Part 8

"Tunnetko sinä, Ingmar, Vahvaa-Ingmaria?" kysyi Höökin Gabriel Matinpoika. -- "Tunnen, ennen aikaan me olimme hyvät ystävät." -- "No, onko se sitten totta, kun hänen sanotaan osaavan loihtia?" kysyi nyt lautamiehen Gunhild. -- "Eikä ole", Ingmar sanoi, mutta tuntui hieman epäröivän, ikään kuin olisi itsekin puolittain uskonut. -- "Puhu vain meille kaikki mitä tiedät", kehoitti Gunhild. -- "Koulumestari on kieltänyt sellaisia uskomasta." -- "Ei koulumestari voi kieltää ketään ihmistä näkemästä mitä näkee eikä uskomasta mitä tietää."

Ingmarin valtasi halu puhua kodistaan. Kaikki lapsuusmuistot heräsivät yht'aikaa hänen mielessään, kun hän näki tuon vanhan talon.

"Kerron teille tapauksen, jossa itse olin mukana", hän sanoi.

"Eräänä talvena olivat isä ja Vahva-Ingmar polttamassa sysiä kaukana salolla. Joulun lähestyessä Vahva-Ingmar tarjoutui jäämään yksin palamista vartioimaan, että isä pääsisi pyhiksi kotiin. Niin päätettiinkin, ja jouluaattona äiti lähetti minut metsään viemään jouluevästä Vahvalle-Ingmarille.

"Minä lähdin aikaisin aamulla ja saavuin sysihaudoille puolipäivän aikaan. Sinne tullessani olivat isä ja Vahva-Ingmar juuri saaneet yhden haudan poltetuksi ja purkaneet hiilet hajalleen maahan jäähtymään. Hiilikasasta nousi paksu savu, ja missä hiiliä oli lähekkäin, oli tarkasti varottava, etteivät ne päässeet syttymään. Se oli vaarallisin hetki koko sydenpoltossa. Isä sanoikin heti minut nähtyään: -- 'Kun et vain saisi palata ilman minua kotiin, Ingmar. Täällä jäisi yhdelle miehelle liian paljon työtä.' Vahva-Ingmar meni sysikasan toiselle puolelle pahimman savun läpi. -- 'Lähde vain, älä minusta huolehdi, Suur-Ingmar; olen minä suoriutunut pahemmistakin paikoista.'

"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni', sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa suoraan havujen läpi ulos.

"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' -- 'Ole armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. -- 'No, olkoon menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä', sanoi Vahva-Ingmar.

"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi ihmiset saada. -- 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle, 'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.' -- 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin.

"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut, mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi heitetty kourallinen kiviä tuleen.

"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos. 'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä, Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella.

"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä.

"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi. Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen kanssa.' -- 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt yhtään sysihautaa palamaan."

Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä, ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki, mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi, ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti, joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä.

Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia.

Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. -- "Tämäkö se on tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?"

Heistä tuntui, ettei siellä voisi yksikään pari pyörähtää.

"No, menkää sisään vain!" sanoi Gabriel. "Ei tupa ole niin pikkuruinen kuin miltä se näyttää."

Ovi oli auki, ja sen edessä seisoi hiestynyttä nuorta väkeä vilvoittelemassa. Tytöt löyhyttelivät huiveillaan, pojat heittivät päältään lyhyet mustat nuttunsa tanssiakseen vain vihreissä, punahihaisissa liiveissään.

Vastatulleet pujottelivat ovea tukkivan väkijoukon lomitse tupaan. Ensimmäiseksi he siellä näkivät Vahvan-Ingmarin. Hän oli lyhytkasvuinen, suuripäinen ja pitkäpartainen, jäntterä ukko. Hän on aivan kuin tonttujen ja hiidenukon sukua, juolahti Gertrudin mieleen. Ukko seisoi uuninpankolla soittamassa, varmaankin sitä varten, ettei olisi tanssijoiden tiellä.

Tupa oli todella suurempi kuin ulkoa näytti. Mutta se oli vanhuuttaan rappeutunut, paljaat hirsiseinät olivat toukansyömät ja kattoparrut kiilsivät noesta. Ikkunassa ei ollut uutimia eikä pöydällä liinaa. Selvästi näki, että Vahva-Ingmar oli yksinäinen mies. Hänen lapsensa olivat jättäneet hänet ja muuttaneet Amerikkaan. Ukon ainoana huvina yksinäisyydessään oli nyt enää se, että sai lauantai-iltoina viulullaan houkutelluksi nuorisoa ympärilleen.

Tuvassa oli hämärä ja tukehduttavan kuuma, siellä pyöri pari parin kyljessä. Gertrudin nousi alussa henki kurkkuun ja hän oli kääntyä takaisin, mutta huomasi heti, ettei tuon ihmisseinän läpi päässyt väkisinkään.

Vahva-Ingmar pysyi tahdissa ja soitti varmasti, mutta samassa kun Ingmar Ingmarinpoika astui ovesta sisään, viilsi hän jousellaan niin vihlaisevan äänen, että kaikki tanssijat seisahtuivat. "Ei, ei", hän silloin huusi, "älkää keskeyttäkö, se tuli vain vahingossa."

Ingmar kietoi käsivartensa Gertrudin vyötäisille viedäkseen hänet tanssiin, ja Gertrud oli kovin kummastelevinaan, että hän halusi tanssia. Mutta heidän täytyi jäädä paikalleen, sillä parit pyörivät niin lähekkäin, ettei niiden väliin mahtunut muuten kuin alusta alkamalla.

Vahva-Ingmar keskeytti soittonsa uudelleen, naputti jousellaan uuninreunukseen ja sanoi isännän äänellä: "Minun tuvassani täytyy Suur-Ingmarin pojan saada tilaa tanssiakseen." Kaikkien silmät kääntyivät nyt Ingmariin, hän ujostui eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Silloin Gertrudin täytyi rivakasti tarttua häneen ja vetää esiin lattialle.

Heti tanssin tauottua torppari tuli tervehtimään. Kun Ingmar ojensi kätensä hänen kouraansa, oli ukko hätääntyvinään ja päästi sen heti. -- "Voi, voi", hän sanoi, "varo noita hienoja opettajankäsiäsi! Minunlaiseni varomaton mies voisi pian pusertaa ne rikki."

Hän vei Ingmarin ja hänen seurueensa pöydän ääreen ja ajoi nurkkapenkiltä pois muutamia vaimoja, jotka olivat istuneet siinä huvikseen tanssia katselemassa. Sitten hän meni kaapille ja toi leipää, voita ja kaljaa. "En muulloin koskaan tarjoa", hän sanoi, "tyytykööt muut tanssiin ja soittoon, mutta Ingmar Ingmarinpoika haukannee kuitenkin palasen kattoni alla."

Nuorten syödessä hän veti pöydän alta kolmijalkaisen tuolin, asettui istumaan Ingmaria vastapäätä ja tuijotti häneen. -- "Niin, sinustahan kuulemma tulee opettaja", hän sanoi. Ingmar istui hetkisen katse alas luotuna. Hänen huulensa värähtivät hiukan, ikään kuin häntä olisi pyrkinyt naurattamaan, mutta hän vastasi hyvin surullisesti: "Minulla ei ole siellä kotona mitään tekemistä." -- "Eikö mitään tekemistä?" sanoi ukko. "Mistä tiedät, milloin talo sinua tarvitsee? Eljas eli kaksi vuotta. Kuka sen tietää, kauanko Halvor saa elää?" -- "Halvor on terve ja vahva mies", sanoi Ingmar. -- "Mutta tiedäthän, että Halvor muuttaa talosta ja luovuttaa sen sinulle heti, kun kykenet sen ostamaan." -- "Olisipa hän hullu, jos jättäisi Ingmarilan, saatuaan sen käsiinsä."

Tällä aikaa Ingmar yritti peukalolihaksellaan lohkoa pöydän reunaa. Yht'äkkiä kuului rusahdus, kun hän sai murretuksi kappaleen sen kulmasta. Vahva-Ingmar puhui par'aikaa, käsi koholla. -- "Mutta jos opettajaksi rupeat, ei hän ikipäivinä jätä taloa haltuusi." -- "Niinkö luulet?" -- "Niin, niin", ukko sanoi, "eikähän sinua ole talonpojaksi kasvatettukaan. Oletko koskaan astellut auran jäljessä?" -- "En", Ingmar vastasi. -- "Oletko ollut miilua polttamassa, oletko kaatanut jättiläishonkaa?" -- Ingmar istui yhä tyynen näköisenä, mutta pöydänreuna ruski hänen käsissään. Vihdoin ukkokin huomasi sen ja vaikeni yht'äkkiä. -- "Vai niin, vai niin", hän sanoi nähdessään kuinka pöytälauta lohkeili, "taidanpa vastakerralla uskaltaa pusertaa kättäsi lujemminkin." Hän nosti maasta muutamia sälöjä ja sovitti ne paikoilleen. "Kas mokomaa, sinähän voit vaikka näytellä itseäsi markkinoilla rahan edestä. Senkin veijari", hän sanoi lyöden Ingmaria olalle, "tulisipa sinusta karhu koulumestariksi."

Samassa hän jo hypähti uuninpankolle ja alkoi soittaa. Soitto kävi nyt aivan uudella innolla. Hän polki tahtia ja kiihdytti tanssijat ylen huimaan pyörintään. "Tämä nyt on Nuor-Ingmarin polskaa!" hän huusi. "Heleijaa, koko tupa tanssimaan Nuor-Ingmarin kunniaksi."

Gertrud ja Gunhild olivat kumpikin kauniita tyttöjä, ja heitä tanssitettiin lakkaamatta. Ingmar ei paljon tanssinut. Hän enimmäkseen seisoi puhelemassa muutamien isäntämiesten kanssa huoneen perällä. Tanssien välillä kokoontui väkeä piiriin Ingmarin ympärille, aivan kuin heistä olisi ollut hauskaa häntä katsellakin.

Gertrud luuli Ingmarin kokonaan unohtaneen hänet, ja hän tuli siitä pahoilleen. Nyt hän kyllä huomaa, että hän on Suur-Ingmarin poika ja minä vain koulumestarin Gertrud, hän ajatteli.

Hän itsekin ihmetteli, että se tuntui hänestä niin katkeralta.

Tanssien välillä nuoriso aina meni ulos vilvoittelemaan purevan kylmään kevätyöhön. Oli jo pilkkoisen pimeä, ja kun kenenkään ei tehnyt mieli lähteä kotiinsa, sanoivat kaikki: "Jäädään vielä tänne vähäksi aikaa. Kuu nousee kyllä pian, nyt on niin pimeä, ettei näe kulkea."

Kerran, kun Ingmar seisoi Gertrudin kanssa oven edustalla, tuli torppari ja vei hänet pois. "Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin", hän sanoi.

Hän talutti Ingmarin tuvan takana olevan pensaikon läpi. -- "Seiso nyt tässä ja katsele alas", hän sanoi. Ingmar huomasi seisovansa korkealla töyräällä ja näki jyrkänteen pohjalta hämärässä välkkyvän jotakin valkoista. -- "Se on kaiketi Långforsin koski", hän sanoi. -- "Niin, usko pois, Långfors se on", sanoi torppari, "mutta mihin sinä luulisit sellaisen kosken kelpaavan?" .-- "Voisihan siihen laittaa sahan tai myllyn", Ingmar sanoi. Ukko nauraa hykersi, taputteli ja tuuppi Ingmaria, niin että oli lykätä hänet koskeen. -- "Mutta kenenkä se saha olisi rakennettava, kenen sillä olisi rikastuttava, kenen sitten olisi ostettava Ingmarila?" -- "Niin, kenen, sitä minäkin kysyn", sanoi Ingmar. Torppari otti silloin selittääkseen suurta hanketta, jonka hän oli suunnitellut. Ingmarin pitäisi houkutella Timmin Halvor rakentamaan koskeen saha ja sitten vuokrata se häneltä. Hän itse, Vahva-Ingmar, ei ollut moneen vuoteen ajatellut muuta kuin jotakin keinoa, miten Suur-Ingmarin poika uudelleen pääsisi rikkaaksi.

Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. -- "Eikö jo lähdetä pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. -- Ingmar ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna. Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen.

Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä, vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen jäljille. -- "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. -- "Kuulen minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. -- "Tule nyt", hän sanoi, "kiiruhda sisään, sanon minä!" -- "Mitä se on?" kysyi Ingmar. -- "Tule sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!"

Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan luske jo ihan läheltä. -- "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä. -- "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea kiinni. -- "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä, "niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli juoksujalkaa joka taholta. -- "Sisään, sisään vain!" hän huusi, "sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa.

Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat, mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi oven. -- "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. -- "Eikö se olekin ihan tavallinen koira?" kysyi muuan renki. -- "Mene katsomaan, jos mielesi tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi."

Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua, ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen päässyt hornanhenki.

Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. -- "Älkää, älkää sammuttako!" pyysi naisväki. -- "Antakaa minun tehdä niin kuin meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä takinliepeeseen. -- "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" -- "Ei itse koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." -- "Mikä sitten vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. -- "Olkaa nyt kaikki ihan hiljaa", hän sanoi.

Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse. Sitten kaikki äänet hiljenivät.

Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa." Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten suuta. Sitten oltiin ihan vaiti.

Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja korskuntaa.

Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä, kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat, se murskaa meidät.

Mutta enemmän kuin itse kuolema kauhistutti heitä ajatus, että kenties pimeyden ruhtinas itse oli tänä yönä valloillaan kaikkine joukkoineen. Heitä hirvitti kuullessaan pauhun keskeltä parkua ja voihkinaa. Kuului sähinää ja vingahduksia ja ruikutusta. Äskeinen mahtava ukkosenjylinä kiiri nyt ihan heidän päänsä päällä, ja nyt he kuulivat mitä se oli: valitushuutoja ja uhkaa, itkua ja kiukkua, torventörähdyksiä, tulen rätinää, peikkojen ulinaa, saatanain ilkkunaurua ja suurten siipien suhinaa.

Heistä tuntui kuin hornanhenget olisivat päässeet irralleen ja nyt syöksyisivät heidän päällensä.

Koko maa vapisi, ja mökki vaappui hetkisen ikään kuin kaatumaisillaan.

Tuntui kuin hevosia olisi laukannut mökin yli, kaviot kopsaen katonharjaan, tuntui kuin peikkoja olisi ulvoen lennellyt nurkkien ohi ja yökköjä ja huuhkajia raskain siivenlyönnein syöksynyt savutorvea vasten.

Tämän jatkuessa joku kiersi käsivartensa Gertrudin vyötäisille ja veti hänet maahan polvilleen. Ja hän kuuli Ingmarin kuiskaavan: "Langetaan polvillemme, Gertrud, ja rukoillaan."

Hetkistä ennen Gertrud oli luullut kuolevansa, niin hirveästi hän oli säikähtänyt. En välitä siitä, että kuolen, hän ajatteli, mutta kauheinta on, että pimeyden valta meidät peittää.

Mutta heti kun hän tunsi Ingmarin käden vyötäisillään, alkoi hänen sydämensä jälleen sykkiä ja kangistus hävisi hänen ruumiistaan. Hän painautui yhä lähemmäs Ingmaria. Kun Ingmar vain oli ihan hänen vierellään, pääsi hän pelostaan. Miten ihmeellistä, eiköhän Ingmar itsekin pelännyt, mutta kumminkin hänen lähellään tunsi olevansa kuin turvassa!

Vihdoin viimein he kuulivat pauhinan heikkenemistään heiketen painuvan kauemmas. Se meni samaa tietä kuin äskeinen koira, laski ensin Långforsin soille ja sitten kohosi Olofshättan juurella oleville metsäharjuille.

Mutta sittenkin vallitsi hiljaisuus Vahvan-Ingmarin mökissä. Ei kukaan liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, kukaan ei tuntunut siihen kykenevän.

Olisi melkein voinut luulla kauhun sammuttaneen kaiken elämän, jollei silloin tällöin syvä henkäys olisi ilmaissut, että kumminkin joku oli elossa.

Mutta yksikään ei liikahtanut pitkän pitkään aikaan. Toiset olivat seisoallaan, nojaten seinää vasten, toiset olivat vaipuneet istualleen penkille, mutta useimmat olivat polvillaan lattialla, väännellen käsiään ja rukoillen tuska sydämessä.

Niin kului hetki hetkeltä, ja sinä aikana moni tutkisteli sielunsa tilaa ja päätti elää uutta elämää, lähempänä Jumalaa ja kauempana hänen vihollisistaan. Sillä itsekukin heistä ajatteli: Tuo oli varmaan rangaistukseksi jostakin minun teostani. Minun syntieni tähden se tapahtui. Kuulinhan, kuinka ne ohikiitäjät minua huutelivat ja kirkuen matkivat minun nimeäni.

Mutta Gertrud ei ajatellut muuta kuin: Nyt tiedän, etten koskaan voi elää erilläni Ingmarista, sillä hänen lähellänsä minun on turvallista olla.

Vähitellen alkoi ulkona sarastaa, päivän heikko koite tunkeutui tupaan ja valaisi noita kalpeita kasvoja.

Jokin lintunenkin kuului visertävän. Vahvan-Ingmarin lehmä ynisi ruokaa, ja hänen kissansa, joka ei tanssiöinä koskaan maannut tuvassa, tuli naukumaan oven taakse.

Mutta kukaan ei liikahtanut ennen kuin aurinko nousi itäisten vuorten takaa. Silloin yksi toisensa jälkeen pujahti pois tuvasta, sanaakaan jäähyväisiksi sanomatta.

Mökin ulkopuolella he näkivät täydellisen sekasorron. Oven pielessä kasvanut suuri kuusi oli juurta myöten taittunut ja kaatuessaan murskannut oksansa ja veräjäpuut, ja muutamia yölepakkoja ja pöllöjä makasi kuoliaina seinävierillä.

Klack-vuoren rinteelle oli auennut leveä valtaraja, josta kaikki puut olivat katkenneet.

Kukaan ei uskaltanut jäädä sitä pitemmäksi aikaa katselemaan, vaan kaikki kiiruhtivat kylään päin.

Mutta heidän kävellessään aamu valkenemistaan valkeni. Useimmat ihmiset tosin nukkuivat pitkään, kun oli sunnuntaiaamu, mutta aina sentään joku jo oli jalkeilla antamassa karjalle ruokaa. Yhdestä tuvasta tuli ukko portaille tuulettamaan ja harjaamaan kirkkotakkiaan. Toisesta taas lähtivät isä, äiti ja lapset valmiiksi pukeutuneina liikkeelle, varmaankin mennäkseen vieraisille naapuripitäjään.

Oli niin rauhoittavaa nähdä ihmiset levollisina ja tietämättöminä siitä, mitä metsässä oli yöllä tapahtunut.

Viimein he ehtivät sinne, missä tie kulki pitkin jokiviertä ja taloja oli tiheämmässä, ja siitä oli enää lyhyt matka kirkolle. Oli oikein iloista nähdä koko kirkonkylä ihan ennallaan. Aamutuuli kituutteli myymälän kilpeä aivan samoin kuin ennenkin. Torvi postikonttorin seinässä oli vanhalla paikallaan, ja majatalon koira nukkui tapansa mukaan koppinsa ovella.

Pappilan puistossa oli pikku tuomi puhjennut kukkaan heidän poissa ollessaan, ja varmaankin eilen illalla myöhään oli sinne siirretty vihreät puutarhapenkit. Sen näkeminen teki mielelle oikein hyvää.

Mutta sittenkään ei kukaan rohjennut puhua ennen kuin kotiin päästyään.

Koulutalon portailla Gertrud sanoi Ingmarille:

"Ingmar, tämä oli minun viimeinen tanssini."

"Niin minunkin", Ingmar vastasi.

"Ja sinusta, Ingmar", sanoi Gertrud, "sinusta tulee pappi, eikö niin? Tai jos et voi päästä papiksi, niin rupeat ainakin koulumestariksi. Niin paljon pimeyden valtaa on vielä voitettavana."

Ingmar katseli Gertrudia silmästä silmään. "Kuule, Gertrud", hän kysyi, "mitä sinä noista äänistä kuulit?"

"Minä kuulin, että olin joutunut synnin pauloihin ja että paholaiset olivat tulleet minua tavoittamaan sen tähden, että minä niin kovasti pidin tanssista."

"Minäpä sanon sinulle mitä minä kuulin", Ingmar sanoi. "Minusta tuntui siltä kuin kaikki vanhat Ingmarit olisivat uhkailleet ja sadatelleet minua siitä, että aioin hylätä metsätyöt ja pellonraatamisen ja pyrkiä muuksi kuin talonpojaksi."

HELLGUM

Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja.

Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi.

Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi, ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää.

Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu.

Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan.

Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin jää.

Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan kävellä.

Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli. Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui lattialle vuoteen viereen.