan pöydälle ja loi joukkoon tiukan silmäyksen.

-- Ystävät, virkkoi hän sitte, sieramet pingalle pullistuneina, kesakkoiset kasvot harmaina ja silmissä tuli, joka Sormensuon ja Itäisen edestä taistellessa aina niihin syntyi. Kuka on matalan majan tanhualla pannut toimeen tämmöisen sekasorron? Kuka on köyhän ainoat rievut ja käsialat raastanut taivaan alle? Sortaja sen on tehnyt, sorron ja väkivallan käsi on ollut toiminnassa. Miksi vaimot ja neidot valittavat, miksi miehien ja nuorukaisien muoto on murheellinen? Siksi että vääryys ja valhe on voittanut, oikeus ja totuus poljettu, siksi että väkevä on heikon nutistanut. Mutta mepä vannomme valan, koston valan, oikeuden ja totuuden valan.

-- Vannomme, keskeytettiin monelta taholta.

-- Kädet ylös kohottakaatte, kaikki kädet korkeutta kohti, komensi Joel.

Monella taholla kohoutuivat kädet ylös, mutta monella taholla ne jäivät huomattavasti kohoomatta, vaikka lakkopuuhan kiihkeimmät taistelijat olivat hajautuneet joukkoon sinne tänne.

-- Valan sanat kuuluvat: me taistelemme niinkauan, että totuus ja oikeus voittaa.

-- Taistelemme, kuului sekaisin mies- ja naisääniä. Joelin korviin äänet kuuluivat satakertaisina.

-- Silmäilkää näitä köyhän riepuja ja käsialoja, jatkoi hän sitte tyynemmästi ja tasaisemmasti sekä silmäillen tanhualla seisovia ihmisiä pehmeästi ja suosittelevasti. Silmäilkää matalaa, harmaata majaa, portaita, polkuja, pikku vainioita, ne kukin kielellään kertovat köyhän miehen elämän tarinaa, sydämmen sykähdyksiä, rinnan riemuja, mielen murehia. Kaikki on muistoja täynnä, kaikkeen on köyhä antanut jotakin omasta itsestään. Pihan polku ja pellon piennar kertoo nopsan jalan polennasta, vainiot rupattavat aamuvirkusta viljelijästä, pieni ja pimentoinen tupa laulaa hämärän uinuttavaa säveltä väsyneen raatajan korvaan. Se mitä tässä näemme, on köyhän miehen maallinen taivas. Köyhä ei luo taivastaan korkealle eikä kauas, se ulottuu vain omien peltojen laitaan ja kohoo vain oman orren tasalle. Ystävät, onko tämä köyhän taivas liian upea ja komea? Onko tuossa, minkä näemme, liian paljo maallista hyvää, ajallista etua?

-- Ei, ei, kuului sankkaääninen vastaus.

-- Ja kuitenkin uhkaa vainolainen väärien asetuksien nojalla riistää köyhältä tämän pienen maallisen taivaan. Melkein kokonainen ihmisikä on tässä hyöritty ja pyöritty, murena murenelta on tätä onnelaa kyhätty, sen syntymisen eteen hikoiltu ja aherrettu, mutta nyt tulee vainolainen ja sanoo: mars maantielle, mies, mars vaimonesi, joukkonesi. Koiraa, joka on hänen tanhuallaan ikänsä haukkunut ihmisiä, sitä hän hoivaa, kun se vanhenee, mutta köyhän, joka on hänen peltojaan kyntänyt ja kuokkinut, sen hän potkii maantielle. Annammeko moisen julmurin työn tapahtua?

-- Emme, kuului useita ääniä.

-- Me emme anna moista tapahtua. Me nousemme vastustamaan, me nousemme taistelemaan. Huomispäivän auringon kera me nousemme taistelemaan, me kylän raatajat, nuoret ja vanhat, naiset ja miehet. Me emme ole milloinkaan taistelleet oikeuksiemme puolesta, sen vuoksi meidän kanssamme menetelläänkin hävyttömämmin kuin koirien kanssa. Me olemme aina myöntyneet kaikkeen, taipuneet kaikkeen, meidän niskamme on ollut kuin nuori pihlaja, joka taipuu katkeamatta vaikka maahan saakka. Mutta nyt me nostamme niskamme suoraksi, ja kun me sen teemme, niin näkevätpä vainolaisemme, mikä mahti, mikä voima on tässä joukossa, jota eivät he koirankaan arvoisena ole pitäneet, jonka niskaa he ovat tottuneet mielin määrin kuormittamaan.

Eräältä taholta kuului äänekästä mutinaa, josta saattoi eroittaa lauseen, että koiritteleminen oli liioittelua sekä työväenliikkeen palkatuilta puoskareilta opittua. Joel ei huomautusta ottanut varteen, ja siinä hän teki virheen. Koko puheen vaikutus rupesi pilaantumaan. Räikeihin väreihin ja vertailuihin kerran jouduttuaan, ei hän enää raahtinut niistä luopua. Johdonmukaisuus vaati mielien kiihdyttämistä ja nostattamista, laimea väri ja vertailu ei ollut paikallaan räikeän jälessä, ja siten jatko muodostui tolkuttomaksi haukkumiseksi itse haukkumisen vuoksi.

Kuuntelijoiden joukossa syntyi levotonta liikettä. Se aiheutui vain muutamien harvojen alotteesta, mutta se näytti tarttuvan välinpitämättömiin ja muihin kevyempiin aineksiin, jotka olivatkin tulleet mukaan pelkän lystinpidon vuoksi.

-- Huomenna me murramme poikki orjuutemme ikeen, murramme yhtenä miehenä. Ei yksikään meistä, jotka seisomme tässä tanhualla, ryhdy huomenna työhön eikä nöyrry tottelemaan koiralan herrojen komentoa. Ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ennenkuin nämä köyhän rievut ja käsialat ovat entisillä sijoillaan. Huomatkaa että nyt ei ole kysymyksessä ainoastaan yksityinen ja erityistapainen vainotyö, nyt on kysymys paljo enemmästä kuin Sormensuon ja Vaaksan asukasten maantielle potkimisesta. Kysymys on siitä, pitääkö meidän raatajien aina nöyrtyä ja taipua. Tällä kertaa on Vaaksan ja Sormensuon selkä kysymyksessä, ensi kerralla jonkun muun. Eikö ole aika tehdä loppu vainotöistä? Vihaisen koiran kuonoon tavataan asettaa koppa, se on vain keino, jolla ihmiset suojelevat itseään riiviöltä. Meillä on myöskin keino, jolla voimme suojata itseämme kaksijalkaisien koirien puremista vastaan. Se keino on yleinen, koko kylän käsittävä lakko. Meidän on pakko käyttää sitä keinoa kaksijalkaisia koiria vastaan, muuten eivät he ikinä lakkaa puremasta meitä. Meidän pitää näyttää voimamme, meidän pitää voittaa, maksoi mitä maksoi. Ehdotan siis lakon alkavaksi huomisesta lukien, kunnes Vaaksan ja Sormensuon olot ovat entisellään.

Joel pudottihe alas pöydältä ja asettui nojalleen Vaaksan tuvan seinää vastaan. Monelta taholta kuului hyväksymishuutoja, mutta kuului murinaa ja nauruakin. Tehdyn sopimuksen mukaan nousivat kiihkeimmät lakon puoltajat toinen toisensa jälestä pöydälle ja kehoittivat työväestöä yksimielisyyteen. Kun pikku puheet olivat pidetyt, nousi Joel jälleen pöydälle ja virkkoi äänellä, joka tuntui tunkeutuvan vuorienkin lävitse:

-- Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset, muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.

-- Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi, Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.

-- Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari askelta pöytää ja joukkoa kohti.

Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.

-- Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.

-- Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy estämään minua veropäivää suorittamasta.

Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.

-- Käyköön se mies näkyviin.

Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin kannattajia.

-- Me estämme, me olemme ne miehet.

-- Sepä on valhe, jumal'auta.

-- Samat sanat, mutta kovemmin.

Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.

Joel ei vieläkään säpsähtänyt.

-- Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.

-- Ja joukossa on kirjaviakin koiria.

Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle, mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.

-- Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.

-- Luehan urhot tarkemmin.

Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.

-- Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.

Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän virkkoi:

-- Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole oikeutettu.

-- Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.

-- Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?

-- Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.

-- Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna suorittamasta veropäivää.

-- Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o. Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.

-- Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.

Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta hullummin.

-- Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.

-- Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani, mutta...

Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.

Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua. Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.

Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain, sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön taivasta kohti.

-- Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.

-- Epäilettekö sen tuloa?

Kysytyt vaikenivat... ja loivat katseensa maahan.

V

Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät, ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka samallaisena muutaman kotvan kuluttua.

Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.

Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle, ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan, vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus. Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti. Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.

Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille. Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät. Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella. Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.

Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.

-- Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?

Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:

-- Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.

Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta. Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:

-- Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise viinalta eikä rommilta.

Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja nyyttiä.

-- Vai et haise viinalta etkä rommilta.

Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin miellyttävä eikä naisellinen.

-- Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.

-- Mistä olet kotoisin?

Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.

-- Milloin olet tullut tänne?

-- Noin pari tuntia sitte?

-- Etkä tunne täällä ketään?

-- En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.

-- Aiotko jäädä tänne?

-- En ainoastaan aio, vaan jäänkin.

-- Mitä sinä osaat?

-- Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.

Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia kasvoja.

-- Jos on ahdas, makaan lattialla.

-- Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää, jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että olet Varpusen Annin hyyriläinen.

-- Hyvä juttu.

Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär. Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.

Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi hän:

-- Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla makuusija.

-- Onpa tavannutkin.

-- Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.

-- Kuka sen on sanonut?

-- Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta kuin kiittää...

-- Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.

-- Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.

-- No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.

-- Se on kirjava juttu.

-- Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret sekä pienet.

Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin. Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän lopetti.

-- Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.

-- Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron huomenillalla.

Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen, joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö. Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat hänet pakenemaan.

-- Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.

Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.

Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja taloihin, erosi kolmas mies.

Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja, herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.

-- Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti kertomuksensa.

-- Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä, sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt kunnossa ja suorassa.

-- Mihin aiot ryhtyä?

-- Nähdään huomenna.

Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.