Part 7

Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli: Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin koko taivaassa.

Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas henkiin.

Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli kirkkoherra.

Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada sanotuksi muutamia sanoja."

Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin vienoa lapsenääntä.

Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni, hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.

Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta. Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.

Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. -- "Tahtoisin kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit, että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle."

Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti.

Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt tasaantua. -- "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt heti?" hän keskeytti. -- "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. -- "Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen alkoi oikein pyytämällä pyytää. -- "Kun saisin puhua edes muutaman sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon kunniaa, pysyi säälimättömänä. -- "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän nuhdellen.

Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili virsikirjaansa. -- "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa ikkunasi!"

Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen Siionissani.

Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika, uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja.

"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön."

"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?"

Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin saattajista:

"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä häntä kuulla."

Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia:

"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te itse, koulumestari?"

Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. -- "Niillä, jotka ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta, ketkä täällä saavat saarnata." -- Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko, jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa."

Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot tuolta lavalta pöydän takaa.

Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria. Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha, tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. -- "Niin, kyllä silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa."

Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi oikein tahallista niskoittelua. -- "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta, sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa."

"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. -- "Sitäkös sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" -- Gunnar sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan."

Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään väistynyt.

Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli koulumestari.

Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen. Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa tuollaisen metelin hillitä.

Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse.

Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia. Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava ja mitä ei?

Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa.

Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on.

Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna oven lukkoon."

Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen.

"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat. "Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään."

He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia, mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen seuran saarnaajia.

Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla heille oli puhuttavakaan.

Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti, koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan, mutta hänestä ei välitetty.

Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari.

Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut Siioniani.

Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän, teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli ja näkyi yli koko huoneen.

"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos."

Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan."

HURJA AJO

Monen mielestä Eljas Olli Erkinpojan menettely Ingmarilan Katria ja nuorta Ingmaria kohtaan oli niin ilkeä, ettei hän olisi ansainnut saada haudankaan rauhaa.

Hän näytti varsin uhallaan tuhlanneen omansa ja Katrin rahat, jotta Katri hänen kuoltuaan jäisi puille paljaille. Tila oli jäänyt niin velkaiseksi, että Katrin olisi täytynyt luovuttaa se saamamiehille, jollei Halvorilla olisi ollut varoja ostaa talo ja maksaa velat, Ingmar Ingmarinpojan perintörahat, kaksikymmentätuhatta kruunua, jotka olivat olleet Eljaksen hoidettavina, olivat aivan kadoksissa. Mikä luuli hänen kätkeneen ne maahan, mikä antaneen lahjaksi; mistään niitä vain ei löytynyt. Tästä kaikesta saatiin selko vasta perunkirjoituksessa. Toimitusmiehet haeskelivat monta päivää Eljaksen kätköjä, mutta turhaan.

Kuultuaan nyt olevansa köyhä Ingmar neuvotteli Katrin kanssa, mihin nyt ryhtyisi. Ingmar sanoi mieluimmin rupeavansa opettajaksi. Hän pyysi, että Katri antaisi hänen asua Stormilla, kunnes hän tulisi seminaari-ikään. Siellä kirkonkylässä hän sanoi saavansa lainaksi kirjoja sekä koulumestarilta että papilta, ja sitä paitsi hän voisi koulussa olla Stormin apuna luettamassa pienempiä lapsia. Siinä hän harjaantuisi toimeen.

Katri sanoi, pitkän aikaa mietittyään:

"Ehkei sinun tee mielesi jäädä kotiin, kun et nyt enää voi päästä isännäksi."

Koulumestarin Gertrud kävi nyrpeän näköiseksi kuullessaan, että Ingmar aikoi palata heille. Hänen mieleensä juolahti, että jos kerran jonkun pojan piti heillä asua, saisi se mieluummin olla herastuomarin sievä Bertil tai Höökin Matti Erkinpojan vilkas Gabriel.

Gertrud piti sekä Gabrielista että Bertilistä, mutta tunteistaan Ingmaria kohtaan hän ei koskaan päässyt oikein selville. Olihan Ingmar kiltti poika, kun opetti hänelle läksyt ja palveli häntä kuin orja, mutta häneen saattoi ihan perin pohjin kyllästyä, sillä kömpelö hän oli ja hidas eikä yhtään välittänyt leikistä. Oikein ihaillakin häntä toisinaan piti, sillä Ingmar oli uuttera ja hyväpäinen, mutta oikeastaan Gertrud häntä sydämensä pohjasta halveksi, sillä tavallisissa oloissa Ingmar vain olla nuhjotti, tekemättä koskaan mitään erikoista.

Gertrudin päässä pyöri aina hupaisia haaveita ja unelmia, ja Ingmar oli se uskottu, jolle hän niitä kertoi. Jos Ingmar sattui olemaan poissa kaksi päivää perätysten, alkoi Gertrud jo toisena häntä kaipailla; tuntui niin ikävältä olla ilman kuuntelijaa. Mutta Ingmarin palattua Gertrud kummasteli edellisen päivän ikäväänsä.

Hän ei välittänyt vähääkään siitä, että Ingmar oli rikas ja pitäjän parasta sukua, vaan kohteli häntä pikemminkin niin kuin itse olisi ollut häntä hiukan ylempänä. Mutta kuullessaan, että Ingmar oli menettänyt omaisuutensa, häneltä pääsi itku, ja kun Ingmar hänelle sanoi, ettei hän rupea talolliseksi, vaan aikoo lukea koulumestariksi, niin Gertrud suuttui melkein silmittömästi.

Ties mihin korkeuksiin hän oli uneksinutkaan Ingmarin kohoavan.

Koulumestarin luona lapset saivat hyvin vakavan kasvatuksen. Työtä oli kovasti, mutta huvia harvoin. Vähän vapaammaksi kävi elämä sentään siitä keväästä lähtien, kun Storm lakkasi saarnaamasta rukoushuoneessa. Silloin Stiina emäntä aina sopivana hetkenä huomautteli hänelle: "Kuulehan, Storm, nyt jo olisi aika antaa nuorten olla nuoria. Muistelepa meitä itseämme! Minkälaisia tanssimestareita me olimmekaan seitsemäntoistavuotiaina?"

Kun sitten Höökin Gabriel Matinpoika ja lautamiehen Gunhild eräänä lauantai-iltana tulivat vieraisille, saatiin koulussa aikaan oikeat tanssit.

Gertrud aivan riemastui päästessään tanssimaan, mutta Ingmaria ei haluttanut. Hän otti kirjan käteensä ja meni istumaan vaarnasohvaan ikkunan alle. Gertrud tuli vähän väliä houkuttelemaan häntä kirjan äärestä, mutta Ingmar istua jurotti arkana, paikaltaan hievahtamatta. Stiina äiti huokaili häntä katsellessaan. Kyllä näkee, että poika on vanhaa sukua, hän ajatteli. Nehän eivät kuulu voivan koskaan olla oikein nuoria.

Kolmella tanssijalla oli niin hauskaa, että heidän teki mieli päästä ensi lauantai-iltana oikein kyläntansseihin. Viimein he kysyivät koulumestarin ja Stiina äidin mieltä tässä asiassa.

"Menkää vain minun puolestani, kunhan menette Vahvan-Ingmarin tanssitupaan, sillä siellä ette voi joutua muiden kuin siivojen ja kelpo ihmisten pariin."

Storm asetti vielä toisen ehdon. "Gertrud ei pääse tansseihin, jollei Ingmar mene mukaan pitämään hänestä huolta."

Kaikki kolme riensivät Ingmarin luokse. Tämä kieltäytyi jyrkästi, katseli vain kirjaansa ja oli lukevinaan. -- "Mitä me häntä suotta kärtämme!" sanoi silloin Gertrud niin vieraalla äänellä, että Ingmarin silmät irtausivat kirjasta ja hän kääntyi katsomaan. Ihme, kuinka kaunis Gertrud oli nyt tanssin jälkeen! Mutta suu oli ivahymyssä ja silmät säihkyivät, kun hän kääntyi pois Ingmarin luota. Selvästi näkyi, kuinka syvästi Gertrud halveksi häntä, kun hän tuolla lailla rumana ja kömpelönä istui nurkassaan, osaamatta nuorena iloita. Ingmarin täytyi kiireimmän kautta myöntyä, eihän siinä mikään muu auttanut.

Pari iltaa myöhemmin Gertrud istui äitinsä kanssa keittiössä tekemässä käsitöitä. Silloin hän huomasi äitinsä yht'äkkiä käyvän levottomaksi. Hän seisahdutti rukkinsa ja pysähtyi joka sanansa välillä kuuntelemaan. -- "Mitä ihmettä se tuo on?" hän sanoi. "Etkö sinä, Gertrud, kuule mitään?" -- "Kuulen", sanoi Gertrud, "joku tuntuu liikkuvan yläkerran kouluhuoneessa." -- "Kukapa sinne olisi mennyt näin iltamyöhällä? Mutta kuulehan, miten se siellä sipsuttelee yhdestä nurkasta toiseen."

Tyhjästä koulusalista kuului rasahteluja ja narinaa ja pyörähdyksiä ja palkkien kopinaa, niin että Gertrudista ja Stiina äidistä tuntui kammottavalta. -- "Kyllä siellä sittenkin joku on", sanoi Gertrud. -- "Ei siellä ketään voi olla, ja muuten tuota peliään se on pitänyt joka ilta siitä lähtien kun te tanssitte."

Gertrud huomasi, että äiti luuli sen tanssin jälkeen kummittelevan. Ja jos Stiina äiti jäisi siihen uskoon, saisi Gertrud heittää mielestään kaikki toiveet tansseihin pääsystä.

"Minä käyn sitten katsomassa, mitä se on", sanoi Gertrud, mutta Stiina äiti tarttui hänen helmoihinsa. -- "Tokko minä uskallan sinua päästää!" -- "Miks'ei, äiti, parasta on ottaa asiasta selko." -- "Mennään sitten ainakin yhdessä."

He hiipivät hiljaa yläkertaan. Ovea he eivät rohjenneet avata, mutta Stiina äiti kumartui tirkistämään avaimenreiästä.

Stiina äiti katsoi kauan aikaa, kerran tuntui ihan kuin hän olisi naurahtanut. -- "Mitä näette, äiti?" Gertrud kysyi. -- "Katso itse, mutta ole aivan hiljaa."

Gertrud kyykistyi katsomaan. Pöydät ja penkit, jotka muulloin täyttivät koko huoneen, oli siirretty seinävierille, ja sakeassa pölypilvessä pyöri siellä Ingmar Ingmarinpoika tuoli käsivarsillaan.

"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. -- "Hiljaa!" kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi.

Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille."

Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset, punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin.

Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan. Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet olivat puhjenneet puihin.

Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu.

Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät, ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät.

Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi.

Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme."

Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja kaunismuotoiset.

Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle kaikki tyynni.

Kirkonkylästä Ingmarilaan oli hyvinkin tunnin matka. Nuoret kulkivat jokiviertä, ja Gertrud pysytteli koko ajan hiukan jäljempänä. Nyt hänen aatoksensa leijailivat iltaruskon mukana, joka kajasti hehkuvan punaisena milloin jokeen, milloin rantatöyriin. Harmaat lepät ja vaaleanvihreät koivut näyttivät sen hohteessa leimahtavan hetkiseksi ilmiliekkiin, kunnes taas saivat luonnollisen värinsä.

Yht'äkkiä Ingmar seisahtui. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, mutta lause katkesi kuin poikki leikaten eikä hän saanut sanaa suustaan. "Mikä sinulle tuli?" kysyi Gunhild. Ingmar katsoi eteenpäin aivan kalpeana. Toiset eivät nähneet sieltä muuta kuin avaran, peltosarakkeisiin jaetun tasangon, jota kukkulat ympäröivät. Keskellä tasankoa oli iso talonpoikaistalo. Juuri samassa joutui koko talo iltaruskon hohteeseen, kaikista ikkunoista heijastui valo, ja vanhat katot ja seinät helottivat punaisina kuin tuli.

Gertrud riensi heidän luokseen, vilkaisi nopeasti Ingmariin ja veti toiset mukaansa. "Ei kysellä häneltä", hän kuiskasi. "Tuo talo on Ingmarila, ja sen näkeminen varmaan hänen mieltään kirvelee. Hän ei ole kahteen vuoteen tahtonut käydä kotonaan, sen jälkeen kun tuli köyhäksi."

Maantie kulki tasangon poikki, Ingmarilan nurkitse suoraan Vahvan-Ingmarin mökille metsänreunaan.

Ingmar tuli kohta toisten jäljestä ja huusi: "Kuulkaa, minä tiedän paremman tien." Hän kuljetti heidät polulle, joka vei torpalle pitkin metsänrintaa, lähenemättä itse taloa.